Tampere
28 Mar, Thursday
5° C

Proakatemian esseepankki

Muuttuva maailma



Kirjoittanut: Tommi Hämäläinen - tiimistä Promisia.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 5 minuuttia.

Maailma muuttuu ystäväni. Muutoksen mukana tulee aika, jolloin meidän täytyy myös uudistaa pelisäännöt, joiden mukaan maailmassa toimimme. Emme voi pelata uudessa maailmassa vanhan maailman pelisäännöillä menestyksekkäästi. En väitä, etteikö maailma olisi muuttunut viimeksi eilen ja sitä edellisen kerran toissa päivänä, silti olemme pärjänneet kutakuinkin samoilla säännöillä viimeiset vuosi kymmenet. Toki olemme uudistaneet suomalaisen perustuslain ja sallineet homoille avioliiton, mutta sanottakoon kuitenkin, että säännöt ovat pysyneet hyvin saman kaltaisina. Olemme osittain jo astuneet uuteen maailmaan, jota määrittelee kehittynyt teknologia ja vanhentuneet ihmiset. Tai ehkä tarkemmin sanottuna näemme usvaisen uuden maailman reunan samean verhon läpi. Aivan kuin katselisi maailmaa vesiputouksen takaa. Uusi maailma tuntuu utopistiselta ja on niin paljon turvallisempaa tarrautua kiinni nykyisestä, että ei kukaan, ei ainakaan kukaan poliitikko, uskalla puhua tuosta vesiputouksen tuolla puolen odottavasta tulevaisuudesta vakavissaan. Mietimme niitä ongelmia, joita voimme nähdä ja jotka osaamme helposti kuvitella nykyiseen vanhaan maailmaan. En tarkoita, etteivätkö nämä ongelmat kulkisi mukanamme tulevaisuuteen. Ongelmana on se, että yritämme ratkoa näitä ongelmia ajattelemalla samalla tavalla kuin ajattelimme luodessamme ne.

Mikä muutoksessa nyt on niin mullistuksellista, että vanhat aiempaa muutosta kestäneet säännöt eivät tulevaisuudessa enää kelpaa. Muutoksen nopeus – ainakin. Lineaarinen muutos vaihtuu eksponentiaaliseksi. Teknologian kehitys mahdollistaa aiempaa laajemman työn automatisaation, eikä toisin kuin tähän asti ole takuuta siitä, että automaatio loisi enemmän työpaikkoja tulevaisuudessa kuin se tekee tarpeettomaksi. Koneälyn kehittymisestä puhutaan paljon, jotkut odottavat singulariteetin saavuttamista jo ennen 2030 -lukua, enemmistö tiedeyhteisöstä odottaa tätä ihmiskunnan merkittävintä tapahtumaa 40-50 vuoden päähän ja muutama kriitikko ei usko koneälyn saavuttavan ihmisäly lainkaan. En ole kuitenkaan koneälyn ja robotisaation asiantuntija, joten turvaudun ennemminkin pohtimaan ihmisten asemaa tulevassa älykkäässä maailmassa, jonka huipulla ei välttämättä ole enää ihminen.

Tulevaisuuden kuvan toiveikkuutta lisää se, että merkittävää älykkyyttä ei määrittele painottunut oman edun tavoittelu eikä vallan himo. Valtaa vaikuttaisi ennemminkin kahmivan itselleen ne, jotka eivät muilla keinoin pärjää itseään älykkäämmille. Erityisen vaarallista olisikin päästää maailmassa valloilleen voimakasta ja vaikutusvaltaista älykkyyttä, joka ei aivan pärjää kaikille ihmisille. Tällöin sillä olisi motiivi alistaa älykkyyttä voimalla hallitakseen. Uskonkin vakaasti siihen, että lisäämällä älykkyyttä löydämme rauhalle uusia jalansijoja.

