Tampere
28 Mar, Thursday
10° C

Proakatemian esseepankki

Mokien kautta menestykseen



Kirjoittanut: Johanna Rita - tiimistä Revena.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Munaa kunnolla!
Stephen Brown
Esseen arvioitu lukuaika on 4 minuuttia.

Lausetta ”perse edellä puuhun” kuulee Proakatemialla lähes yhtä usein kuin sitä kuuluisaa ”luota prosessiin” -sanontaa. Huvittavaa kyllä, nuo lauseet myös täydentävät toisiaan; kun sinne puuhun kerran on menty, niin ei kai siinä auta muuta kuin luottaa prosessiin.

Onneksi Stephen Brownin kirja Munaa kunnolla! kertoo lukemattomia tarinoita niistä epäonnistujista, jotka ovat vaikeuksien jälkeen lopulta raivanneet tiensä huipulle. Koripalloilija Michael Jordania ei aikoinaan kelpuutettu yliopiston koripallojoukkueeseen, Albert Einsteinin opettajat pitivät häntä toivottoman hidasoppisena koulussa eikä Walt Disneyn ura meinannut millään lähteä lentoon (Brown 2007, 14-16). Silti nuo nimet ovat tänä päivänä maailmankuuluja siksi, että kaikki he jaksoivat yrittää kerta toisensa jälkeen, vaikka kukaan muu ei uskonut heihin.

Itse asiassa harvan menestyjän tarina on ollut silkkaa ruusuilla tanssimista. Karu totuus on se, että lopulta epäonnistumiset, pieleen menneet sijoitukset ja konkurssit ovat olleet välttämättömiä, jotta menestys myöhemmin on ollut mahdollista. Walt Disneyn sanoin ”vaikka sitä ei ehkä oivalla silloin, kun se kohdalle sattuu, kaatuminen turvalleen voi olla parasta, mitä ihmiselle tapahtuu”. Tämä olisi kaikkien hyvä pitää mielessä niin henkilökohtaisessa elämässä, kuin yritystoiminnassakin.

Tällä hetkellä koronavirus jakaa kitkeränmakuista oppia meille kaikille siitä, miten lyhyt on tie kannattavasta bisneksestä konkurssiin. Yrityksiä kaatuu niin paljon, että laskuissa ei meinaa pysyä perässä. Ihmisiä irtisanotaan ja lomautetaan, kesätyöpaikkoja perutaan, koska töitä ei riitä enää edes vakituisille työntekijöille. Ei varsinaisesti kovin hyvät lähtökohdat alkaa opiskelemaan yrittäjyyttä, mutta positiivisesti ajateltuna meillä proakatemialaisilla on nyt ainutlaatuinen tilaisuus saada arvokasta oppia tästä kaikesta. Kuinka tällaisen tilanteen voisi kääntää voitoksi ja mitä itse voisin tehdä paremmin? Entä mitä oppia saan tästä tulevaisuuteen? Juuri näin miettivät myös Henry Ford, Thomas Edison ja Barbie-nuken äiti Ruth Handler. Heillä ei toki ollut koronaa riesanaan, mutta kaikki he kärsivät epäonnistumisista, kokeilivat sitten jotain uutta, epäonnistuivat uudelleen, yrittivät taas ja lopulta onnistuivat.

Kirjassa on oma lukunsa Dale Carnegiesta, Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa -kirjan kirjoittajasta. Köyhän perheen pojan haaveet olivat tyssänneet yksi toisensa jälkeen; opettajakoulu jäi kesken, näyttelijän ura loppui lyhyeen ja kustantajat hylkäsivät hänen kirjojaansa minkä ehtivät. Ainoa, missä hän jotenkuten pärjäsi, oli myynti, ja lopulta hän keksi alkaa pitämään itsensäkehittämiskursseja, joista tulikin valtavan suosittuja. Jossain vaiheessa kustannustoimittaja, joka oli aiemmin hylännyt Carnegien käsikirjoitukset, alkoi suostutella tätä kirjoittamaan kurssiensa sisällöstä oppaan. Carnegien edelliset yritykset kirjan julkaisemisesta olivat menneet pahasti pieleen, joten hän ei ollut erityisen innostunut ajatuksesta. Pitkin hampain hän kuitenkin lähti työstämään käsikirjoitusta, joka päätyi lopulta maailmanlaajuiseksi bestselleriksi. Sivumennen mainittakoon, ettei Carnagie itse elänyt, niin kuin opetti; se ei silti estänyt häntä menestymään jakamalla elämäntapaohjeita muille.

Menestys voi siis tulla yllättävästäkin suunasta, eikä välttämättä siitä, mistä itse oli kuvitellut sen tulevan. Tämän mielestä minusta onkin tärkeää, että Proakatemialla tehdään hyvinkin erilaisia projekteja, myös niitä kuuluisia ”paskanmättöhommia”. Jos tavoittelee vain unelmaprojektejaan, tulee sokeaksi kaikille muille mahdollisuuksille, joita eteen tulee. Itse en ainakaan tiedä, mitä tulevaisuudessa haluan tehdä, mutta uskon, että löydän oman intohimoni, jos vain menen ennakkoluulottomasti mukaan erilaisiin projekteihin, sillä ei voi ikinä tietää, mihin se johtaa. Haluan yhtä lailla olla mukana niin menestyneissä projekteissa, kuin niissä, jotka päättyvät mahalaskuun.

