Käsittelen esseessäni ihmisen kulutustottumuksia ja nykymaailman ostobuumia. Aihe pohjautuu Netflixin Minimalism-dokumenttiin.

Moni meistä voi samaistua tunteeseen, että tietyn ostosbuumikauden aikana täytyisi ostaa jotain, vain koska se on nyt alennuksessa tai halpa. Viimeisin Black Friday oli taas loistava esimerkki tällaisesta brändätystä alennuspäivästä. Ennen Black Friday oli jenkeissä vain yhden päivän kestävä päivä, kun kodin elektroniikka yms. sai hyvällä alennuksella. Nykyään tuo brändi on levinnyt jo ympäri maailmaa ja on venynyt viikon kestäväksi supertapahtumaksi. Vuosina 2006-2018 Black Fridayn takia on kuollut 11 ihmistä ja loukkaantunut yli 100. Kauppojen edessä on avaamisen hetkellä suuri väkijoukko, joka talloo maahan jääneet hullun lailla vain sen takia, että saisivat ostaa television tai kahvinkeittimen hieman halvemmalla.

Dokumentin alussa kuvataan henkilöä, joka kertoo entisestä ostokäyttäytymisestään. Hänestä tuntui pitkään, että hänen elämässään oli aukko, jota hän yritti täyttää ostamalla kaikkea, mitä sillä hetkellä halusi yrittäen ostaa tiensä onneen. Hän käytännössä eli palkkashekistä palkkashekkiin. Hän eli rahan ja tavaroiden vuoksi. Pian hän oivalsi, etteivät ostokset korvaa täyttä elämää tai tuo onnea. Tämä on asia, johon varmasti monet meistä voivat samaistua. Kaipaamme koko ajan jotain lisää elämäämme, toivoen, että se tuo meille lisää onnea. Olemme ihmisinä ohjelmoituja tulemaan tyytymättömiksi.

Tilannetta voisi käsitellä esimerkiksi lottovoittajien kautta. Tutkimuksissa on voitu näyttää toteen, että suurin osa lottovoittajista ovat onnettomia jossain kohtaa elämäänsä. Ajatellaan, että rahoilla on ostettu suuri talo, jossa on kolme autopaikkaa. Ensimmäinen auto tuo suuren eksponentiaalisen mielihyvän, ilon ja hyödyllisyyden tunteen. Toinen auto ostetaan, kun ensimmäinen alkaa tuntua tylsältä. Kolmas auto yrittää herättää taas saman mielihyvän tunteen, kuin ensimmäinen auto, mutta turhaan.

Ihmiselle on luonnollista verrata elämäänsä toisiin ihmisiin. Varsinkin nykypäivän markkinointikanavat suoltavat meille kuvaa siitä, miltä meidän elämän tulisi näyttää. Instagram kuvat, Facebook videot, valomainokset. Kaikki nämä yrittävät saada meidät vakuuttuneeksi siitä, että kun esimerkiksi tuolla räppärillä on nämä kengät, niin minunkin tulisi hankkia sellaiset. Lehdissä ja televisiossa mainoksissa kuvataan usein ylellistä ja täydellistä elämää, joka laukaisee ihmisessä sen ajatuksen, että kuinka voisin päästä samaan tai niin lähelle sitä kuin mahdollista. Tämä voi kuitenkin aiheuttaa suurta epätoivoisuutta, sillä näihin tavoitteisiin pääseminen on monille lähes mahdotonta ja epärealistista.

Monet amerikkalaiset ovat tehneet päinvastaisen liikkeen omistamalla mahdollisimman vähän tavaraa ja asuen mahdollisimman pienessä asunnossa. Dokumentissa kuvataan kahta henkilöä, jotka asuvat ulkovaraston kokoisessa pienessä mökissä. Heidän ei tarvitse enää tehdä 10-12 tuntisia työpäiviä toimistolla, jotta saisivat pidettyä valtavaa omakotitaloa, joka oli heille aivan liian iso ja täynnä tavaraa. Nyt heillä on vain kaikki tarvittava ja heidän elämänlaatunsa on parantunut huimasti. Pieni tila ja tavaran vähyys ei kuitenkaan rajoita sitä, etteikö omistetut tavarat voisi olla laadukkaita ja asunto näyttää hyvältä.