Martin Ford pohtii palkitussa kirjassaan Robottien kukoistus menestyksekkäästi tulevaisuutta samalla peilaten nykytilaa menneisyyteen. Hänellä vaikuttaisi olevan melko kattava käsitys maailman taloudesta ja yhteiskuntamme nykyisestä tilasta. Yllättävää hänen kirjoittamisessaan on selvästi havaittava kallistuminen politiikan vasemmalle puolelle ja hän ruotii taloutta hyvin eri näkökulmasta, kuin esimerkiksi vapaata markkinataloutta ajava Björn Wahlroos, jonka sanaan itse tulee välillä turhankin sokeasti luotettua. Erona tietenkin kirjoittajilla on heidän taustansa, jotka ovat Fordilla nimenomaan teknologian saralla, kun taas Wahlroosin ansiot kirjautuvat vahvasti talousosaamiseen. Ford kritisoi kirjassaan kasvaneita tuloeroja Britanniassa ja Yhdysvalloissa, sekä pitää erityisen huolestuttavana palkkojen stagnaatiota (palkkojen polkemista paikoillaan tuottavuuden kasvaessa). Talouden osalta hän on myös huolissaan siitä, että automatisaation myötä myös tuloerot repeävät käsistä jakaen maailman kahtia – rikkaisiin ja köyhiin. Vaikken kaikkia kirjan ajatuksia allekirjoita herätti se kuitenkin myös talouteen liittyen runsasta ajatusten virtaa. En tämän tarkemmin avaa kirjan sisältöä vaan siirryn takaisin omaan pohdintaan.

Viittasin johdannossa haluttomuuteen keskustella tulevaisuudesta etenkin politikan saralla. Ymmärrän kyllä tämän haluttomuuden, koska tulevaisuuden tunnustelu tuntuu erittäin vaikealta ja voimme korkeintaan yrittää arvailla mitä tulevaisuus tuo meille tullessaan. Tämän saman haluttomuuden ja jopa huvittuneisuuden kohtaa myös omassa arkielämässä, jos hiemankin innostuu keskustelussa lipsauttamaan ajatuksia vahvasta tekoälystä tai ikuisesta elämästä. Kuulostavathan nämä erikoisilta ja jopa typeriltä toiveilta. Toisaalta taas solubiologit ovat ennustaneet, että ensimmäiset 200 vuotta vanhaksi elävät ihmiset ovat jo syntyneet ja apinoitakin on onnistuttu kloonaamaan. Ford viittasi usein kirjassaan Mooren lakiin, jonka mukaan koneiden laskenta teho kaksinkertaistuu noin 18 kuukauden välein (Toki viime vuosian on ollut viitteitä, että kehitys on hidastumassa). Nopeasti kasvava laskenta teho saattaa hyvinkin todennäköisesti mahdollistaa jo meidän elinikämme aikana nyt naurettavilta kuulostavien visioiden toteuttamisen.

Erityisen mielenkiintoinen ajatus, joka on viimeisen vuoden noussut silloin tällöin esiin, on se, että jos onnistumme teknologian avulla luomaan älykkyyttä, joka ylittää kyvyiltään myös ihmisen sille tyypillisessä ajattelussa, olemmeko valmiita antamaan valtaa tuolle älykkyydelle. Olisimmeko siis valmiit valitsemaan esimerkiksi presidentiksi ei-ihmisen. Kuten tuossa jo aiemmin viittasin en usko älykkyyden ottavan valtaa väkisin. Itselleni asia näyttäytyy niin, että älykäs kone kykenisi rakentamaan ihmistä paremmin toimivamman yhteiskuntasysteemin, se kykenisi rakentamaan toimivamman lainsäädännön ja ylipäätään otollisemmat olosuhteet ihmisille elää. Voisihan olla niin että luotu äly johtajana asettuisi palvelemaan ihmisiä, luomaan mahdollisuuksia mahdollisimman hyvään ja rauhaisaan elämään. Toisaalta kone voisi suhtautua meihin kuten me suhtaudumme simpansseihin, voimmehan me ihmiset elää luodaksemme simpansseille mahdollisimman hyvät elinolosuhteet, mutta emme me pelkästään siitä ihmiskuntana kostu, haluamme luoda ja rakentaa omaa kulttuuriamme. Voihan olla niin, että luotu älykkyys haluaa rakentaa itselleen oman kulttuurin, joka on meidän ihmisten älykkyyden saavuttamattomissa. Esille nousee myös ajatus, haluaako luotu älykkyys elää materiaalisessa maailmassa, jolloin se tarvitsee elintilaa vai eläisikö se esimerkiksi tietoverkossa?