Suurin ongelma on nimittäin se, että ihmiset eivät ymmärrä, että tarkoituksenamme on myös epäonnistua; juuri siksihän me olemme koulussa.

Epäonnistumiset ohjaavat meitä toimimaan paremmin tulevaisuudessa, auttavat kyseenalaistamaan omia valintojamme ja ennen kaikkea helpottavat meitä yrittäjyyden tiellä. Kun tiedämme, miksi jokin asia on mennyt pieleen, osaamme olla tekemättä sitä enää uudelleen.

Ja kukapa ei toivoisi, että monien hyvien ja huonojen projektien jälkeen olisit löytänyt yrityksen, jonka takia olisit valmis laittamaan kaiken likoon? Päällimmäisenä kirjasta jäikin mieleen se, että toivoisin omaavani jonain päivänä samanlaisen intohimon omaan tekemiseeni, kuin kaikki ne kirjan henkilöt, jotka jaksoivat yrittää monista vastoinkäymisistä huolimatta.

Omat vaikeudet tuntuvat hyvin pieniltä verrattuina kirjan tarinoihin, mutta aloin silti pohtimaan omia epäonnistumisia, jotka ovat lopulta monen mutkan kautta kääntyneet voitoksi. Mieleeni tullut tarina ei lopulta ole kovin ihmeellinen; kyse ei ole kouluun pääsemisestä, unelmatyöpaikan saamisesta tai ylennyksestä. Siinä yhdistyvät silti kaikki ne olennaiset asiat, joita kirjassa käsiteltiin; sinnikkyys, epäonnistuminen, uudelleen yrittäminen ja onnistuminen.

Olin viime talvena Ylläksellä välinevuokraamossa töissä ja siellä sain päähäni, että haluan viimein opetella laskettelemaan suksien lisäksi myös lumilaudalla.
Alku oli tietenkin kamalaa. Koska olin tottunut menemään täyttä vauhtia suksilla, oli suunnattoman turhauttavaa, kun en uskaltanut mennä kovaa laudalla. Kaaduin tolkuttoman monta kertaa ja olin mustelmilla koko ajan. Painelin silti sinnikkäästi joka päivä töiden jälkeen rinteeseen telomaan itseäni. Sain hiusmurtuman kylkiluuhuni ja varoituksen ensihoitajaksi opiskelevalta siskoltani, että lautailu kannattaisi jättää siksi aikaa, kunnes kylkeni parantuu. En jättänyt. Ja hyvä niin, sillä noin viikon räpiköimisen jälkeen oppi alkoi vihdoin mennä perille ja yhtäkkiä uskalsin jo ottaa vauhtia jatkuvan jarruttamisen sijasta.

Tämän jälkeen päätin keksiä itselleni lisähaastetta ja opetella lautailemaan myös vasen jalka edellä. Kaaduin ja täräytin kyynärpääni niin pahasti, että silmissä näkyi tähtiä, mutta en antanut senkään häiritä. Lopulta, monien mustelmien, kirosanojen ja läheltä piti -tilanteiden jälkeen opin lyhyessä ajassa laskemaan lumilaudalla niin, että pysyin vaivatta kokeneempien kavereideni perässä. Kaikki se kaatuilu oli siis todellakin vaivan arvoista. Uskoin siihen, mitä tein, enkä suostunut luovuttamaan silloinkaan, kun lunta tuli taivaan täydeltä, eikä kukaan halunnut lähteä kanssani harjoittelemaan. Lumilautailusta tuli minulle rakas harrastus, enkä ole viime talven jälkeen laittanut enää laskettelusuksia jalkaani.

En ollut koskaan ajatellut siirtyväni laskettelijasta lumilautailijaksi; se oli hetkellinen päähänpisto (yritysmaailmassakin kannattaa siis kokeilla hulluiltakin tuntuvia ideoita – ne voivat toimia). Kaikki se kompurointi ja rämpiminen saivat minut vain yrittämään kovemmin ja tiedän, että ottaisin ne kymmenet mustelmat ilomielin uudestaan, sillä ne olivat kaiken sen vaivan arvoisia. Sitä paitsi, jos en olisi koskaan kaatunut ja satuttanut itseäni, niin kuinka oikein tietäisin, miten toimia sellaisessa tilanteessa? Kun on loukannut itseänsä riittävän usein, niin sitä oppii kaatumaan oikein. Ratsastajistakin sanotaan, että he ovat tarpeeksi hyviä sitten, kun ovat tippuneet hevosen selästä sata kertaa. Saman lauseen voisi ottaa mukaan yritysmaailmaan; olet kova tekijä vasta kun olet epäonnistunut tarpeeksi monta kertaa.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close