Tampere
23 Jan, Saturday
2° C

Proakatemian esseepankki

Miten he pysyivät järjissään?



Kirjoittanut: Silvia Laurila - tiimistä Waure.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Auschwitzin tatuoija
Heather Morris
Esseen arvioitu lukuaika on 3 minuuttia.

Holokausti. Asia, johon ei osaa sanoa oikein mitään. Sitä paitsi kunnioittaa, myös pelkää. Siihen liittyy ihmismielen ymmärryksen ulkopuolisia asioita. Juutalaisten ja vähemmistöjen joukkomurha. Oli, kuin itse Paholainen olisi ollut irti ja tehnyt tuhojaan. Hirvittävät vuodet, jotka pyyhkivät yli 6 miljoonaa ihmistä pois maailmankartalta.

Yksi uskomattomimmista holokaustin aikaisista selviytymistarinoista on Heather Morrisin kirjaksi tekemä Lale Sokolovin elämä, Auschwitzin tatuoija. Ludwig Eisenberg, myöhemmin Lale Sokolov, syntyi unkarissa vuonna 1916. Hänet vietiin naimattomana nuorena miehenä tekemään työtä saksalaisille. Lale meni kuuliaisesti, mutta kohtasi karun tulevaisuutensa pian päästyään leirille vievään junaan. Se oli karjankuljetusjuna, ja karjana heitä kohdeltiinkin.

On uskomatonta, miten Lale ja muut ovat voineet selvitä järjissään. Heidän kokemuksensa ovat olleet niin traumaattisia, että sitä on vaikeaa käsittää. Otin selvää traumoista ja niiden käsittelystä.

En saanut yhtä mutkatonta vastausta, mutta nyt ymmärrän enemmän.

 

Trauma

Trauma on henkinen haava. Se on kriisi, jonka aiheuttaa järkyttävä kokemus. Kriisit voidaan jakaa kahteen osaan; traumaattiset kriisit ja kehityskriisit. Kehityskriisejä tulee jokaiselle jossain kohtaa elämää, traumaattinen kriisi on puolestaan puhekielen trauma. Tuo kokemus voi olla tapahtunut ihmiselle itselleen, tai se voi olla kuva- tai äänikokemus. Käytännössä esimerkiksi kolarin tapahtuessa voivat sekä kuskit, matkustajat, auttajat sekä muut sivulliset traumatisoitua yhtä lailla. Yleisesti ottaen trauma on siis muistijälki, joka seuraa tunnetta oman henkisen tai fyysisen olemassaolon joutuessa uhatuksi.

Trauma jakautuu eri vaiheisiin. Koska traumatisoiva kokemus on kuin isku vasten fyysisiä kasvoja, ihmismieli pyrkii suojautumaan siltä. Usein ratkaisu tähän on kieltää kaikki. Tätä kutsutaan shokkivaiheeksi. Se liittyy minuuden suojaamiskeinoihin, eli defensseihin. Kieltäminen on yksi alkukantaisimmista ns. kehittymättömistä defensseistämme. Se aktivoituu usein trauman kohdatessa, joskaan ei ole ainoa mahdollisesti aktivoituva defenssi. Ihminen voi vaikuttaa sekavalta väittäessään esimerkiksi kolaritilanteen jälkeen itselleen ja muille, ettei mitään ole tapahtunut. Shokkivaihe kestää usein vain muutaman tunnin. Sitä seuraava vaihe on reagointi. Toisin sanoen ihmisen mieli alkaa käsittelemään tapahtumaa; mitä tapahtui? Miksi niin kävi, mitkä asiat vaikuttivat tapahtuneeseen? Kuka teki? Kuka on vastuussa? Reaktiovaiheen aikana ja sen jälkeen ihmisen on tärkeää keskustella ammattilaisen kanssa tapahtuneesta. Kun on reagoitu, voidaan siirtyä uuden suuntautumisen vaiheeseen. Se tarkoittaa vaihetta, jonka aikana ihminen hyväksyy tapahtuneen ja siirtää sen osaksi elämäntarinaansa.

Vaiheet saattavat mennä osittain päällekkäin. On henkilökohtaista, kuinka kauan mikin vaihe kestää ja miten voimakkaasti ihminen kokee niihin liittyviä tunteita.

 

PTSD lyhyesti

Traumasta on tärkeää puhua – mielellään ammattilaisen kanssa. Mikäli puhuminen jää olemattomaksi tai liian vähäiseksi, voi trauma laukaista PTSD:n eli post-traumaattisen stressireaktion. Se saattaa esiintyä ahdistuneisuuskohtauksina, takaumina sekä painajaisina. Joissain tapauksissa PTSD voi näyttäytyä jopa aggressiivisena käytöksenä. Tämä on tyypillisempää esimerkiksi entisille sotilaille ja muille, jotka ovat koulutettuja suojaamaan itseään ja muita väkivallalta. PTSD:n ehkäisemiseksi esimerkiksi juuri väkivaltaa kokeneita tai nähneitä pyritään ohjaamaan psykologille.

