”Hyvä hakija! Lämpimät onnittelut, sinut on hyväksytty opiskelemaan Tampereen ammattikorkeakoulun yrittäjyyden ja tiimijohtamisen tutkinto-ohjelmaan.”

Monet meistä varmaan muistavat tarkan hetken, kun lukivat kyseisen sähköpostin. Missä olit silloin? Mitä tunteita kävit läpi? Itse olin poikaystäväni mökillä ja olin juuri herännyt. Oli kesäkuinen aamu, kuulin lintujen laulun ikkunan takaa. Kömmin sängystä kirjavien kukkalakanoiden välistä kohti puhelinta tarkastaakseni sähköpostin. Näytöllä näkyi, että olen saanut Tampereen ammattikorkeakoulun hakijapalveluilta sähköpostia. Sydämessä läikähti, kun klikkasin sähköpostin auki. Luin sähköpostin pariin otteeseen läpi ja seuraavaksi ravistelinkin jo poikaystävääni hereille: ”Mut on hyväksytty Proakatemialle!”

Herkistyn edelleenkin, kun mietin tuota hetkeä sekä vuosia, jotka siihen johdattelivat. Lähdin lukion jälkeen opiskelemaan elokuva- ja televisioalaa ja päädyin muuttamaan työharjoitteluni perässä Helsinkiin. En tuntenut Helsingistä ketään ja sinne muuttaminen jännitti. Olen kuitenkin nuoresta saakka puskenut kohti uusia haasteita pelosta välittämättä. En osaa sanoa mistä olen moisen mentaliteetin saanut, ehkä perin sen äidiltäni. Rakensin elämääni pikkuhiljaa Helsinkiin – tutustuin uusiin ihmisiin, opin tuntemaan Kallion kaikki kulmat sekä ratikkalinjojen reitit. Työskentelin televisioalalla ensin runnerina, sitten kamera-assistenttina ja lopulta kuvaajana. Töitä oli aluksi vaikeaa saada, mutta tutustuessani uusiin ihmisiin ja saadessani lisää työkokemusta, sekin helpottui.

Sitten tuli kesä 2016 ja sairastuin. Olin 26-vuotias ja niin kovissa kivuissa, etten päässyt kunnolla sängystä ylös enkä pystynyt esimerkiksi pukemaan itse itselleni vaatteita päälle. Jouduin pysähtymään, kriisi pakotti minut selkä seinää vasten. Pysähtyminen pakotti tarkastelemaan elämääni uudestaan ja se sysäsi minut muutoksen tielle. Lyhyessä ajassa arvomaailmani meni uusiksi ja rupesin pohtimaan elämäni ja työni merkityksellisyyttä. Tiedostin yhtäkkiä, että elämä on rajallista. Jos elämäni päättyisi nyt, olisinko tyytyväinen siihen mitä olen tehnyt ja kokenut?

Muistan ajatelleeni, että olen aina haaveillut omasta koirasta, mutta en ole voinut sellaista hankkia, sillä työpäivät venyvät televisioalalla usein 10-12 tuntisiksi. Olisinko valmis uhraamaan tämän haaveen vain tehdäkseni tätä työtä? Kuvaajan työ on usein fyysisesti rankkaa, sillä kamera painaa helposti 13-20 kiloa ja työtä tehdään paljon jalkojen päällä. Kestääkö kroppani tätä työtä vielä 10 vuoden päästä?

Rosa Nenonen puhuu kirjassaan Merkityksellisen työn kaava (2020), että merkityksellisyyttä työhön tuo se, kun pääsee toteuttamaan omaa autenttista itseään. Tämä toteutuu, kun voi tehdä omien arvojen mukaista työtä intohimoisesti ja käyttäen vahvuuksiaan sekä taitojaan. Ei siis vain tehdä mitä käsketään, vaan tuoden oman autenttisen persoonansa työn tekemiseen. Lisäksi merkitykselliseen työhön liittyy tunne siitä, että työllä on mahdollisuus vaikuttaa maailmaan. Merkityksellisyys muodostuu myös yhteydestä – yhteydestä itseensä sekä toisiin ihmisiin.

Koen saaneeni välähdyksiä merkityksellisestä työstä työskennellessäni kuvaajana. Olen päässyt toteuttamaan itseäni, päässyt käyttämään vahvuuksiani sekä taitojani ja olen kokenut yhteyttä työkavereihini. En kuitenkaan kokenut työssäni sen suurempaa merkityksellisyyttä enkä kokenut pystyväni juurikaan vaikuttamaan maailmaan. Rupesin pohtimaan, että mitä järkeä tässä kaikessa oikeastaan on?

Nenonen mainitsee, että liian usein ihminen istuu omassa elämässään vain matkustajan penkillä ja tyytyy ottamaan tilaisuuksia vastaan. Tältä minustakin tuntui. Olin vain puskenut työelämässä eteenpäin pysähtymättä miettimään mitä oikeasti halusin elämältäni. Otin vaan seuraavan työkeikan vastaan ja kuljin virran mukana. Sisälläni rupesi kuitenkin hiljalleen kasvamaan ajatus – mitä jos pyrkisinkin takaisin kuskin paikalle? Ottaisin ohjat omiin käsiini ja rupeaisin ohjaamaan elämääni haluamaani suuntaan. Mikä se suunta voisi olla?

