Tampere
28 Mar, Thursday
7° C

Proakatemian esseepankki

MOTORINEN OPPIMINEN



Kirjoittanut: Olli-Pekka Korhonen - tiimistä Motive.

Esseen tyyppi: Akateeminen essee / 3 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Useita lähteitä
Useita kirjoittajia
Useita lähteitä
Esseen arvioitu lukuaika on 7 minuuttia.

Soluessee: Motorinen oppiminen

Kirjoittanut: Henri Korhonen & Olli-Pekka Korhonen

 

Johdanto

 

Pyörällä ajaminen, kirjoittaminen, juokseminen tai vaikkapa tikan heittäminen ovat taitoja, joiden saavuttamiseksi olemme kaikki tehneet töitä, enemmän tai vähemmän. Näiden taitojen oppimista selittää motorinen oppiminen, jonka nopeus ja tehokkuus riippuvat omista lähtökohdistamme ja oppimishalukkuudestamme. Saadessamme ahaa -elämyksiä, päästellessämme kirosanoja sekä lopulta suoritettuamme tietyn liikkeen vaivattomasti, olemme käyneet läpi laajan kirjon motorisen oppimisen eri vaiheita. Motorinen oppiminen on jatkuvasti osa elämäämme.

Koska oma osaamisemme sekä ja tietämyksemme keskittyy enemmän fysiikkaharjoittelun puoleen, koimme tärkeäksi syventyä tarkemmin myös taidon kehittymisen prosessiin. Omat urheilulajimme vaativat vahvaa taidollista osaamista ja lisäämällä tietämystä aiheesta tämän katsauksen avulla halusimme myös kehittyä itse urheilijoina.

 

Mitä on motorinen oppiminen?

 

”Motorinen oppiminen määritellään joukoksi harjoittelun ja kokemuksen aikaansaamia sisäisiä prosesseja, jotka johtavat suhteellisen pysyviin muutoksiin motorisessa kyvykkyydessä ja taitoa vaativissa suorituksissa” (Kauranen, 293). Motorisen oppimisen käsitetään liittyvän taitoa vaativiin suorituksiin. Kuten määritelmässä sanotaan, tulisi motorisen suorituskyvyn muutosten olla suhteellisen pysyviä, joten esimerkiksi lihasvoiman lisääntymistä ja kestävyyden parantumista ei lasketa motoriseen oppimiseen. (Kauranen, 291).

 

”Motorinen oppiminen jaetaan eksplisiittiseen (tiedostettu) ja implisiittiseen (tiedostomaton oppiminen)” (Kauranen, 293). Yli puolet motorisesta oppimisesta tapahtuu implisiittisesti eli tiedostamatta aivokuoren alla sijaitsevissa tyvitumakkeissa eli basaaliganglioissa.

 

Aikuisiällä uusien motoristen liikkeiden oppimisen perustana toimii lapsuudessa motorisen kehityksen myötä rakentunut hermojärjestelmä. Aikuisen oppiessa uuden motorisen liikkeen tapahtuu aikaisemmin syntyneiden hermosolujen uudelleenjärjestäytyminen. (Kauranen, 292). Motorista oppimista on myös jonkin jo opitun liikemallin poisoppiminen. Tämä on huomattavasti työläämpää kuin kokonaan uuden asian opettelu, joten oikeiden motoristen liikkeiden opettelu ja opettaminen heti ensimmäisestä harjoituksesta asti on tärkeää. (Kauranen, 291).

 

Tilannesidonnaisuus ja ympäristö ovat merkittäviä asioita motorisessa oppimisessa, ja ne tulisi ottaa huomioon harjoitusta laadittaessa. Opeteltavat asiat kannattaa siis opetella mahdollisimman samankaltaisissa olosuhteissa, jossa niitä tullaan tarvitsemaan, sillä ne eivät välttämättä automaattisesti siirry suoraan uuteen ympäristöön. Niin sanotun spesifisyysperiaatteen mukaan uudet motoriset taidot ”koodautuvat” muistiin tiettyyn kontekstiin liittyen ja tämä kyseinen konteksti toimii tehokkaimpana opetellun motorisen liikkeen mieleen palauttajana. (Kauranen, 292).

