Tampere
22 Jan, Friday
1° C

Proakatemian esseepankki

Oman toiminnan kehittämisen pohjana kyky reflektoida



Kirjoittanut: Caroliina Sievers - tiimistä Apaja.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Tiimivalmentajan parhaat työkalut
Johannes Partanen
Esseen arvioitu lukuaika on 5 minuuttia.

Olin tänä keväänä koulumme palvelumuotoilun kurssin toimeksiantajana. Tuossa roolissa ymmärsin paremmin kehityskaarta, jonka olen kulkenut kouluaikanani. Ymmärsin, että jotta voin kehittyä tulisi minun kyetä reflektoimaan mennyttä. Olen lukenut Tiimivalmentajan parhaat työkalut -kirjaa Johannes Partaselta, jossa kerrotaan laajasti oppimisprosesseista. Kuinka tärkeää on oma kehitys, toiminnan reflektointi ja kyky saattaa näitä oppeja käytöntöön.

Ennen akatemialle tuloa en ymmärtänyt ollenkaan mitä palvelumuotoilu aidosti tarkoittaa. Olin aikaisemmin tehnyt töitä markkinoinnin parissa ja tehnyt ratkaisut toki miettien kohderyhmää, mutta menemällä enemmänkin oman maun mukaan: Sillä mikä tuntui ja näytti itsestä parhaimmalta. Ongelmia ei ollut syntynyt, sillä työskentelin asioiden parissa, jonka kohderyhmää itsekin olin.

Viime vuonna ollessani pamun kurssilla kohderyhmän haastatteleminen tuntui jokseenkin turhalta. Olen miettinyt jälkeenpäin paljon, miksi moni vaihe tuntui niin ylimääräiseltä, sillä en ymmärtänyt miksi nämä kaikki vaiheet tuli käydä läpi sillä tavalla. Miksi validoida ja kysellä, kun voisi suoraan mennä kohti ratkaisua. Miksi minun tulisi kysyä laajasti mitä kyseinen henkilö arvostaa, millaisia pelkoja hänellä on tai mitä hänen ystävänsä hänestä sanoisivat? En ymmärtänyt, miksi minun tulisi kysyä kysymyksiä, jotka eivät ”suoraan” liittyisi edes ongelmaan, jota halusin ratkaista. Me kun viime vuonna halusimme ratkaista ongelman designin suhteen: Kuinka palautusjauheen seassa oleva kauha tippuu aina jauhon sekaan ja kädet sotkeentuvat.

Nyt myöhemmin naurattaa ja ymmärrän, ettei ongelma meillä ollut edes siinä, että nämä vaiheet kurssilla olisivat ongelmien äärellä turhia osata tehdä käytännössä. Meille ne sitä kuitenkin viime vuonna olivat, sillä ongelma, jota ratkaisimme, ei ollut kompleksinen. Meillä ongelma oli selkeä ja helppo ymmärtää. Se ei ollut ison luokan haaste ja ratkaisumme oli selkeä. Ymmärränkin nyt paremmin, ettei kaikkia tapoja tulekaan käyttää kaikkiin ongelmiin. Oli kiva huomata, että tämän vuoden pamulaisilla tätä ongelman valitsemiseen liittyvää kompastuskiveä oli mielestäni helpotettu. Toimeksiantajana oli mielenkiintoista seurata, kuinka pinkut (ensivuotiset opiskelijat) lähtivät pohtimaan ongelmaa, joka ei sellaisenaan vielä riitä tuomaan onnistunutta ratkaisua pöytään. Ongelmaa olisi pakko tutkia ja pohtia ja siten löytää sen juurisyy, jotta ratkaisu olisi onnistunut.