Nenosen mukaan ihmiset, jotka tietävät lapsuudestaan lähtien mitä haluavat tehdä, ovat onnekkaita. Suurimman osan meistä täytyy löytää reitti itse. Elämän tarkoitus harvoin tipahtaa nenän eteen, vaan sen eteen on nähtävä vaivaa. Siihen ei ole muuta keinoa kuin itseensä tutustuminen sekä kokeileminen – se, että uskallamme heittäytyä. Reitti voi mutkitella ja muuttua, eikä meidän tarvitse tietää vielä päätepistettä. Tärkeintä on se, että on uskaltanut tarttua oman elämänsä ohjaksiin ja uskaltanut muuttaa kurssia.

Suuntani rupesikin pikkuhiljaa hahmottumaan ja päädyin lopulta selailemaan taas opiskelupaikkojen tarjontaa. Sisälläni myllersi – oliko neljän vuoden koulutukseni kuvaajaksi sekä viiden vuoden työkokemus televisioalalta nyt valumassa viemäristä alas? Monet meistä on kasvatettu niin, että hanki koulutus, hanki hyvä työ ja pysy siinä. Choose a job, choose a career, choose a family – kuten Trainspottingissa listataan. Hakulomakkeen täyttäminen ei siis missään nimessä ollut helppo päätös, mutta löysin sisältäni rohkeuden sen tekemiseen.

En oikeastaan tarkalleen edes tiedä miten päädyin hakemaan juuri Proakatemialle. Muistan törmänneeni Proakatemiaan sekä proakatemialaisiin sosiaalisessa mediassa, ja akatemiasta muodostui itselleni hyvä fiilis. Rupesin tutkimaan paikkaa hieman tarkemmin ja ajattelin, että akatemialla voisin ehkä hyödyntää aikaisempaa ammattitaitoani ja yhdistellä siihen asioita, joista syntyy merkitykselliseltä tuntuva työ.

Nyt takanani on ensimmäinen vuosi Proakatemialla. Vuosi ei ole ollut helpoimmasta päästä, sillä muutin opintojen perässä takaisin Tampereelle kuuden Helsingissä vietetyn vuoden jälkeen. Olin rakentanut elämäni Helsinkiin ja nyt palikat menivät taas uusiksi – jouduin tietyllä tavalla aloittamaan taas alusta. En edelleenkään tiedä mitä tarkalleen haluan Proakatemian jälkeen tehdä tai mikä on elämäni lopullinen suunta. Tuskin sellaista suuntaa onkaan, vaan se mutkittelee ja muuttuu vuosien saatossa. Tällä hetkellä koen kuitenkin löytäneeni oikeaan paikkaan ja olen onnellinen, että uskalsin hypätä uudelleen tuntemattomaan.

Kuten Nenonenkin mainitsee, merkityksellisyyttä ei voi kokea jatkuvasti vaan merkityksellisessä työssäkin on hyviä ja huonoja päiviä. Niin on ollut myös taipaleellani Proakatemialla. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin kokenut merkityksellisyyttä ja yhteyttä itseeni sekä muihin akatemialaisiin. Varsinkin tänä keväänä päivät ovat venyneet välillä pitkiksi ja olen joutunut karsimaan ystävieni sekä perheeni näkemistä viedäkseni projekteja eteenpäin tai kirjoittaakseni esseitä. Jaksan vaikeita ja pitkiä päiviä kuitenkin paremmin, sillä koen opinnoissani sekä yrittäjyydessä merkityksellisyyttä. Onneksi matkaani on tarttunut nyt myös oma koira, Martta, joka tuo joka päivääni merkitystä.

Nenonen mainitsee Aamukahvilla-podcastissa (2020), että yleisin katumuksen aihe saattohoidossa olevilla ihmisillä on se, että olisipa heillä ollut rohkeutta elää elämää, joka on totta heille itselleen, eikä elämää, jota heiltä odotettiin. Tämä ajatus kolahtaa. Meitä kaikkia pelottaa uusien asioiden äärellä, mutta en silti halua jättää asioita tekemättä sen takia, että pelottaa. Tärkeää onkin opetella miten voimme tukea itse itseämme uusien asioiden äärellä ja pitää tiukasti kiinni oman elämämme ohjaksista.

Kun ajattelen 26-vuotiasta itseäni pohtimassa elämän suuntaa ja tarkoitusta sängyn pohjalla, haluaisin antaa hänelle pitkän rutistuksen ja kertoa, että asiat järjestyvät kyllä. Ajatellessani itseäni nyt 31-vuotiaana kirjoittamassa tätä esseetä yrittäjyyden ja tiimijohtamisen koulutusohjelmassa, oma koira jaloissa, matkalla kohti merkityksellisempää elämää ja työtä, haluaisin taputtaa itseäni olalle. Olen ylpeä, että uskalsin kääntää elämäni ylösalaisin ja tarttua taas ohjaksiin. Tämä on minun elämäni, minulla on mahdollisuus ja velvollisuus ohjata rattia ja valita elämäni suunta. Olen oman elämäni pilotti.

Lähteet:

Aamukahvilla: Jakso 26 – Tavoittelemisen arvoinen työ. 2020. Podcast. Kuunneltu 9.5.2021. Spotify.

Nenonen, R. 2020. Merkityksellisen työn kaava. Helsinki: Gummerus.