 

Motorisen oppimisen teorioita

 

Motoriseen oppimiseen liittyen on esitetty useita teorioita, jotka osaltaan ovat sidottuja motoriikan säätelyyn liittyviin teorioihin. Motorista oppimista ei vielä tarkoin fysiologisin perustein pystytä selittämään ja tämän hetken teoriat ovat vielä hieman abstraktilla tasolla. Pääosin motorista oppimista on esitetty seitsemällä eri teorialla, jotka antavat kaikki osaltaan erilaisen näkökulman motoriseen oppimiseen. (Kauranen, 294). Näistä teorioista käymme läpi havainnollistamisen vuoksi kolmea. Tarkimmin käymme läpi Fittsin ja Posnerin kolmen vaiheen teorian ja samalla motorisen oppimisen vaiheet yleisesti, sillä se on toiminut karkeana mallina motorisen oppimisen yleisessä määrittelyssä.

 

Kolmen vaiheen teoria sekä motorisen oppimisen vaiheet

 

Kolmen vaiheen teoria on kahden Yhdysvaltalaisen psykologian tutkijan Paul Fittsin ja Michael Posnerin vuonna 1967 kehittämä motorisen oppimisen teoria, jonka kolme vaihetta ovat kognitiivinen, assosiatiivinen ja autonominen vaihe. Yleisesti näitä vaiheita kutsutaan taitojen oppimisen alkuvaiheeksi, harjoitteluvaiheeksi ja lopullisen taitojen oppimisen vaiheeksi. Ensimmäisessä eli kognitiivisessa vaiheessa oppijalle luodaan kuva opittavasta taidosta ja siihen liittyvistä malleista. Tähän vaiheeseen sisältyy paljon erilaisia kognitiivisia toimintoja, joiden kautta oppija miettii sopivia strategioita, joilla lähtee saavuttamaan tavoitetta ja samalla muodostaa itselleen kuvaa suoritettavasta toiminnosta. Oppiminen tässä vaiheessa on siis liikemallin edistymisen sijaan enemmän tietämystä siitä, mitä tehdä. Kognitiivinen vaihe kestää henkilöstä, hänen valmiuksistaan ja tehtävän vaativuudesta riippuen eri lähteiden mukaan muutamista minuuteista jopa muutamaan viikkoon. Joka tapauksessa edistyminen on pääsääntöisesti tässä vaiheessa nopeaa. (Kauranen, 307; Lehto; Purtsi; Eloranta, Lehtinen & Pulli).

 

Tässä vaiheessa liikkeet ovat vielä jäykkiä ja tökkiviä, sillä harjoittelija lukitsee joitakin vapausasteita hallinnan riittämättömyyden vuoksi pois eikä liike pysty tapahtumaan kaikissa ulottuvuuksissa. Koko motorisen tehtävän suorittaminen tässä vaiheessa voi olla mahdotonta, joten liikettä täytyy pilkkoa pienempiin osiin, joka saa suorituksen näyttämään hammasratasmaiselta ja hitaalta.

 

Toisen vaiheen Fitts ja Posner ovat nimenneet assosiatiiviseksi vaiheeksi. Yleisesti ottaen tätä vaihetta kutsutaan harjoitteluvaiheeksi. Tässä vaiheessa oppija on tullut tietoiseksi siitä, miten tietty motorinen tehtävä tulee suorittaa ja liikemallit alkavat vakiintua. Assosiatiivisessa vaiheessa suoritukset alkavat varmentua ja suorituksen hienosäätäminen mahdollistuu sekä virhesuoritukset vähenevät. Huomio kiinnittyy siis yksityiskohtiin, joiden hiominen vaatii kuitenkin valtavasti toistoja. Oppija alkaa myös itse huomata kehitystä. Liikkeistä tulee sulavampia ennakoinnin ja ajoitusten paranemisen myötä. Tässä vaiheessa taitojen kehittyminen hidastuu kognitiiviseen vaiheeseen verrattuna ja assosiatiivinen vaihe kestää pidempään kuin kognitiivinen vaihe. (Kauranen, 307-308; Purtsi, Lehto, Eloranta ym.)

