”Konsti on siinä, ettei välitä, että sattuu. Välillä pitää vain keskittyä siihen, että pääsee eteenpäin” (Obama 1995, 66.)

Barack Obama kuuli kyseisen lauseen isäpuoleltaan ollessaan vasta pikkupoika. Tuota oppia hän onkin noudattanut erinomaisesti, sillä tie Yhdysvaltojen presidentiksi ja Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi ei tosiaan ole ollut helppo. Elämänkerrassaan Unelmia isältäni käydään läpi aikaa ennen presidenttiyttä, kun Obama etsi omaa itseään ja paini monikulttuurisen taustansa kanssa. Ei ollut helppoa olla tummaihoisen miehen ja valkoisen naisen lapsi Amerikassa 60-luvulla varsinkaan, kun oma isä oli jäänyt lähes tuntemattomaksi.

Kirja herätti ajatuksia monessakin suhteessa. Oli tietenkin pysäyttävää ajatella kaikkea sitä rasismia, mitä tuohon aikaan on ollut. Huomionarvoista on kuitenkin myös sinnikkyys, jolla Obama lähti parantamaan köyhien oloja, vaikka olisi voinut valita helpommankin tien ansaita elantonsa.

Kun Obama lähti parikymppisenä mukaan asukasyhteisötoimintaan, jotta voisi auttaa köyhiä järjestäytymään ja hyödyttämään omaa asuinyhteisöään, häntä kehotettiin luopumaan koko ajatuksesta. Hänelle tehtiin selväksi, että oli turhaa yrittää auttaa niitä, jotka eivät selviä muutenkaan. Parasta olisi unohtaa kaikki politiikkaan liittyvä ja hankkiutua vain johonkin hyvään ja mukavaan työhön, josta tienaisi tarpeeksi rahaa itsensä ja perheensä elättämiseen.

Obama ei kuitenkaan kuunnellut epäilijöitä. Työ asukasyhteisössä edistyi tuskastuttavan hitaasti, jos välillä ollenkaan, mutta Obama kiintyi paikkaan ja ihmisiin, eikä siksi halunnut vaihtaa työympäristöä, vaikka hänelle sellaista mahdollisuutta tarjottiinkin. Hänelle muodostui erityinen side ihmisiin, koska hän kuunteli ja auttoi heitä, mikä johti siihen, että ihmiset pitivät hänestä, mikä taas johti siihen, että he halusivat taistella hänen rinnallaan. Ja juuri tästähän on kyse, mihin tahansa ryhdytkin; on heittäydyttävä mukaan koko sydämellä. Ei riitä, että pidät työstäsi, sinun on päästävä vielä syvemmälle ja opittava rakastamaan sitä. On sitouduttava sataprosenttisesti.

Minunkin on siis pakko sitoutua Proakatemiaan täydellisesti, eikä pelkästään niin, että teen tarpeeksi projekteja ja kirjapisteitä, vaan nimenomaan niin, että sitoudun myös ihmisiin. Enkä vain niin, että olen heidän kanssaan tekemisissä projektien ja kurssien kautta, vaan niin, että vietän heidän kanssaan aikaa myös akatemian ulkopuolella. Mitä paremmin heihin sitoudun, sitä vaikeampaa on lähteä ja jättää leikkiä kesken, sillä samalla jättäisin heidät pulaan.

Huomaan kuitenkin, että emme tiiminä ole vielä tarpeeksi sitoutuneita toisiimme, mistä toki voi syyttää myös koronaviruksesta johtuvaa etätyöskentelyä. Etänä on vaikeampi tiimiytyä, etenkin, kun yhteistä taivalta on takana vasta muutama kuukausi. Etänä on helpompi jättää tiimikaveri pulaan kuin kasvotusten. Etänä on niin paljon vaivattomampaa unohtaa muiden ongelmat sillä sekunnilla, kun painaa tietokoneen kannen kiinni. Mutta kun aikaa kuluu ja opimme tuntemaan toisemme paremmin, uskon, että saamme luotua toisiimme sellaisen siteen, että Obaman tavoin selviämme vaikeuksista yhdessä.

“He ovat sitkeitä. Eivät niin kovia kuin kuulostavat – kukaan meistä ei ole, et sinäkään. Mutta he toipuvat kyllä. Tällainen vain kuuluu kasvuun. Ja joskus kasvaminen koskee.” (Obama 1995, 314)