 

Nyt keväällä ollessani tällä kertaa toimeksiantajan roolissa pääsin näkemään osan menneestä itsestäni vuosi sitten nyt ulkopuolisin silmin. Yritin tämän hetkisessä roolissani auttaa kehitystiimiä ymmärtämään paremmin sen mitä olin jo itse oppinut: Ongelmaan paneutuminen on kaikista tärkeintä. Sitä emme ymmärtäneet itse viime keväänä. Meillä ei ollut hajuakaan siitä, että niin yksinkertaisen ongelman valitseminen johtaisi siihen, että monet stepit tuntuisivat turhilta emmekä tulisi pääsemään sen oivalluksen äärelle, miksi nämä vaiheet ovat niin tärkeitä. Mikäli ongelmaa ei määritä kunnolla, oli kyse sitten pamun kurssista tai muista innovaatioista, lopputulos tulisi olemaan aina epäonnistunut, mikäli lähdemme ratkaisemaan väärää ongelmaa. Siihen ei hienot markkinointikikatkaan loputtomiin tulisi auttamaan. Noidankehä olisi valmis.

Tiimit kamppailivat samojen ongelmien äärellä kuin itse vuosi sitten. Vaikka nyt heille oli toimeksiannot, mitä meiltä ei löytynyt, ja meidän toimeksiantajien ”huoli” heille valmiiksi annettuna ja ratkaisua heiltä kysyen, näin heidän kompastuvan samaan kompastuskiveen kuin itse: Jotta voisin oivaltaa vaiheiden tärkeyden tulisi minun ratkaista sellaista ongelmaa, josta minulla on mahdollisimman vähän omia oletuksia. Oma tiimini ratkaisi ongelmaa akatemian opiskelijoiden keskuudessa. Kurssi vaatii tekemään validointia eri vaiheittain, haastatteluja ja esittämään kysymyksiä kohderyhmältä. Mutta mihin helposti kompastuukaan, kun tekee ensimmäistä kertaa jotain asiaa? Siihen, ettemme voi tietää missä teemme virheen. Jos en ole vielä ymmärtänyt validoinnin merkitystä, on vaikea ymmärtää sitä tässäkään tapauksessa, kun pamulainen on itsekin kohderyhmää, jota haastatella. Silloinhan sitä validoi itse päässään, niin kuin aina ennenkin.

Omat olettamukset, kokemukset ja ennakkoluulot ovat silloin hyvin vahvasti läsnä ja uuden opiskelijan voi olla hyvin vaikea näitä sammuttaa. Muilta asioiden kysely, johon itsekin voisi vastata voi tuntua turhalta. Tämä voi johtaa siihen, että teemme päässämme virheellisen oletuksen siitä, että ilman haastatteluitakin ja validointia pääsisimme toivottuun lopputulokseen, sillä opiskelijanahan tavallaan jo ”tietää” mitä Akatemian opiskelijat ajattelevat.

Ensi vuotta ajatellen, voisikin toimia, että toimeksiantajat olisivat kaikki sellaisten ongelmien äärellä, joista opiskelijoilla on mahdollisimman vähän tietoa ja ennakkokäsityksiä. Tämä voisi saada aikaan isomman herätyksen kurssilla opetettujen asioiden merkityksestä. Tällainen tuntematon aihealue pakottaisi tiimiä puskemaan ja ymmärtämään miksi haastattelut ovat tärkeitä. On liian helppoa haksahtaa olettamaan ja tekemään asiakasprofiileja ”itsestään” ja muista ympärillään, sillä sitä tietoa yksinkertaisesti on jo paljon päässä.

Otan esimerkiksi lentäjät: Jos heille pitäisi luoda maailman paras penkki istuimeksi, millainen se olisi? Oletan, ettei moni meistä tuntisi montaa lentäjää tai tietäisi mitä lentäjien kuuluu oikeasti tehdä koneessa. Lähtisimme paremmin liikkeelle siitä, että meidän olisi pakko selvittää heidän toiveensa, tarpeet ja kipuilupisteet, sillä päämme on luultavasti hyvin tyhjä. Täydellisen lentopenkin suunnitteluun meidän olisi pakko etsiä henkilö, joka meille näihin kysymyksiin osaisi vastata. Näin sulkisimme helpommin virheet omien olettamuksien tuomista olettamuksista mielestämme.