Meillä ihmisillä on halu ja tarve ymmärtää ympäristöämme missä elämme, tästä halusta lienee kummunnut pohjimmiltaan kaikki tieteet ja uskonnot. Singulariteetin saavuttaminen tarkoittaisi hyvin todennäköisesti sitä, ettemme enää tuon pisteen jälkeen kykenisi ymmärtämään nykyisillä kyvykkyyksillämme maailman muutoksia ja tapahtumia. Kehitys ohittaisi nopeasti loogisen päättelykykymme rajat, ja ymmärtäisimme maailmasta pian yhtä paljon kuin siat ymmärtävät satelliiteista. Ainakin itse musertuisin tällaisessa maailmassa, jota en voisi koskaan ymmärtää. Toki jo nyt maailman kompleksisuus ja toimintaperiaatteet vaikuttavat olevan ihmisälykkyyden saavuttamattomissa. Tätä tuskaista ajatusta lievittää onneksi toive siitä, että teknologinen kehitys saavuttaa myös pisteen, jossa ihmisen ja teknologian välinen raja hälvenee ja kykenemme yhdistämään itsemme teknologiaan moninkertaistamalla oman muistikapasiteettimme ja älykkyytemme. Tässäkin ajatuksessa toki piilee varjopuoli, joka peilautuu tähän kyseiseen hetkeen. Teenkö nyt turhaan töitä, jos voin tulevaisuudessa siirtää sormia napsauttamalla kaiken tämän tiedon osaksi omaa ymmärrystäni? Toisaalta olemme edelleen ilmeisen kaukana singulariteetin saavuttamisesta, joten jonkunhan tässä välissä on vielä töitä tehtävä, jotta myös kehitys saadaan automatisoitua.

Ehkäpä tarkemmin vielä lähitulevaisuuteen ja nyt näköpiirissämme oleviin haasteisiin. Opiskelujen aikana tulee monesti pohdittua, että millaista osaamista ja kyvykkyyttä minulla tulisi olla, jotta pärjään työmarkkinoille seuraavan viiden vuoden ajan. Mitkä työtehtävät automatisoituvat nopeimmin ja missä tarvitaan vielä ihmisen soveltavaa ajattelua. Fordin mukaan mekaanisen ja itseään toistavan suorittavan työn lisäksi uhan alla ovat monet asiantuntija tehtävät, joten korkeakoulutus ei ole enää takuuvarma väylä oman osaamisen tarpeellisuuden varmistamiselle. Esimerkiksi älykkäätsopimukset lohkoketjuissa voivat tehdä monien sopimuksia laativien ja tarkistavien lakimiesten työpanoksesta tarpeetonta. Myös monella luovalla alalla työvoiman tarve voi yllättäen vähentyä, kun esimerkiksi markkinointityö kehittyy aiempaa datavetoisemmaksi, jota kyetään keskittämään algoritmi avulla aiempaa yksilökeskeisemmäksi. Tällä hetkellä kovin työtarve vaikuttaisi olevan koodareille, mutta epäilykseni on, että tämä osaamistarpeen piikki tulee tasoittumaan merkittävästi tulevan kymmenvuoden aikana. Onkin hyvin haastavaa määritellä konkreettisesti jotain tiettyä substanssialaa, ehkä terveyden- ja vanhustenhoitoa lukuunottamatta, jolla tulisi takuuvarmasti olevan kysyntää myös tulevaisuudessa.

