Tampere
15 Apr, Thursday
6° C

Proakatemian esseepankki

Miten valitsen sanani?



Kirjoittanut: Silvia Laurila - tiimistä Ei tiimiä.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Sanojen supervoima
Martti Vaalahti
Esseen arvioitu lukuaika on 4 minuuttia.

Puhumisella on valtava vaikutus. Jotkut sanovat, että ”sillä ei ole väliä, mitä puhut, vaan sillä, mitä teet.” Usein kuulee myös sanottavan, että ”kyllä maailmaan puhetta mahtuu.” Eittämättä niin onkin, mutta millaista tuo puhe on? Tyhjiä lupauksia, karkeaa kielenkäyttöä ja pahan puhumista? Vai kauniita sanoja, kehuja, kiitosta ja hyvän sanoittamista?

Olen pohtinut puhumista monelta eri kannalta. Se on valtavan laaja käsite. Luin Martti Vaalahden kirjan Sanojen supervoima. Se kiteytti kattavasti puhumisen merkityksen ja siihen sisältyvän voiman. Olen ollut pitkään kiinnostunut puhumisesta ja siitä, miten puhujana voisi kehittyä. Kirja nosti esille lukuisia mahdollisuuksia oppia uutta ja valita sanansa ensikerralla paremmin.

 

Puhuminen on valinta

Maailman jokainen riita saa alkunsa väärin valituista sanoista. Sanat, jotka valitsemme, kertovat meistä enemmän kuin kuvittelemmekaan. Tapoja ilmaista asioita on niin paljon kuin on ihmisiäkin. Lisäksi meillä on laaja ja mahdollistava äidinkieli, josta sanojen valinnanvaraa kyllä löytyy – niin hyvässä kuin huonossa.

Sanommeko ”minä vihaan” vai ”minä inhoan”? Merkitysero on suuri; viha on erittäin vahva tunne ja siksi myös sanana voimakas. Kuinka usein tuo sana esiintyy puheissamme? Laskepa joskus. Vain tuo yksi sana saa puheiden sävyn muuttumaan negatiiviseksi. Usein on niin, että itse tunne ei edes ole niin vahva kuin sana, jolla sitä yritetään kuvailla ja siksi kuvaavaksi sanaksi sopisikin paremmin sana inho.

Muistan aina, kuinka erään kerran äitini sanoi minulle ollessani pieni, että ”Viha on valtavan vahva sana. Jos et pidä jostakin, käytä mieluummin sanaa inho kuin viha.” Niin. Harvempi meistä todellakaan tuntee vihaa lanttulaatikkoa tai edes sadekeliä kohtaan. Tuollaisissa asiayhteyksissä viha-sanan käyttäminen saa asian kuulostamaan miltei naurettavan korostetulta. Onko meillä varaa vihata asioita?

On huomattavaa, kuinka paljo puheissamme näkyy kotona oppimamme. Vanhempien keskinäinen kommunikointi kuuluu pienen suusta; hehän eivät osaa epäillä eikä kyseenalaistaa moisia asioita ja siksi imevät ympäröivät puheet itseensä. Joissain kodeissa huudetaan ja tiuskitaan. Joissain kodeissa vanhemmat puhuvat toisilleen ja lapsilleen kunnioittavasti ja kauniisti. Sanat kiitos, anteeksi ja pyytäminen käskemisen sijaan ovat kauaskantoisen puhumisen kulmakiviä.

 

Kielenkäytön etiketti – unohtuuko se lapsuudessa saatuna oppina vai kannammeko sitä mukanamme yhä?

Vaikka kotona opittu tekee osansa, puhekulttuurimme on silti muuntautumiskykyinen. On mahdollista muuttaa puhetapa täysin päinvastaiseksi kuin mitä olemme kotoa saaneet mukanamme. Kasvaessamme sanavarastomme ja itsehillintämme kehittyy ja osaamme olla varovaisempia ja hienotunteisempia sanoissamme kuin pienenä lapsena. Muutos on kuitenkin mahdollinen toiseenkin suuntaan.

Tästä esimerkkinä on kiroilukulttuuri; onko se kotoa opittua vai nuoruuden ja aikuisuuden mukanaan tuomaa? Lapsille opetetaan, ettei saa kiroilla. Kuitenkin aikuiset itse käyttävät noita karkeita sanoja. Monen kohdalla kiroileminen on tapa, jolla korostetaan jotakin tiettyä asiaa tai ilmaistaan negatiivisia tunteita. Siveettömät sanat luovat aina jonkinlaisen vaikutelman käyttäjästään tai tämän suhtautumisesta puhumiseen. Tuo vaikutelma riippuu kuulijakunnasta.

Kirosanoista on tullut melkein yleisesti hyväksyttyjä; harvempi ajattelee kahta kertaa, kun kuulee jonkun kiroilevan. Mutta entä jos kiinnittäisimme huomiota niihin? Mitä silloin ajattelisimme?

 

Millaisen kuvan annamme toisesta ihmisestä?

”Ne, jotka arvostelevat muita, ovat ensiksi tuominneet itsensä – – Heikkouksiin keskittyvät ovat unohtaneet omat vahvuutensa. Vahvuuksiaan korostavat muistavat enää heikkoutensa.” (Vaalahti 2019, 34)

Olen erittäin samaa mieltä Vaalahden kanssa asiasta. Pahaa puhuessaan ihminen paljastaa oman heikkoutensa. On vahvuutta pitää sellaiset ajatukset omana tietonaan, jotka ääneen sanottaessa luokiteltaisiin pahan puhumiseksi. Inhimillisinä olentoina meillä kaikilla tulee noita vähemmän kauniita ja rumiakin ajatuksia. Kostummeko kuitenkaan lopulta mitenkään, vaikka sanoisimmekin ne jollekulle ääneen? Onko kylvämämme kitkerä ilmapiiri todella sitä, mitä haluamme? Onko meillä koskaan hyvä mieli sen jälkeen, kun olemme kuulleet tai puhuneet pahaa jostakusta? Jos on, mistä se kertoo?