Juurikin nuo olettamukset ja niiden sammuttaminen on ollut yksi isoimmista asioista mitä olen oppinut huomaamaan. Miksi olettaa, että toimeksiantaja olisi tyytyväinen, mikäli emme ole oikeasti kuunnelleet mitä hän on sanonut tai kertonut ongelmakseen? Ymmärrän, kuinka tärkeää on kuunnella sitä, kelle tuote tai palvelu tehdään ja toteuttaa palvelu heidän halujensa mukaisesti. Sillä, mitä itse haluan tai mistä itse tykkään, ei ole mitään merkitystä. Enemmän omien toiveiden ja ideologian puskeminen voi olla onnistumisen esteenä, sillä katsomme kaikki maailmaa erilaisten filttereiden läpi.

 

Toimeksiantajana minua jäi harmittamaan monen tiimin pisteyttäminen 1-2 asteikolle ”tulosten sovellettavuus ja ongelman ratkaisu” -kohdassa. Sillä mikäli ongelma ja ratkaisu eivät ole pari, on vaikea saada korkeaa pisteytystä asiakastyytyväisyydestä, raportista, asiantuntijuudesta tai tehtävän rajauksesta. Toimeksiantajana tärkeys ongelman tutkimisesta kirkastui entuudestaan. Pohdin itsekin paljon sitä, minkä takia esseepisteisiin ei päästä. Vuosi sitten varmasti olisinkin lähtenyt nojaamaan samojen ratkaisujen puolelle kuin nykyiset pinkut. Tuntuuhan se loogiselta, kun yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemistä korostetaan, että ongelma on siinä, että esseiden teko yksin tuntuu pakolliselta ja tylsältä, kun muuten voi valita mitä akatemialla haluaa tehdä. (Toimeksiantajana minun ongelmani oli se, ettei esseitä tule tarpeeksi). Tuossa vaiheessa opintoja on kuitenkin vielä sokea sille, mitä ei vielä tiedä. Ollaan hyvin innoissaan akatemialle pääsystä ja pamun kautta tuleva projekti on monelle aivan ensimmäinen, jota työstetään. Samoin meillä kävi viime vuonna. Tiimini halusi kovasti tehdä aiheesta, joka oli itselle lähellä sydäntä ja tietoa alasta löytyisi jo entuudestaan.

Nyt kun mietin tapaani, miten tiimi valittiin ja miten aihealue, johon halusimme syventyä (terveys ja hyvinvointi), olivat tuolloin meistä hyvin selkeä ja looginen tapa lähteä miettimään mitä halusimme. Se kuitenkin sokeutti meitä sille, ettemme päässeet paneutumaan pamun tehtäviin siten, että olisimme aidosti jo siinä vaiheessa ymmärtäneet kaikkien vaiheiden tärkeyden, sillä osasimme vastata moneen vaiheeseen ilman pamussa tuotuja tekniikoita. Mikäli aihepiiri olisi ollut tuntematon, olisi se voinut vaikuttaa myös siihen, että yhdessä tiiminä olisimme onnistuneet saamaan kaikille motivaatiota tekemiseen.

Tänä vuonna motivaationi toimeksiantajan roolissa oli korkealla. En ollut aiemmin päässyt tarkastelemaan tältä kulmalta asioita. Oli mukavaa päästä miettimään kriittisemmin kohtia, joita voisi kehittää ja parantaa. Ymmärsin, kuinka helppoa on rakastua omaan ideaan ja kuinka helposti sitä menee omassa kuplassaan, kun on saanut mielettömän idean! Samoin kävi pinkuille tänä vuonna. Minua toimeksiantajana konsultoitiin uudelleen vasta lähellä deadline päivää. Tuolloin heidän kehittämä ratkaisu oli jo viety niin pitkälle, että vaikka keskustelun kautta tiimiläiset ymmärsivät, että heillä edelleen ongelmana oli juuri ongelma – ratkaisu -kohdassa, oli tämän tajuaminen tässä vaiheessa liian myöhäistä. Työtunteja oli tehty jo paljon eikä aikaa ollut enää lähteä enää siinä vaiheessa peruuttamaan vaiheissa lähes alkuun.

