16.2.2022, kello on 16.45. Istun tiimitilassa ja kirjoitan opinnäytetyötä. Vihdoin. Olen yrittänyt aamusta asti keskittyä siihen, mutta ajatukset ovat harhailleet jatkuvasti. Tuntuu aivan helvetin raskaalta kirjoittaa puisevaa asiatekstiä luovan ja omannäköisen tekstin sijaan. Koko ajan joku mölisee, keskeyttää, tulee kysymään tai antamaan neuvoja, heittämään vitsiä tai muuten vain jauhamaan paskaa.
Voisin olla hermoraunioina kaiken tämän takia, mutta sen sijaan olen aivan hirveän onnellinen. Tuntuu, että viime viikkoina akatemia on vihdoin alkanut heräämään henkiin lähes kaksivuotisesta horroksestaan. Se ei ole vielä samanlainen kuin vielä helmikuussa 2020, enkä tiedä tuleeko se koskaan olemaankaan, mutta ainakaan se ei ole enää se surullinen yhteisön irvikuva, millaisena olen oppinut sen koronapandemian aikana näkemään.

Minulla on vihdoin olo, että kaikki alkaa muuttua paremmaksi ja positiivisemmaksi, minä mukaan lukien. Mutta kun tiimitila vihdoin rauhoittui ja sain hetken aikaa ajatella, tulin yhtäkkiä surulliseksi. Vuoden päästä en ole täällä enää. Olen viettänyt puolet opiskeluajastani yrittäen vain selviytyä ja nyt, kun hyviä päiviä alkaa vihdoinkin olla enemmän kuin huonoja, lähtölaskenta valmistumiseen on jo alkanut. Aivan, kuin olisin siirtynyt pinkusta suoraan kolmannelle vuodelle – ensin olin se, joka juoksee pitkin tiimitilaa kyselemässä neuvoja vanhemmilta ja yhtäkkiä olenkin itse vastaamassa samoihin kysymyksiin. Se aika, joka siinä välissä on kulunut, on yhtä harmaata, raskasta mössöä.

Millaista elämäni on vuoden päästä? Saanko nauraa yhtä paljon, viihdynkö työpaikalla vielä työajan loppumisenkin jälkeen vai laskenko tunteja siihen, että pääsen kotiin? Tunnenko itseni yksinäiseksi, kun ympärilläni ei ole tätä apinalaumaa, jota samaan aikaan vihaan ja rakastan? Uskallanko hypätä uusiin juttuihin yhtä rohkeasti, kun ympärilläni ei enää ole näitä ihmisiä tukemassa ja sparraamassa päivittäin?

Mitä enemmän näitä ajatuksia pyörittelen, sitä enemmän tajuan olevani jossain ainutlaatuisessa paikassa. Tiedätkö sen tunteen, kun kirjaimellisesti hengittää elämää? Kun nautit joka solullasi jostain tietystä hetkestä? Se ei ole sellainen tunne, joka kestää koko päivän, vaan ikään kuin ohikiitävä muistutus elämän mielettömyydestä. Se on pieni sykäys sydämessä. Nuo hetket ovat harvinaisia, sillä yleensä on helpompi muistella kaiholla menneisyyttä kuin nauttia satakymmenenprosenttisesti nykyhetkestä.

Ja tiedättekö mitä? Kirjoittaessani opinnäytetyötä hiljentyneessä tiimitilassa, samanlainen, äkillinen tunne onnellisuudesta iski minuun. Se oli samaan aikaan surua tämän kaiken katoavaisuudesta ja onnea siitä, että saan vihdoin tuntea olevani onnellinen. Että koko opiskeluaikani ei ehkä sittenkään ole pelkkää katkeruudessa vellomista, vaan olen päässyt siitä eteenpäin. Tunne oli niin voimakas, että minun oli pakko lopettaa sen tylsän asiatekstin kirjoittaminen ja alkaa purkamaan ajatuksiani esseeseen.

Onnellisuus siitä, että saa tuntea olevansa onnellinen. Mikä sekopäinen lause! Ja juuri sellainen oivallus, jonka vain akatemialla voi oppia. Mistä sitten olen onnellinen? Olen onnellinen siitä, että minulla on pitkästä aikaa aito palo tehdä asioita tiimin hyväksi. Olen onnellinen siitä, että todella haluan olla parempi tiimiläinen, keskittyä pajoissa ja laajentaa ajattelutapaani. Olen onnellinen siitä, että saan tulla päivittäin tiimitilaan, ajautua spontaaneihin keskusteluihin ja nauraa. Olen onnellinen jokaisesta ihmisestä, joka tulee keskeyttämään työni ja kysymään neuvoa juuri minulta. Olen onnellinen siitä, että koen vihdoin oppivani tuntemaan tiimiläisiäni ihan oikeasti; opin, kuinka he toimivat tietyissä tilanteissa tai mitä he ajattelevat tietyistä asioista, mistä he haaveilevat ja mitä he pelkäävät. Ei näitä asioita opi etänä, ne opitaan yhteisessä arjessa, jota vihdoin saamme elää.

Onni on niin harvinaislaatuinen asia, että sen tiedostamisesta kannattaa nauttia. Mikä sinut saa onnelliseksi? Mikä aiheuttaa sinulle sen tunteen, että elät ja hengität jokaisella solullasi?