 

Kolmannessa eli autonomisessa vaiheessa motorinen toiminta on automatisoitunut ja suoritettava motorinen tehtävä on yhtenäinen ja sujuva kokonaisuus. Tässä vaiheessa opeteltu suoritus ei vaadi enää paljoa huomiota vaan toteutuu pitkälti autonomisesti. Suoritusmallin säilyttäminen samanlaisena on myös helppoa, vaikka nopeutta tai voimankäyttöä muutettaisiin suorituksen aikana. Kaikki nivelten vapausasteet ovat käytössä, joka tekee liikkeistä sulavia ja ne ovat muokkautumiskykyisiä ympäristön vaatimusten mukaisesti. Myös reagointi ympäristön asettamiin vaatimuksiin lisääntyy, kun harjoittelijan ei tarvitse kiinnittää huomioita omaan motoriseen suorittamiseen yhtä paljon. Kun motorisen suorituksen liikkeet ovat saavuttaneet automaation tason, voi saattaa olla edullisempaa, ettei suorittaja ajattele lainakaan liikkeen suorittamista sen aikana. Kun henkilö saavuttaa lopullisen taitojen oppimisvaiheen, liikutaan lähellä hänen suorituskykynsä ylärajaa. Tällöin suoritusta on taidollisesti hankala enää parantaa. (Kauranen, 308; Purtsi, Eloranta ym.).

 

Skeemateoria

 

Skeemateorian on esitellyt amerikkalainen liikkumisen tutkija Richard Schmidt vuonna 1975. Yksilön suorittaessa liikettä hänen lyhytaikaiseen muistiinsa jää merkintä liikkeen aloitusolosuhteista (esimerkiksi vartalon asennosta), liikkeessä käytetyistä parametreista (esimerkiksi lihasvoimasta ja nopeudesta), liikkeen aiheuttamasta tuloksesta sekä aistikokemuksista. Näiden tietojen perusteella yksilö luo suorittamastaan liikkeestä skeeman eli liikemallin, joka tallentuu keskushermostoon. (Eloranta ym.)

 

Motorinen oppiminen perustuu teorian mukaan skeeman päivittämiseen jokaisen suorituksen jälkeen. Teorian mukaan erilainen ja monipuolinen harjoittelu johtaa vahvempiin oppijan sisäisiin malleihin ja tätä kautta parempaan motoriseen oppimiseen. Skeemateoriassa virheellisiä suorituksia ei nähdä oppimiselle haitallisina, vaan jopa motorista oppimista edistävinä tekijöinä. (Eloranta ym.)

 

Ekologinen teoria

 

Karl Newellin vuonna 1991 esittämässä mallissa on kolme keskeistä tekijää: yksilö, tehtävä ja ympäristö. Lisäksi malliin kuuluu havainto-toimintakehä, jossa yksilön tekemät havainnot ympäristöstä ja hänen suorittamansa motoriset toiminnot liittyvät kiinteästi toisiinsa. Tämä teoria korostaa aistihavaintojen tekemistä ympäristöstä. Oppijan tulee ennen suoritusta havaita ja tiedostaa tekijät, jotka oleellisesti vaikuttavat toteutettavaan tehtävään. Teorian mukaan havainnot auttavat hahmottamaan tehtävän tavoitteen ja samalla antavat palautetta suorituksesta tehtävän aikana ja sen jälkeen. (Kauranen, 313)

 

Sisäinen ja ulkoinen palaute

 

Liikkeestä saatava palaute voidaan jakaa sisäiseen ja ulkoiseen palautteeseen. ”Sisäinen palaute saadaan henkilökohtaisten aistihavaintojen kautta. Palaute voi olla konkreettinen näköhavainto, lihastuntemus tai vaikka oman suorituksen tuottaman äänen kuuleminen. Usein sisäinen palaute ei vaadi ylimääräistä arviointia, vaan onnistumiset ja epäonnistumiset ilmenevät melko selkeästi aistihavaintojen kautta” (Purtsi, 24). Joskus oppilas tai urheilija voi tietää suorituksen epäonnistuneen, vaikka suoritus olisi vielä kesken. Palautetta saadaan siis myös kesken suorituksen. Sisäisen palautteen informaatio voi olla lähtöisin itsestään kehon sisältä tai ulkopuolelta. Ulkopuolelta saatu tieto kerätään ulkoreseptoreilta, joita ovat näkö-, kuulo- ja hajuaisti. Proprioseptiivinen eli kehon sisältä saatava informaatio kerätään proprioseptoreista. Tällaista tietoa keskushermostolle tuottavat muun muassa hermopäätteet, nivelten proprioseptorit ja lihassukkulat. (Kauranen, 382-383.)