Ylimalkaan voimakkaasti mielipidepainotteinen puhe toisesta ihmisestä ei tee hyvää kenellekään. Ajatellaanpa hetki muovailuvahamallia; kuvittele ihmisen persoonallisuuskäsitys tietyn muotoisena muovailuvahana. Puhuessamme pahaa tai muuten mielipiteillä korostetusti toisesta ihmisestä tulemme ikään kuin ottaneeksi toisen persoonan omiin käsiimme. Muovaamme sen mielipiteidemme mukaiseksi ja annamme uudennäköisenä eteenpäin. Onko tämä reilua kumpaakaan ihmistä kohtaan – sitä, jonka persoonallisuutta muokataan tai sitä, joka saa eteensä meidän muovaamamme kuvan toisen persoonasta? Kuitenkin, jos olemme viisaita, emme paitsi toimi edellä mainitun mukaan, mutta emme myöskään anna mielipiteiden muovata kenenkään persoonaa silmissämme, vaan kohtaamme jokaisen ennakkoluuloitta. Tämä on kuin immuniteetti pahojen puheiden vaikutuksille.

Asioiden luotetulle ystävälle purkaminen on puolestaan asia erikseen. Joku voisi sanoa, että nuohan ovat yksi ja sama asia, selän takana puhumista kaikki tyynni. Ero on kuitenkin se, miten puhuu; puhuuko pahaa vai purkaako kokemuksia ja tilanteita, jotka perustuvat totuuteen. Onko kuulolla oleva henkilö luotettava? Ymmärtääkö hän asiat oikein ja kohtaako hän puhutun ihmisen edelleen samoin kuin ennenkin, vaikka tietäisikin joistain tähän liittyvistä tilanteista? Ero on lisäksi se, puhuuko negatiivissävytteisesti kahvihuoneessa työkaverille: ”Hän oli taas niin ärsyttävä, mikä häntäkin vaivaa? En vain tajua!” vai työn ulkopuoliselle henkilölle: ”En oikein ymmärrä häntä ja tuntuu, että emme puhu samaa kieltä. Hänen käytöksensä on ärsyttänyt monesti, mutta ehkä yritän jutella hänen kanssaan tästä kahden kesken.”

Uskallan väittää, että pahan puhumisen kohteeksi joutuminen ei ole kenestäkään mukavaa. Ja jos joku puhuu sinulle kolmannesta osapuolesta, eikö sinusta silloin tunnu, että tuo henkilö saattaa tehdä samaa sinun selkäsi takana? Niin arvelinkin. Mitä jos ensi kerralla, kun piikikkäät sanat toisen selän takana tekevät tuloaan, jättäisimmekin ne sanomatta? Tarvitseeko muiden tietää, mitä negatiivista olemme ajatelleet? Eittämättä muut ajattelevat itsekin toisinaan samankaltaisia ajatuksia. Siksi vaikeneminen kannattaa. Se on vahvuutta.

 

Ottajasta antajaksi

Ajatellaan puolestaan kauniita ja hyviä sanoja. Miltä meistä tuntuu kuulla meille sanottavan ”minä rakastan sinua”, ”olen sinusta ylpeä” tai ”olet minulle tärkeä”? Mikä erottaa nuo kauniit ja onnelliseksi tekevät sanat neutraaleista tai negatiivisista? Mikä yhdistää noita mainittua kolmea kaunista lausetta?

Niin. Ne ovat pyyteettömiä. Niitä ei vaadita, eikä niillä vaadita. Ne rakentavat, korjaavat ja kantavat. Ne luovat samaistumispohjaa, mikä lisää luottamusta ja ihmissuhteen kitkattomuutta.

Maailman jokainen riita saa alkunsa väärin valituista sanoista. Maailman jokainen riita saa alkunsa ottamisesta – minä-minä-minä. Minäkeskeisyys on kompastuskivi antajaksi muututtaessa. On ymmärrettävä, että antamalla itsestään muille, tulee omatkin tavoitteet usein täytettyä. Miksi näin? Kun keskitymme antamaan itsekkyyden sijaan, tunnemme itsemme onnellisemmiksi. Tämä puolestaan johtaa suorituskyvyn nousemiseen.

”Jokainen tapaamani onnellinen ihminen on kuulunut antajiin, koska he sanovat elämälle kiitos.” (Vaalahti 2019, 62)

Kun keskeinen sävy puheissamme on kunnioittava, kiitollinen, pyyteetön ja hyväntahtoinen, myös elämänasenteemme on myönteisempi. Hyväksi puhujaksi kestää kauan oppia, enkä usko kenenkään olevan siinä koskaan todella valmis. Puhuja voi näet hyödyntää oikeanlaisten sanojen lisäksi muutakin; äänenpainoja ja sävyjä, asentoja, ilmeitä ja eleitä. Mutta ne ovat kokonaan oma lukunsa. On jo paljon, kun seuraavalla kerralla kun puhuu, valitsee oikeat sanat. Ja ennen puhumistaan ja sen jälkeen kuuntelee – meillä on kaksi korvaa ja yksi suu; käyttäkäämme niitä samassa suhteessa.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close