Jäin pohtimaan kyseistä sitaattia, jolla Obaman yhteistyökumppani, tohtori Collier lohdutti Obamaa erään pieleen menneen kokouksen jälkeen, kun asukkaat olivat silminnähden pettyneitä kokouksen tapahtumien kulkuun. On hyvä muistaa, että jos kaikki menisi koko ajan hyvin, mikään ei enää tuntuisi miltään etkä kasvaisi ihmisenä yhtään. Ja kukapa nyt haluaisi olla kasvamatta? Uskon, että kolme vuotta Proakatemialla tulevat varmasti muuttamaan minua paljon, mutta helppoa se ei tule olemaan. Collierin mainitsema sitkeys auttaa varmasti, mutta kuten hän totesi, kukaan ei ole niin kova, kuin antaa olettaa. Vaikka kuinka ajattelisi, että vaikeudet kasvattavat, niin välillä on silti ihan ok olla surullinen epäonnistumisestaan. Mielestäni se on jopa suotavaa, koska liian vahvana esiintyminen ei lopulta vie yhtään mihinkään. Sen sijaan se, että paljastat rehellisesti haavoittuvuutesi, auttaa sinut lopulta nopeammin jaloillesi kuin se, että käytät viimeiset voimasi todistaaksesi, kuinka vahva olet. Se kuuluisa lause ”itkeminen auttaa” on siis aivan paikkansa pitävä ainakin omalla kohdallani. Kun hetken vollottaa, on paljon helpompaa koota sitkeytensä rippeet ja yrittää uudestaan.

Mielestäni eräs kirjan mieleenpainuvimmista opeista tuli Obaman isän kautta. Hän oli viimeiseen asti hyväsydäminen mies, joka antoi aina apua sitä tarvitseville; niillekin, jotka eivät koskaan auttaneet häntä. Häneltä odotettiin kotikylässään kaikkea mahdollista vain sen takia, että hän oli ensimmäinen ihminen sillä alueella, joka opiskeli ulkomailla.
Obama sai kokea tämän itsekin käydessään ensimmäistä kertaa Keniassa sukuaan tervehtimässä. Hänet nähtiin rikkaana ja hyvin koulutettuna amerikkalaisena, joten luonnollisesti hänen kuului lahjoittaa kaikille jotakin. Obaman siskon toteama lause ”jos kaikki ovat perhettä, kukaan ei ole”, tiivistää mielestäni hyvin idean siitä, kuinka vaikeaa on piirtää raja siihen, ketä auttaa ja ketä ei. Menestyneistä ihmisistä halutaan repiä kaikki hyöty irti, olipa hän sitten kaukainen sukulainen, oma perheenjäsen tai naapurin tuttu. Obaman isä ei koskaan tajunnut tuon lauseen merkitystä ja kohteli kaikkia siten, kuin he olisivat olleet hänen perhettään. Kuitenkin hän itse jäi vaille apua ja ymmärrystä silloin, kun olisi sitä tarvinnut.

Nykymaailmassa painitaan täysin samojen ongelmien kanssa. Menestyjien ympärille kerääntyy aina haaskalintuja, jotka ovat valmiit kääntämään selkänsä välittömästi, kun menestyjä itse tarvitsisi apua. Rikkauden kirous onkin juuri se, että et koskaan voi tietää, viihtyvätkö ihmiset kanssasi rahojesi vai sinun itsesi takia. Voisin kuvitella, että suurten megajulkkisten elämä onkin lopulta aika yksinäistä.

Vaikka en anteliaisuudessa ylläkään Obaman isän tasolle, koen silti olevani hyväsydäminen niille, jotka apua tarvitsevat. Muistan kuitenkin erittäin hyvin myös sen, jos avunpyytäjä ei ole koskaan auttanut minua, tai jos koen, että minuun pidetään yhteyttä vain silloin, kun toiselle osapuolelle on ilmaantunut ongelmia.

On silti vaikeaa ajatella, mihin vetäisin rajan miettiessäni, keiden antaisin nauttia menestyksestäni, jos sellaista tulisi. Perhe ja vanhimmat, läheiset kaverit ovat tietenkin niitä, joiden luotan nauttivan seurastani ilman rahaakin, mutta entä ne, jotka ovat hyviä kavereita, mutta joita en ole tuntenut vielä tarpeeksi kauan? Tai ne ystävät, joiden kanssa olimme samalla luokalla monta vuotta, mutta joita nykyään tapaan kerran vuodessa? Jos tapailisin todella mukavaa miestä, mistä voisin tietää, esittääkö hän mukavaa vain menestykseni takia?

Sentään yhdessä asiassa on siis helpompi olla köyhä opiskelija. Koska sinulla ei ole muuta tarjottavaa, kuin oma seurasi, kukaan ei tule luoksesi rahan takia. Ei, vaikka opiskelisit oman bisneksen pyörittämistä (tai ehkä juuri siksi).

Kaiken kaikkiaan kirja haastaa pohtimaan sitä, millaista on etsiä omia juuriaan, jotka tuntuvat olevan levällään pitkin maailmaa, sekä sitä, kuinka pitkälle voi päästä, kunhan vain tekee asioita sydämellään. Obama olisi voinut lannistua muiden puheista ja päätyä merkityksettömään, hyväpalkkaiseen työhön sen sijaan, että sitkeydellä ja periksiantamattomuudella hän vei asiaansa eteenpäin, kunnes nousi lopulta Yhdysvaltojen presidentiksi.
Elämä on ei välttämättä ole helpompaa, mutta se on monin tavoin antoisampaa, kun teet työtä, mikä on intohimosi.