 

”Toisen henkilön tai jonkin teknisen laitteen antamaa informaatiota motorisesta suorituksesta kutsutaan ulkoiseksi palautteeksi” (Kauranen, 391.). Normaalisti palaute suorituksesta annetaan verbaalisesti, mutta nopeiden suoritusten analysoinnissa ja palautteenannossa kannattaa hyödyntää videokuvausta. Nonverbaalista palautetta on myös esimerkiksi sykemittarin näyttämä lukema tai sekuntikellon näyttämä aika. Itse suorituksesta annettua palautetta kutsutaan kinemaattiseksi palautteeksi, joka antaa palautetta suorituksen laadusta, esimerkiksi nopeudesta, ajoituksesta, rytmistä tai liikkeen sujuvuudesta. Tällaista ulkoista palautetta voidaan antaa suorituksen jälkeen, mutta myös sen aikana. Huudahdus ”korkeammalle” kesken suorituksen on hyvä esimerkki nopeasta ja tehokkaasta kesken suorituksen annetusta palautteesta. Palautetta annetaan myös suorituksen tuloksellisuudesta, eli siitä, saavuttiko suorittaja jonkin asetetun tulostavoitteen. (Kauranen, 388-390)

 

Palautteen merkitys

 

Palautteella on selkeä yhteys suorittajan motivaatioon. Parhaimmillaan oikeanlaisen palautteen saaminen lisää harjoittelijan motivaatiota, joka parantaa harjoittelun laatua ja määrää. Suorittaja keskittyy paremmin tekemäänsä harjoitteeseen, jaksaa harjoitella kovempaa ja pidempään. Palautteen antamisen merkitys korostuu harjoittelun kehityksen hidastuessa tai harjoittelun muuttuessa yksitoikkoiseksi. Tällöin kannustavan ja positiivisen palautteen antaminen auttaa ylläpitämään motivaatiota, kun sitä koetellaan. (Kauranen, 383-384).

 

Psykologisesta näkökulmasta katsottuna palautteella voidaan vahvistaa tai sammuttaa motorista toimintaa. Vahvistamisella haetaan tiettyjen liikemallien toistumista ja oikeanlaisten liikemallien lisäämistä suorituksessa. Vahvistaminen itsessään lisää toivottujen liikkeiden ja reaktioiden lisääntymisen todennäköisyyttä. Tähän käytetään juuri kehumista ja positiivista palautetta suoritusta koskien. Sammuttamisella halutaan päinvastaisesti vähentää tiettyjen liikkeiden ja reaktioiden esiintymistä. Ei-toivuttua toimintaa voidaan karkeasti sanottuna vähentää rankaisemalla tai jättämällä toiminta huomiotta. Motivaation kannalta rankaiseminen ei kuitenkaan ole järkevä vaihtoehto, sillä positiivisen palautteen on todettu olevan tehokkaampaa suorittajan kehittymisen kannalta. Palautetta kannattaa antaa kuitenkin maltillisesti, sillä liian usein annettuna palaute menettää merkityksensä. (Kauranen, 384).

 

Annettaessa palautetta motorisesta suorituksesta on kiinnitettävä huomiota kinetiikkaan sekä liikesuuntiin ja -tasoihin. Ensin kerrotaan siis virheen suunta ja sen jälkeen suuruus. Palautteessa on keskityttävä ensimmäisenä pariin suurimpaan virheeseen, jonka jälkeen voidaan siirtyä pienempiin yksityiskohtiin. Parhaimmillaan suorittaja saa käsityksen liikkeen ajoituksesta ja eri komponenttien suhteesta toisiinsa. (Kauranen, 384).

