Thomas Eriksonin kirja Kehnot pomot ympärilläni toimi loistavana jatkumona hänen ensimmäiselle kirjalleen, Idiootit ympärilläni, vaikka tämän olenkin lukenut jo pitkän aikaa sitten. Idiootti-kirjaa olen monesti käyttänyt arvioidessani omaa tai tiimiläisteni käytöstä ja tekemistä. No, myönnettäköön, olen tarkastellut ihmisiä persoonallisuustyyppien kautta myös vapaa-ajalla. Perheenjäseneni, ystäväni ja vanhat työkaverini olen analysoinut tiukasti mielessäni, ja ihan oikeasti uskon, että minun on ollut helpompi ymmärtää ympärilläni olevia ihmisiä kirjan lukemisen jälkeen.

Kuten sanottua, hyppäsin nyt suoraan Eriksonin kirjaan Kehnot pomot ympärilläni, vaikka näiden välissä olisi ollut myös suosiota niittänyt Psykopaatit ympärilläni -kirja. Koska olen muutenkin keskittynyt johtamiskirjoihin viime aikoina, tämä teos tuntui tähän tilanteeseen parhaalta.

Kehnot pomot ympärilläni tarkastelee persoonallisuuksien jakamista värien mukaan työyhteisöjen ja etenkin johtamisen näkökulmasta. Se auttaa ymmärtämään, miksi tietyn tyyliset ihmiset toimivat esimiestehtävissä tietyillä tavoilla. Miten asiakeskeistä, päättäväistä ja aika ajoin jyräävää punaista esimiestä tulisi puhutella? Entä miksi hilpeä ja hössöttävä keltainen johtaja voi olla joskus raskasta seurattavaa, ja miksi hänelle ei saa kertoa yksityiskohtaisesti työssä kohdattujen ongelmien laadusta?

Itse koen olevani persoonaltani keltainen: iloinen, helposti innostuva, muut huomioon ottava hihhuli. Rakastan uusia, luovia ideoita ja innostun niistä helposti. Kääntöpuolena huomaan itsessäni sen, että kyllästyn myös äärimmäisen nopeasti. Olen suurpiirteinen, suurten linjojen ihminen. Kyllästyn liian pikkutarkasta tekemisestä ja ahdistun, kun työssä alun helppouden jälkeen pitääkin ylittää konflikti tai haaste. Keltaiseen luonteeseen kuuluu oleellisena osana tämä innostus-kyllästys -vastakkainasettelu, ja koen, että se on keltaisen ihmisen suurin haaste myös johtajana.

Koska meillä ihmisillä on tapana tarkastella kaikkia asioita oman itsemme kautta, teen minäkin nyt niin. Tavoitteeni on kehittyä johtajana, ja siksi onkin mielestäni tärkeää osata reflektoida omaa tekemistään ja käyttäytymismallejaan mahdollisimman rehellisesti ja tarkasti.

Keltainen johtaja on Eriksonin mukaan luonteeltaan innostunut, vakuuttava, optimistinen, seurallinen, kommunikoiva, suhdekeskeinen ja rento (näin muutaman piirteen mainitakseni.) Nämä kaikki piirteet kuulostavat hyviltä, ja helposti sitä ajattelee, että mikäs tässä nyt sitten on ongelmana! Kuten sanottu, näissä kaikissa ihanalta kuulostavissa piirteissä on myös selkeät vastakohdat, joista aiheutuu haasteita työpaikoilla johtajan ja alaisten välillä.