 

Miten he pysyivät järjissään?

Kuten mainittua, holokaustin aikaiset ihmiset ovat ja ovat olleet varmasti erittäin traumatisoituneita. On käsittämätöntä, kuinka suuri osa heistä kaikesta huolimatta pysyi järjissään ja kykeni ajattelemaan rationaalisesti esimerkiksi pakoa suunnitellessaan. Ja juuri Auschwitzin tatuoija, Lale Sokolov jopa rakastui vankina ollessaan. Miten hän kyennyt kokemaan rakkauden tunteita?

Keskustelin aiheesta erään psykologisesti valveutuneen ystäväni kanssa ja esille nousi kysymys; korostaako totaalisen tuhon ympäristö elämän kauniita puolia? Onko rakkaus ollut vahvempaa keskitysleirillä, kuin se olisi ollut muualla?

Voisin kuvitella, että järjissä pysyminen riippuu pitkälti mielen suojasta; kuinka hyvin pystyy eristämään itsensä traumatisoivasta ympäristöstä. Samoin pohdin, mikä on oman moraalin rooli traumojen käsittelyssä. Jos on vahva oikea ja väärä -käsitys, pystyykö ulkoistamana itsensä tilanteessa, jossa joku tekee toiselle pahaa ja ajattelemaan, että tuo on väärin? Ainakin Lale näytti pystyneen johonkin sen kaltaiseen. Vai onko kyse taas defenssistä?

Hänkin kuitenkin tuntui masentuneen tai menettäneen toivonsa jossain kohtaa vankeusaikaansa – kuinkas muuten. Tuollaisista hetkistä huolimatta hän pysyi suurimman osan ajasta niin valppaana, toimintakykyisenä ja ennen kaikkea tuntevana kuin mahdollista. Vaikuttiko siihen sopeutumiskyky? Kyky hyväksyä toistainen tilanne? Mahdollisesti. Samoin kuin työ; Lalella oli selkeä tehtävä, mitä oli toimitettava. Hän pysyi työnsä ansiosta asioiden tasalla; vankien määrä ja sen vaihtelut. Uutiset ulkopuolelta ja muu informaatio, mitä hän sai – siitä huolimatta, että noita tietoja ei ollut tarkoitettu hänen korvilleen.

Antaisin myös suhteellisen paljon painoa ihmisen luontaiselle tarpeelle säilyttää niin fyysinen kuin henkinenkin vapautensa. Ja mahdollisesti keinoja toteuttaa tuota vaistoa on vain turtua tilanteeseen. Uskon nimittäin, että ihmisen traumatisoivat kokemukset eivät ole niin sanotusti lineaarisesti lisääntyviä; kun ihmiset näkevät ensimmäisen kerran jonkun kuolevan, se tuntuu yhtä pahalta kaikista. Jos – ja useimmiten kun – tuon kokemuksen jättämästä traumasta selviää, kohdatessaan toisen samansuuntaisen tilanteen tietää jo, miten tulee reagoimaan – mitä tulee tuntemaan. Nuo tunnot eivät todennäköisesti ole koskaan kevyempiä, mutta niistä on tietoisempi ja siksi jos ei valmis, niin ainakin valmiimpi kohtaamaan ne. Ja monesti ihmisen eloonjäämisvaisto on niin voimakas, että tuntee edes hienoista toivoa ja halua yrittää uudelleen.

Lale näki kuolemaa. Paljon. Liikaa. Nykymaailmassa liian moni näkee sellaista. Jo kerta on liikaa. Ei voi kuin kunnioittaa hiljaa niitä, jotka yhä kaiken pahan ja traumaattisen koettuaan kykenee katsomaan maailmaa silmiin. Osa jopa kertomaan tarinansa.

 

Olosuhteet Suomessa

Meillä on asiat niin hyvin – kuitenkin. Traumaattisia kokemuksia emme voi ennustaa, eikä niiltä kovin moni pallontallaaja säästykään. Mutta meillä on sosiaalietuudet; meillä Suomessa on ilmainen terveydenhuolto, myös henkinen. Saamme tarvittaessa psykologin apua, psykoterapiaa tai muita terapia- ja apupalveluita. Esimerkkinä Punainen Risti.

Kuten mainittua, emme todennäköisesti voi pitkällä juoksulla välttyä kokemasta mitään traumaattista. Voimme kuitenkin kenties helpottaa tuon kokemuksen tuomia vaikutuksia tutustumalla jollain tasolla ihmismieleen ja sen suojamekanismeihin; miksi tapahtuu, mitä tapahtuu? Samalla niin itseämme kuin muitakin varten. Meillä on uskomattoman taitavia ammattilaisia, jotka rientävät apuun, jos saamme trauman. Trauman kohdannut tarvitsee kuitenkin myös arkielämän ystävää ja tukijaa. Jotakuta, joka osoittaa, että vielä on toivoa.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close