Tampere
28 Mar, Thursday
8° C

Proakatemian esseepankki

Mörkö nimeltä kuperkeikka



Kirjoittanut: Laura Pekkola - tiimistä Motive.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 3 minuuttia.

Enpä olisi koskaan ajatellut, että niinkin yksinkertainen asia kuin kuperkeikka voisi aiheuttaa henkisen ja fyysisen lukon, tuskanhikeä sekä muutaman kyyneleen. Puhumattakaan siitä reilusti yli toista tuntia kestäneestä lapsetuskohtauksesta, jossa istuin permannolla enemmän tai vähemmän huutaen ”en varmasti tee, en pysty”.

 

Heti alkuun taustaa tämän möröksi muodostuneen kuperkeikan takana. Minulta on leikattu selkä kahdesti sekä maha kertaalleen. Selän molemmat leikkaukset johtuivat samasta syystä, tarkemmin sanottuna välilevynpullistumasta lannerangassa ja vielä tismalleen samassa nikamavälissä. Mahan leikkaus olikin sitten vähän erikoisempi, kun eräänä juhannuksena menin umpisuolentulehdus epäilyn takia ensiapuun ja kävelin ulos kasvain vasemmassa munasarjassa ja nimi leikkausjonossa, mutta ei siitä sen enempää. Joka tapauksessa, minut on siis leikattu kolmesti ja jokaisen leikkauksen jälkeen, olen eri lääkäreiden suusta kuullut, että tämä kroppani ei enää koskaan tule toimimaan samalla tavalla kuin ennen leikkausta. Minua on peloteltu milloin millä eri kauhuskenaarioilla ymmärtämään, että leikkauksen jälkeen kehoni suorituskyky olisi jollain lailla rajallinen lopun ikääni.

 

Muutama vuosi taaksepäin aloitin fysioterapeutin opinnot, jotka ovat kaiken sen muun opin rinnalla myös auttaneet minua ymmärtämään, että kehoni pystyy, vaikka minkälaisiin suorituksiin leikkauksista huolimatta. Tässä näiden vuosien aikana olen sitten pikkuhiljaa alkanut aktivoimaan kehoani erilaisin haastein sekä urheilusuorituksin ja alkanut saamaan takaisin sitä itsevarmuutta ja uskallusta, jota minulla joskus oli. Olen muun muassa juossut kahdesti Extreme run – tapahtumassa, jossa juostaan 8km erilaisia esteitä, sen lisäksi olen seinäkiipeillyt, pyöräillyt varmasti satoja kilometrejä, hyppinyt, kierinyt, luistellut, lasketellut ja uinut. Niin miten ihmeessä päädyn tilanteeseen, että yhden kuperkeikan tekeminen tuntuu aivan ylitsepääsemättömän hankalalta.

 

Tunnelukot ovat lapsuudessa tai nuoruudessa opittuja tapoja reagoida, kokea, tuntea, ajatella, käyttäytyä tai suoriutua. Ne syntyvät vahingossa ja huomaamatta. Ne saavat meidät kontrolloimaan itseämme, tekemistämme, sanomistamme ja käyttäytymistämme. Usein nämä tunnelukot aktivoituvat aikuisiällä ja niiden tunnistaminen on hyvin hankalaa. Kimmo Takanen puhuu kirjassaan ”Tunne lukkosi – vapaudu tunteiden vallasta” nimenomaan tunteiden pohjalta syntyneistä ja aktivoituneista lukoista, mutta entä jos tämä tunnelukko onkin jonkin vamman tai loukkaantumisen aiheuttamaa? Psykofyysinen fysioterapia keskittyy siihen, että ihminen on psyykkinen ja fyysinen kokonaisuus. Tunteet ja ajatukset voivat aiheuttaa todella vahvoja fyysisiä reaktioita ihmisessä. Näitä reaktioita voi olla esimerkiksi kipu, särky, huonovointisuus, puutuminen tai tunnottomuus. Ne voivat myös näkyä lukkoina, jotka estävät sinua suoriutumasta. Henkinen lukko, joka aiheuttaa sen, että jokainen lihas kehossa estää sinua suoriutumasta.

 

Kuten kaikki lukot, myös tunnelukot pystytään avaamaan. Se ei ole niin yksinkertaista, että otetaan avain käteen ja lukko auki, mutta se ei kuitenkaan ole mahdotonta. Tunnelukot eivät avaudu itsestään, se vaatii kyseisen tunteen tunnistamisen ja käyttäytymismallin rikkomisen. Takanen korostaa, että tunnelukkojen työstäminen saattaa joillain olla jopa elinikäinen matka ja vaatii määrätietoista asennoitumista asioiden selvittämiseen ja työstämiseen. Täysin henkisen tunnelukon aiheuttama ydintunne saattaa olla piilossa monen eri suojatunteen alla, jotka ovat opittuja selviytymiskeinoja tai suojamekanismeja. Mikä tekee sen ydintunteen tunnistamisesta entistä haastavampaa. Takasen sanoin ”se voi tuntua pitkältä ja vaikealta, ja se myös on sitä”.

 

Takaisin tähän mörköön, eli kuperkeikkaan. Siinä minä sitten seisoin permannolla, nauruitkien ja anoen, että haluan pois. Poikaystäväni ja hänen veljensä olivat seisseet vieressäni jo reilun tunnin vakuuttaen, että pystyn siihen, jos vain yritän. Tässä kohtaa pääsin ensimmäisen kerran kyykkyyn ja laitoin kämmenet lattiaan. Ei vaadi muuta kuin pyörivän liikkeen ja ponnistuksen, mutta jokainen lihas kropassani laittoi vastaan. En vain yksinkertaisesti pystynyt siihen. Minun tunnelukkoni ei siis niinkään ollut mikään lapsuuden trauma, vaan opittu käyttäytymismalli. Minulle oli riittävän monta kertaa sanottu, etten pysty liikkumaan enää normaalisti, että aloin itse sanomaan sitä itselleni ja vielä pahempaa, minä uskoin siihen myös. Vaikka olen jo useamman vuoden tehnyt töitä tämän oman rohkeuden ja liikkumisen itsevarmuuden eteen, niin tähän se sitten kulminoitui. Mörköön nimeltä kuperkeikka. Päässäni pyöri koko ajan, että miten voin jonain päivänä olla fysioterapeutti, jonka yhtenä isoimpana ammatillisena tehtävänä on kuntouttaa esimerkiksi leikkauksesta tulleita potilaita. Miten minä voisin kannustaa lonkkaleikattua nousemaan sängystä ja ottamaan ne ensiaskeleet, jos minäkään en uskalla leikkauksen jälkeen tehdä kuperkeikkaa pehmeällä matolla.

 

Se vei kokonaisuudessaan kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia, kaksi herkeämättä kannustavaa ja tsemppaavaa valmentajaa, sekä lukuisia epäonnistuneita tai ainakin vähän sinne päin menneitä yrityksiä, mutta sitten minä tein sen. Tein kuperkeikan. Jokin niinkin yksinkertainen asia tuntui siltä, että olisin miekan ja kilven kanssa taistellut yötä päivää suurta ja tultasyöksevää mörköä vastaan. Nyt mörkö oli selätetty ja minä perkele tein sen.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close