Parhaimman mahdollisen kehityksen kannalta myös palautteen ajoitus on tärkeää. Liian aikaisin annettuna suorittaja ei kerkeä eikä pysty yhdistämään palautetta omiin virheisiinsä. Liian myöhään annettuna palaute menettää merkityksensä, sillä suorittaja kerkeää unohtaa suorituksen eikä hän pysty integroimaan palautetta suoritukseensa. Optimaalinen ajoitus palautteelle on siis välittömästi oman suorituksen ja harjoittelijan oman analyysin jälkeen. Suorittajaa tulee informatiivisen palautteen lisäksi ohjata kehittämään itsearviointiaan, jottei hänestä tule palauteriippuvaista. Palauteriippuvaisena suorituskyky pysyy korkealla jatkuvan palautteen ansiosta, mutta romahtaa pian palautteen saamisen loputtua. (Kauranen, 385.)

 

Motorinen oppiminen ja sen arviointi

 

Motorisessa oppimisessa olennaista on arvioida sen kehittymistä. Arvioinnissa verrataan saavutettuja tuloksia motorisessa oppimisessa sekä miten lähtötason motoriset ominaisuudet ovat kehittyneet. Mittaamisella saavutetaan tieto motorisen oppimisen kehittymisestä. Yleisimmin mittaamisen keinoja ovat erilaiset mittaukset, havainnointi, kyselyt ja haastattelut. Arviointia kannattaa tehdä motorisen oppimisen prosessin aikana, vähintään ennen prosessin aloittamista ja sen loppumisen jälkeen. Selkeimmin tulokset nähdään arvioimalla itse motorista suoritusta, jota kehitetään. Oppimista on hyvä kuitenkin mitata jollakin pidemmällä ajanjaksolla, jotta nähdään, onko muutos pysyvää. Motorinen oppiminen siirretään usein johonkin toiseen suoritukseen, joten sitä kannattaa arvioida myös sen yhteydessä. Oppimista voidaan arvioida itse suorituskyvyn muutoksissa, mutta tässä yhteydessä puhutaan nimenomaan motorisesta oppimisesta, kannattaa arviointi kohdistaa oppimisprosessin ja siinä tapahtuviin muutoksiin. (Kauranen, 392).

 

Motorisen oppimisen arvioinnilla on erilaisia tehtäviä. Se jaetaan toteavaan, motivoivaan, ohjaavaan ja kokoavaan tarkoitukseen. Toteavalla tarkoitetaan toiminnan ja harjoittelun suunnittelua. Tämä suoritetaan ennen harjoittelun aloittamista ja sen avulla määritetään harjoittelun aloittajan lähtötaso ja harjoitteluvalmiudet. Kuten aiemmin on käyty läpi, motivaatio on vahvasti sidoksissa motoriseen oppimiseen. Arviointi on yksi keino vaikuttaa harjoittelijan motivoimiseen ja sillä aktivoidaan ja ohjataan harjoittelijan toimintaa tiettyyn suuntaan. Ohjaavassa arvioinnissa tarkkaillaan harjoittelijan edistymistä sekä samalla ohjataan häntä harjoittelun suhteen oikeisiin ratkaisuihin. Harjoittelujakson lopussa arvioidaan harjoittelujaksoa kokonaisvaltaisesti kokoavan arvioinnin avulla. (Kauranen, 393).

 

Motorisen oppimisen suora todentaminen on melko haastavaa, joten yleensä parhaiten voidaan mitata sen kautta tapahtuneita epäsuoria muutoksia. Yksi mittari on harjoittelijan lisääntynyt tietämys ja ymmärrys onnistuneeseen suoritukseen vaadittavista säännöistä, strategioista ja ominaisuuksista sekä yksityiskohdista. Tällöin harjoittelija pystyy erittelemään tarkemmin tavoiteltuun motoriseen toimintaan vaadittavia vaatimuksia sekä valitsemaan tehokkaimmat suoritusmenetelmät. Yksi tapa mitata arvioida tätä käytännössä on mitata päätöksenteon nopeutta ja oikeiden päätösten valinnan määrää. (Kauranen, 396-399).

 

Motorisen oppimisen myötä liikkeen koordinoinnin ja kontrollinen tulisi kehittyä. Tällöin nivelten ja lihasten yhteistoiminta lisääntyy, jonka seurauksena liikkeet muuttuvat pehmeämmiksi, sulavammiksi ja yhtenäisemmiksi. Tätä voidaan mitata liikeanalyyseillä tai esimerkiksi arvioimalla liikkeen laadullisia tekijöitä. Myös erilaisilla sähköistä aktivaatiota mittaavilla laitteilla saadaan tietoa lihasten hermostollisesta ohjauksesta sekä agonisti- ja antagonistilihasten yhteistoiminnasta. (Kauranen, 399).