Ongelman pohtimisen tärkeyden ymmärsin vasta itsekin kunnolla viime kesänä ollessani Portugalissa startup kiihdyttämössä. Tuolla meille annettiin tiukat rajat sille, että ongelmaa piti työstää oikeastaan lähes viikko. Tänä aikana ongelmaa piti validoida ennen sukeltamista ratkaisuun. Saimme sielläkin opin kantapään kautta. Työstimme ongelmaamme ja sivusimme ratkaisua ja lähdimme yksi päivä tekemään isoa kyselyä ja haastattelemaan monia ihmisiä kaupungilta. Olimme tuolloin käyttäneet jo kymmeniä tunteja yhdessä. Haastatteluissa aika nopeasti kävi ilmi, että asiat, joita olimme olettaneet, olisi voitu testata jo heti ensimmäisenä päivänä, vaikka vain parilta ihmiseltä. Olimme tehneet virheen jo siinä, että olimme jatkaneet työstämistä niinkin pitkään ilman ulkopuolisilta kysymistä. Tämä ajatustyön muutos oli iso: Olin aiemmin aina miettinyt ensiksi ratkaisua ja sitten vasta sitä, minkä ongelman ratkaisu ratkaiseekaan. Näin toimii suurin osa ihmisistä. Se on luonnollista, ihmisiä olemme hyvin ratkaisukeskeisiä.

 

Kaikki nämä ongelmat kietoutuvat yhteen. Mikäli tuotetta työstää ja päästään siihen vaiheeseen, että oikeaa myyntiä tulisi saavuttaa. Myyntiä ei tule ilman, että asiakas kykenee näkemään ongelman ja sitä kautta kehitetyn ratkaisun tarpeellisena. Toimeksiantajan näkökulmasta myyntiä oli mm. päivässä tapa, jolla presentaatio tehtiin. Palatessani omaan tilanteeseeni viime vuonna, koin myynnin siinä tilanteessa samalla tavalla. Keskityin pitchauksen visuaaliseen ilmeeseen sekä sisältöön ja omaan vastuualueeseeni, markkinointiin. Nyt kuitenkin ymmärrän, että meidän olisi pitänyt testata myyntiä ja tuotteemme toimivuutta eri tavalla, aiemmin. Myynti ei ole pelkästään sitä, kun olemme kasvokkain potentiaalisen asiakkaan kanssa. Tuotteen teko, markkinointi ja myynti on kaikki nivoutuneet yhteen: tuotteen toimivuuteen. Siksi myyntiäkin voi testata ja harjoittaa jo ennen itse tuotteen markkinoille tuontia. Myyntiä olisimme voineet testata tekemällä todentuntuisen nettisivun, josta olisi päässyt lisäämään tuotteen ”ostoskoriin” saakka. Näin olisimme saaneet dataa siitä, ketkä klikkaavat aloitussivua pitemmälle, mikä on meidän konversioprosenttimme siitä, ketkä oikeasti klikkaisivat tuotteen ostoskoriin ja ketkä palaavat uudelleen.

 

Oivaltamalla näitä asioita itse, saamme voimaa oivalluttaa myös muita tiimiläisiä ympärillä. Toivottavasti teksti herätti ajatuksia, joilla muokata taas omaa todellisuutta.

 

 

 

 

Kommentit
  • Hanna Saraketo

    Tässä esseessä on paljon ideaa! Hauskaa on se, että Partasen tiimivalmentajan työkaluista päädytään palvelumuotoiluun ja asiakasymmärrykseen. Asiat linkittyvät toisiinsa; tiukka laatikoihin rajaaminen olisi niin turhaa.

    28.5.2020
Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close