Esimerkkinä voitaisi käyttää vaikkapa sitä, että keltaiset johtajat haluavat aina, että työ on hauskaa. Tällaiselle ihmiselle on suorastaan kidutusta kuulla, että ”työpaikalla nauraminen on epäasiallista”. Kaikesta tulisi keltaisen johtajan mielestä löytää se positiivinen puoli, valopilkku, jonka kautta asioita tarkastella. Ihana ajatus, mutta haasteita alkaa ilmetä heti, kun työyhteisössä kohdataan konflikteja tai ongelmia. Keltaiselle johtajalle tulisi tällaiset tilanteet esittää niin, että hän ei heti lannistu ja menetä motivaatiotaan ratkaista ongelmia heti alkutekijöissään. Eriksonin mukaan keltaista johtajaa tulisi käsitellä lämmöllä – teeskennellä vaikka, että aurinko paistaa, kaikki on ihan hyvin, nyt tuli vain pieni töyssy matkaan. Keltaiselle johtajalle asiat tulisi selittää suurpiirteisesti, niin, että tärkeimmät seikat tulevat esille. Yksityiskohdat lamaannuttavat keltaisen ihmistyypin, ja hänen keskittymisensä herkiää helposti. Aina tulisi siis muistaa, että keltaisen johtajan mielestä työn pitää olla hauskaa, rentoa ja huoletonta.

Kuten aiemmassakin kirjassaan, mielestäni Eriksonin vertaukset ja esimerkit on viety äärimmäisyyksiin. Kirjasta saa helposti sellaisen käsityksen, että punaiset johtajat ovat muut jyrääviä tyranneja, keltaiset huolimattomia heppuleita, vihreät tylsiä myhäilijöitä ja siniset jäätäviä analyytikkoja. Tietenkään aina näin ei ole, poikkeuksia löytyy aina ja ihminen voi persoonallisuustyypistään huolimatta kehittyä johtajana juuri sellaiseksi kuin kokee haluavansa.

Itse tunnistan itsessäni selkeästi Eriksonin luettelemat piirteet keltaisesta johtajasta. En ole johtotehtäviä elämäni aikana juuri tehnyt, mutta koen, että piirteeni ovat olleet aina suurin piirtein samanlaisia, on tehtäväni ja asemani ollut mikä tahansa. Tykkään suurista suunnitelmista, huolettomasta läpänheitosta, ihmisten läsnäolosta ja huolettomuudesta, mutta minussa on myös paljon muita ulottuvuuksia. Osaan ottaa asioita vakavasti, haluan todella kehittyä ja vaadin kehitystä myös muilta ja pidän siitä, että joku on tehnyt tarkat suunnitelmat työlle siitä huolimatta, että oma kärsivällisyyteni ei riittäisi niitä jatkuvasti seuraamaan. En pidä siitä, että jutuilleni nauretaan vain velvollisuuden tunteesta, asioita yritetään pehmitellä tai ongelmia yritetään sivuuttaa. Minusta onkin tärkeää, että Eriksonin kirjoja lukee niin sanotusti ”with a grain of salt”, eikä oman persoonallisuustyyppinsä piirteitä ota liian kirjaimellisesti. Minulle on ollut silmiä avaavaa löytää itseäni eniten kuvaava persoonallisuustyyppi värien kautta, koska nykyään osaan käsitellä ja ymmärtää omaa käytöstäni huomattavasti paremmin. En kuitenkaan koskaan ole ajatellut, että koska olen keltainen, minusta ei voisi tulla huolellista ja riskit huomioon ottavaa johtajaa, päinvastoin: sen ymmärtäminen, että olen luonteeltani tietynlainen ja minulla on tiettyjä heikkouksia, auttaa minua kehittämään itseäni paremmaksi ja pätevämmäksi johtajaksi.

Kehnot pomot ympärilläni ei välttämättä tarjonnut minulle maata mullistavia uusia oivalluksia. Sen sijaan se vahvisti muista lukemistani johtamiskirjoista jo oppimiani neuvoja. Uskon myös, että huomaamattani alan kiinnittää entistä enemmän huomiota tuntemieni, esimiesasemissa työskentelevien ihmisten käytökseen ja työntekoon. Ehkä sovellan kirjan oppeja myös pestissäni projektipäällikkönä ja yritän herättää johtajuudessani eloon keltaisen persoonani parhaat piirteet!