Pikamuoti ohjaa nykypäivän vaatealaa suuresti. Ennen vanhaan erilaisia kausia saattoi olla kaksi tai neljä. Parhaimmillaan vain kaksi, eli kylmän kelin ja lämpimän kelin vaatteet. Nykyään kausia on 52. Koko ajan tupataan tarkemmin spesifioitua vaatetta tiettyihin sääoloihin. Vaatebrändit joutuvat julkaisemaan uusia tuotteita lähes viikottain ja rakentamaan jokaiselle tehokkaan markkinointistrategian. Käytän esimerkkinä nyt teknologia-alalta tunnettua iPhonea. Uusi iPhone tuo omistajalleen tietyn statuksen ja mielikuvan luksuksesta. Asiakas välittää tuotteesta suuresti ja tuo kantajalleen suurta mielihyvää. Miksi sama laite aiheuttaa ahdistuksen ja epäonnistumisen tunteen, kun uusi malli samasta puhelimesta julkaistaan? Yhtäkkiä se sama kännykkä tuntuu vanhalta, turhalta ja luo illuusion siitä, ettei kuulu enää ylempään keskiluokkaan. Nykymaailmassa tavaroiden arvo mitataankin usein sosiaalisella arvolla.

Menestystä mitataan usein rahassa, työtittelissä tai asunnon koossa. Näillä mittareilla menestys ei kuitenkaan takaa absoluuttista onnea. Raha tuo onnea tiettyyn pisteeseen asti, kun perustarpeet täyttyvät, eli tarvitsemme kodin, ruokaa ja turvaa. Se on tärkeää tiedostaa, sillä kaikilla nämä asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä. Rahalla voi siis ostaa kodin, ruokaa ja tuntea olonsa turvalliseksi, mutta kun nämä tarpeet on tyydytetty, niin mistä haetaan onnellisuutta seuraavaksi? Luulisi, että tienaamalla lisää rahaa, se toisi lisää turvaa. Kaikilla ei kuitenkaan ole tällaista mahdollisuutta tienata lisää rahaa, mutta meillä kaikilla on mahdollisuus kuluttaa vähemmän, omistaa vähemmän ja sen myötä automaattisesti saada enemmän hyötyä siitä, mitä sillä hetkellä omistaa.

Jim Carrey on sanonut, että ”Toivoisin kaikkien tulevan rikkaiksi ja kuuluisiksi. Vasta silloin ihmiset ymmärtäisivät, ettei se ole ratkaisu.”. Tähän ensireaktio on usein se, että Jim Carreyn tilanteessa on helppo sanoa noin, kun on rikas ja kuuluisa. Todellisuudessa fakta on se, että kukaan muu ei voi sanoa noin, kuin ihminen, joka on menestynyt ja rikas.

Syntymästämme lähtien näemme 5000 mainosta päivässä. Nykyään lapsille hankitaan mobiililaitteita hyvin varhaisessa vaiheessa ja tämä on luonut markkinoijille täysin uuden markkinan. Lapsien annetaan pelata iPadeilla ja muilla alustoilla hyvin varhaisessa vaiheessa. Se mitä vanhemmat eivät ymmärrä on se, että jokaisella pelin sisäisellä mainoksella on suora vaikutus siihen, mitä lapsi haluaa. On se sitten leluja, huvipuistoreissuja tai ruokaa, niin lapsi osaa vaatia niitä. Vuonna 1983 yhtiöt käyttivät 100 miljoonaa dollaria lapsille suunnattuun markkinointiin. Vuonna 2006 ne käyttivät 17 miljardia dollaria. Usein lapsille mainostetut tavarat ovat roskaa. Se on roskakulttuuria. Heille tarjotaan mainoksissa haitallista ruokaa, hikipajalla tuotettuja krääsäleluja, jotka ovat sukupuolitettuja ja väkivaltaisia. Ostamisen ja kuluttamisen kulttuuria syötetään meille siis pienestä pitäen, eikä sille ole löydetty vielä ratkaisua.

Ihmisen identiteetti ei enää perustu siihen mitä hän tekee, vaan siihen mitä hän omistaa. Tavaroiden sosiaalisen statuksen merkitys on kasvanut nyky-yhteiskunnassa niin korkeaksi, että olemme valmiita heittämään pois oikeasti arvokkaita asioita sen takia, että saisimme tilalle statusta nostavia hyödykkeitä. Olemme oppineet, että materian kasaaminen ei täytä tyhjää elämää, jossa ei ole itsevarmuutta tai onnellisuutta. Luulemme tarvitsemamme tavaroita vain sen takia että meille kerrotaan, että tarvitsemme niitä. Ratkaisu ei ole tehdä radikaaleja muutoksia ääripäihin, eli olla ostamatta mitään tai ostaa kaikki mitä näkee. Täytyy löytää tasapaino näiden kahden välillä ja olla tarpeeksi itsevarma, että voi seistä jokaisen ostetun hyödykkeen takana ja sanoa, että tarvitsee sitä.