Mökkipaja ja toinen oppimissopimus ovat takana päin. Oli aika pohtia kulunutta vuotta Proakatemialla. Vuosi on tuntunut pitkältä ja siihen on mahtunut hurjasti asioita. Hyviä ja huonoja. Eniten se on kuitenkin opettanut. Vuosi 2020 on ollut yksi hurja kokemus ja oppi itsessään. Varmasti erilaisin ja siten myös vaikein vuosi elämässäni. Vuoteen on sisältynyt muun muassa tiimien jako, team leadering pestin kokeileminen, koronapandemia, ylä- ja alamäkiä motivaation kanssa, turhautumista, lomailua, uusia ystäviä, kesäkahvila Lempeä, muutamia pikku projekteja, itsensä tutkiskelua, oivalluksia ja ajatuksia. Suunnan etsimistä, löytämistä ja kadottamista. Pohdiskelua ja ahdistumista siitä, olenko oikeassa paikassa ja miksi olisin tai en. Vuosi on ollut omien lukkojen tunnistamista ja niihin ajoittain sulkeutumista.

Tiimien jaon jälkeen halusin kokeilla johtamista omassa tiimissä. Se oli ehkä sellainen keino, jolla tunsin, että voin pitää naruja omissa käsissäni näin jälkeenpäin ajateltuna. Johtaminen ei saanut aikaan kipinää itsessäni, eikä se johtaminen tainnut mennäkään ihan putkeen.

Olen tämän vuoden aikana lueskellut itsensäkehittämis kirjoja, sillä niihin on ollut helppo tarttua ja se on ollut mielenkiintoista. Kuitenkin jossain kohtaa analysoin jo jopa liikaakin omia tekemisiäni ja yritin toimia niin kuin ”kuuluisi” toimia, vaikken oikeasti edes ehkä halunnut tai se ei tuntunut hyvältä. Mietin liikaa jokaista liikettä ja ajatusta, jota olin tekemässä. Vuosi 2020 on ollut henkisesti vaikein, sillä se on ollut jatkuvaa oppimista ja kehittymistä. Kuitenkin tämä vuosi on ollut antoisin, jota minulla on elämässäni ollut. Olen päässyt eteenpäin sellaisissa asioissa, joita olen aikaisemmin työntänyt sivuun tai en ole tiedostanut edes niiden olemassaoloa. Olen saanut kumottua omia ennakkoluulojani sekä päästänyt ihmisiä lähelleni. Olen tutustunut ihaniin ihmisiin ja selvinnyt vastoinkäymisistä sekä mahdottomilta tuntuvista asioista. Ennen kaikkea olen oppinut itsestäni ja ajatusmalleistani. Koronapandemia on myös asettanut meistä jokaisen sellaiseen tilanteeseen, jossa emme ole koskaan olleet. Tuntuu, että vuosi on koetellut muuntautumiskykyäni ja hermojani useasti. Narut ovat olleet monesti jossain aivan muualla, kuin omissa käsissäni. Se onkin tehnyt omalla tavallaan varmasti hyvää, vaikka ajoittain se on ollut hieman raastavaakin.

Kesällä vaihdoin täysin vapaalle, se olikin helppoa ja vapauttavaa, kun pääsin kevään kuplasta pois. Ulkoistin ja unohdin koulun sekä tiimin täysin, pois lukien kahvilan toimintaa. Vapauden tuntu kesällä oli ihanaa, elin täysillä sitä, minkä korona oli rajoituksineen tehnyt mahdottomaksi. Rajoituksia höllennettiin ja sai taas liikkua sekä nähdä ihmisiä vapaammin kuin moneen kuukauteen. Nautin jokaisesta hetkestä ystävien kanssa ja siitä vapaudesta, jonka kesäloma mahdollisti. Nyt onkin ollut vaikea saada vaihde takaisin silmään ja asennoitua siihen, että koulu jatkuu jo hyvää vauhtia. Oma motivaatio on ollut hukassa ja on vaikea miettiä suuntaa, jota kohti haluaisin lähteä. Esseiden kirjoittaminen on ollut aikaisemmin helppoa, sillä olen tiennyt mistä kirjoittaa, mutta viime ajat on tuntunut, etten tiedä mitä kirjoja lukisin ja mistä kirjoittaisin. Tilanne pistää miettimään kaiken muun keskellä omaa paikkaani tässä koulussa, sillä en tunne kipinää oikeastaan mihinkään aiheeseen tällä hetkellä. Monilla on mielessään suunta ja kiinnostus jotain aihealuetta kohtaan, joka luo paineita siitä, että itsekin pitäisi tietää mitä tahtoo. Luulisi olevan helppoa vain tarttua jostain kiinni, sillä mahdollisuuksia on paljon, vaikka siltikään mikään niistä ei oikein tunnu kiinnostavan tarpeeksi.

Tämän syksyn oppimissopimuksessa tuli miettiä uskomuksia, joita meillä on itsestämme. Yhden uskomukseni tunnistaminen oli yllättävän helppoa ehkä sen ajankohtaisuuden vuoksi. En ollut aikaisemmin ajatellut asiaa mutta ”uskon”, että tarvitsen muita henkilöitä siihen, että voin ja uskallan tehdä asioita. En tiedä, mistä tämä uskomus on peräisin. En ole milloinkaan ajatellut asiaa tietoisesti, mutta nyt huomaan lähes kaiken toimintani perustuvan siihen. Haluaisin oppia tarttumaan tilaisuuksiin ja etsimään niitä aktiivisesti. Haluaisin olla riippumaton muista ihmisistä ja löytää rohkeutta tehdä asioita itsenäisesti.

Oma motivaation puutteeni sekä uskomukseni näkyvät tiimin toiminnassa. En ole juurikaan ottanut tiimissä mistään vastuuta tänä syksynä. Olen ennemminkin pakoillut kaikkea sitä ja ulkoistanut itseäni. Nyt kuitenkin alan pääsemään taas pikkuhiljaa opiskelun rytmiin ja esseiden kirjoittaminen alkaa tuntumaan mukavammalta. Vaikkakin aiheen keksiminen saattaa olla hieman vaikeaa. Uskon kuitenkin, että saan esseistä sitä enemmän irti, mitä aidomman innostuksen jokin aihe minulle tuo. En siis väkisin kirjoita asioista, joista minulla ei ole sen kummempia ajatuksia.

Mahdollisuuksiin yritän tarttua jatkossa rohkeammin, enkä epäröi tehdä sitä yksin. Tai jos epäröisinkin, aion haastaa omia ajatuksiani ja uskomuksiani, sillä tiedostan oman ajatusmallini nyt. Vuotta on enää muutama kuukausi jäljellä ja on turha toivoa, että maailman tilanne olisi normalisoitunut koronapandemian jäljiltä vuoteen 2021 mennessä. Uusi normaali on muokkautumassa parhaillaan ja siihen on itsekin asennoiduttava, että sitä entistä ”normaalia” ei tule enää olemaan, mitä se vajaa vuosi sitten oli. On sopeuduttava tilanteisiin ja löydettävä ratkaisuja. Vuoden 2020 tulen varmasti muistamaan koko elämäni ajan, sillä tämä on ollut niin poikkeuksellinen kaikella tapaa.