Kysymystä onkin ehkä parempi tarkastella hieman abstraktimmalla tasolla. Työ on viimeiset 100 vuotta teollisesta vallankumouksesta asti tarkoittanut, melko helposti prosessiksi pilkottavaa tekemistä, jonka ennustettavuus on ollut melko tarkkaa. Työn syyseuraus -systeemi on ollut melko helposti ymmärrettävää, ja ainakin usein näennäisesti yhden suuntaista. Nyt kuitenkin automaation ja etenkin tehokkaan tietoliikenne verkon myötä tehtävää työtä on kyetty monimutkaistamaan ja tehostamaan niin että työstä syntyvä arvonlisä on kasvanut merkittävästi. Tämän myötä yksinkertaiset helposti ymmärrettävät lineaariset prosessit on automatisoitu ja tilalle on syntynyt aiempaa enemmän työtä, joka vaatii näiden automatisoitujen prosessien systeemistä käsittelyä, eli tietotyötä sen suhteen miten yksittäiset prosessit liittyvät toisiinsa ja vuorovaikuttavat keskenään. Työ ei ole enää niinkään yksittäisen prosessin optimointia vaan prosessien muodostaman systeemin johtamista.

Työn kehittymisen myötä myös työntekijöitä vaaditaan kehittyneempiä taitoja, ja toisin kuin ennen kun valtaosa työntekijöistä palkattiin kaulasta alaspäin, niin nyt heidät palkataan kaulasta ylöspäin. Työntekijän tärkeimmäksi osaamiseksi saattaakin muodostua ajatteleminen. Tarkemmin avattuna tämä tarkoittaa kykyä kriittiseen systeemejä ymmärtävään ajatteluun ja luovaan ongelman ratkaisuun. Mitä kompleksisempia systeemejä aivosi kykenevät käsittelemään ja kehittämään sitä arvokkaammaksi osaamisesi käy. Liitän tähän systeemiseen ajatteluun myös oppimisen taidon. Oppiminen ei enää niinkään ole yksittäisten asioiden ulkoa opettelua, häiviämme tässä työssä satanolla tietokoneille, se on enneminkin tiedon liittämistä laajempaan kokonaisuuteen – systeemiin. Soveltavassa oppimisessa olemme edelleen merkittävästi tietokoneita edellä. Itsensä relevanttina pitäminen mahdollisimman kauan kehittyvässä maailmassa onkin jatkuvaa kysymistä missä olen vielä tietokoneita parempi? Lopulta uskon, että ainut työ, joka jää jäljelle, liittyy aiemmin mainitsemaani terveyden- ja vanhustenhuoltoon. Meidän ihmisten tehtäväksi jää inhimillisyyden tarjoaminen sitä tarvitsevalle, joka lienee hankalimmin automatisoitava ihmisen ymmärtämä systeemi, jälleen voisi sanoa, että lopulta kaikkein suurin on rakkaus.

Proakatemian tiimioppimismalli tarjoaa mielestäni erinomaiset valmiudet ajatteluntaidon kehittymiselle. Laajoissa tiimeissä toimiminen vaatii onnistuakseen kehittynyttä systeemiajattelua, jossa ihmisten väliset vuorovaikutussuhteet ovat keskeisessä asemassa. Erehdymme usein systeemeistä puhuttaessa ajattelemaan vain tietokoneita tai muita laitteita tai ohjelmistoja, kun meidän kannattaisi enneminkin lähestyä ihmisryhmiä systeeminä, jossa yksilöiden välinen vuorovaikutus heijastuu koko ryhmän dynamiikkaan. Melko usein Proakatemialla iskee pelko siitä, ettemme oikeasti opi mitään, koska emme syvenny liioin mihinkään yksittäiseen substanssialaan. Todellisuudessa opimme kuitenkin paljon kaikkein vaikeimmasta systeemistä eli ihmisestä ja etenkin omasta itsestämme. Opimme kantamaan vastuuta omasta itsestämme, ymmärtämään oman ja muiden toiminnan systeemisiä vaikutuksia sekä kyvyn oppia nopeasti itsellemme tehokkaalla tavalla. Nopea oppimiskyky yhdistettynä systeemiseen ymmärtämiseen mahdollistavat toiminnan lähestulkoon millä tahansa alalla, mitä tulevaisuus tuo meidän eteemme.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close