 

Pohdintaa aiheesta

 

Fysioterapeutin ammattia ajatellen on tärkeää ymmärtää motorisen oppimisen teorioita ja sen eri vaiheita. Ohjaamme paljon erilaisia liikkeitä, joilla pyritään parantamaan ihmisten toimintakykyä. Usein ihmisille on syntynyt haitallisia liikemalleja, joka voi ilmetä esimerkiksi heikkona alaraajan linjauksena hypyn alastulossa. Tällaiset poikkeavat liikemallit voivat olla epäedullisia ja aiheuttavat yleensä tiettyjen kehonosien ja kudosten ylikuormittumista, mistä voi seurata kivun myötä toimintakyvyn rajoittumista. Fysioterapeutin täytyy siis sekä ohjata uusia motorisia taittoja sekä korjata aiempia motorisia liikemalleja eli opettaa liike uudelleen. Jotta fysioterapeutti pääsisi työssään mahdollisimman vaikuttavaan lopputulokseen, motorisen kontrollin sekä motivoinnin ymmärrys ja palautteenannon sekä asiakkaan itsereflektion kehittäminen nousevat isoon rooliin.

 

Ymmärtäessään motorisen kontrollin, fysioterapeutti sekä asiakas välttävät todennäköisemmin oppimiseen liittyvät sudenkuopat ja voittavat helpommin siihen liittyvät haasteet. Motivaatio on iso osa esimerkiksi kuntoutumista. Motorisen kontrollin paraneminen on myös tehokkaampaa silloin kun suorittaja on motivoitunut. Nämä ruokkivat siis toinen toistaan, joten motoriseen oppimiseen liittyviä periaatteita voidaan käyttää myös motivoimaan asiakasta kuntoutumisessaan, kun hänelle osataan antaa oikeanlaista palautetta.

 

Motorisen oppimisen teorioiden ymmärtäminen on hyödyllistä fysioterapian lisäksi valmennuksessa. Urheilijan ohjaaminen valmentajan näkökulmasta helpottuu ja tehostuu huomattavasti, kun palautetta osataan antaa oikealla tavalla ja ymmärretään kuinka kauan prosessissa voi kestää. Motorisen oppimisen kehittämisen parantamiseksi myös herkkyysvaiheiden hyödyntäminen nuoruusvaiheenvalmennuksessa luo parempia pohjia tulevaisuutta varten. Näitä asioita olisi hyvä saattaa laajemmin myös valmentajien tietouteen.

 

 

 

Lähteet

 

Kauranen, K. 2011. Motoriikan säätely ja motorinen oppiminen. Liikuntatieteellinen Seura.

 

Eloranta, E.; Lehtinen, T. & Pulli, A. 2013. Palautteenanto motorisen oppimisen tukijana taitoharjoittelun ohjauksessa. Turun ammattikorkeakoulu. Fysioterapian koulutusohjelma. Opinnäytetyö.

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/67185/Palautteenanto%20motorisen%20oppimisen%20tukijana%20taitoharjoittelun%20ohjauksessa.pdf?sequence=1&isAllowed=y

 

Purtsi, J. 2006. Motorinen oppiminen 55-78-vuotiailla. Jyväskylän yliopisto. Liikuntatieteiden laitos. Pro gradu -tutkielma. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/9349/URN_NBN_fi_jyu-2006203.pdf?sequence=1

 

Aholainen, J. & Pajunen, T. 2018. 10-13-vuotiaiden lasten ja nuorten motorinen oppiminen ja ohjaaminen. Turun ammattikorkeakoulu. Fysioterapian koulutusohjelma. Opinnäytetyö. https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/141308/Aholainen%20Juuli%20ja%20Pajunen%20Tiia%202018.pdf?sequence=1&isAllowed=y

 

Lehto, P. Motorinen oppiminen, liikkumisen ja toiminnan tukeminen. Luettu 17.11.2020. Luentomateriaalit.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close