Tampere
23 Nov, Monday
3° C

Proakatemian esseepankki

Minä <3 konfliktit



Kirjoittanut: Kaisa Ojaniemi - tiimistä Revena.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Häpeä
Emilia Kujala
Esseen arvioitu lukuaika on 3 minuuttia.

Mitä hemmettiä, kello on kymmenen maanantai-iltana, mutta esseesuoni sykkii siihen malliin, että on pakko ottaa kone esille ja alkaa näpyttämään. Olen viimeiset kolme tuntia lukenut Emilia Kujalan Häpeä -kirjaa. Kirja on ihan ok, siinä on muutamia hyviä pointteja, mutta nämä ajatukset eivät liity kirjaan, ne liittyvät johonkin ihan muuhun. Minulla          oli tänään suuri ja mahtava kunnia päästä myyntipäivien voittolounaalle tiimini kanssa. Voittoa pitää juhlia tottakai, mutta olin samalla kamalan väsynyt viikonlopun aherruksesta. Heitinkin juhlapöydässä ”vitsinä” että kamala paine olla sosiaalinen ja jutustella muiden kanssa, kun on tällainen juhlatilaisuus. Itse koen, että tällainen mukavien jutustelu suuressa seurueessa vie ihan hirveän määrän energiaa, ja sellaiseen pitää aina latautua hyvin.

Olen miettinyt miksi tietynlaiset sosiaaliset tilanteet vievät minulta niin paljon energiaa. Jos mietitään muita juhlia, niin sukujuhlissa olen melkeinpä tuppisuuna, ellei joku sukulainen välttämättä halua keskustella, omassa pienessä kaveriporukassani olen lähes koko ajan äänessä ja keksimässä jutun aihetta. Se, miksi tällaiset sosiaaliset tilanteet vievät niin paljon energiaa johtuu varmasti osakseen siitä, että minun on kauhean vaikeaa olla epäaito. Asiakaspalvelutehtävätkin vievät minulta niin paljon energiaa, koska täytyy aina olla reipas, reipas, reipas, iloinen ja reipas. Kuka nyt juhlissakaan haluaisi katsoa väsynyttä valittajaa, joka mieluummin lataisi akkujaan kotona.

Myyntipäivien voitosta puheenollen, sinä päivänä, kun myyntipäivät loppuivat, minulla oli aika kova riita erään läheiseni kanssa. Jouduin lähes kesken riidan lähteä kuuntelemaan myyntipäivien voittajan julkistusta. Se tuntui kamalalta. Sen riidan jälkeen tuntui siltä, ettei myyntipäivien voittamisella ole mitään merkitystä. Kun voitto tuli, se tottakai tuntui todella hienolta, mutta tällaisena tunneaddiktina olisin toivonut, että ei olisi tuntunut vielä hienommalta. En tietenkään voinut sanoa kellekään tiimiläiselleni, että hetki sitten oli aika huono hetki. Toisaalta oli myös todella vaikeaa olla iloinen ja moni sanoikin minun näyttävän hyvin väsyneeltä.

Hetken päästä kuitenkin pystyin jo jakamaan parille tiimikaverille, mikä tilanne oli ja mikä painoi. Tuntuu oudolta, että olimme tiiminä päässeet suureen saavutukseen yhdessä ja minä halusin valittaa omista henkilökohtaisista asioistani. Toisaalta tämän asian jakaminen auttoi, eikä siihen suruun jäätykään vellomaan. Tämä todella ristiriitainen päivä sai kyllä ajattelemaan monia asioita. Miten suuren onnistumisen hetkellä voi tuntea myös samalla suurta surua ja tuskaa? Onko asian jakaminen myös tuskan jakamista vai onko asiat parempi vain pitää sisällään? Kumpi loppupeleissä on edes helpompaa? Voiko ilolla ja riemulla peittää huolet ja toivoa vain, että kukaan ei kiinnitä outoon olemukseesi huomiota?

Noniin, kun tämä asia on vuodatettu niin sitten onkin aika puhua jostain muusta. Kun luin tuota kirjaa aloin miettimään omaa konfliktikäyttäytymistäni (josta ei muuten ole edes puhetta tuossa kirjassa). Jos meidän tiimin ulkopuolisille henkilöille on tullut sellainen kuva, että meidän tiimissä riidellään paljon niin voin kyllä ottaa syyt tällaisista puheista omille niskoilleni. Olen puhunut paljon myös tiimimme ulkopuolisille ihmisille siitä kuinka riitoja on ollut paljon. Nyt moni revenalainen voisi miettiä, että ollaanko me oltu edes samassa tiimissä? Mitä riitoja? Niin. En ole elämässäni joutunut juurikaan minkäänlaisiin väittely/konfliktitilanteisiin. Perheessäni konfliktit on pyyhkäisty maton alle ja eri mieltä oleminen on ollut suuri synti. Yhtäkkiä tulen paikkaan, jossa konfliktien tehtävänä on kasvattaa meitä.

Miten sitten itse käyttäydyn konflikteissa? No samalla tavalla kun aina muutenkin: olemalla hiljaa. En muuten ymmärrä miksi hiljaisuuttani pidetään jotenkin huonona asiana (tai tavallaan ymmärrän, koska meidän tehtävä on jakaa oppeja toisille ja itse vain istun mukana vapaa-matkustajana). Mutta kuitenkin, koen, että monet pikkumaiset sanaharkat olisivat jääneet välistä jos ihmiset olisivat enemmän hiljaa ja ajattelisivat enemmän. Voi luoja kuinka hyvä kohta täältä kirjasta löytyikään tähän väliin:

Ehkäpä kaikkein vaikeinta on tunnistaa ja tunnustaa, että ulospäin sosiaalisesti taidokkaalta näyttäytyvä käyttäytyminen voi olla muilta piiloutumista aivan samalla tapaa kuin tilanteesta perinteisemmin vetäytyminen. Emme ehkä ole tulleet ajatelleeksi sitä, minkä ei halua näkyvän muille. Voi näennäisesti puhua paljonkin, ilman, että kertoo oikeastaan yhtään mitään. Puhetta voi käyttää monella tavalla, paitsi luomaan toisiin yhteyttä, myös tarvitsemaansa etäisyyttä (Kujala, 2020, 43)

Ei vitsi kuinka hyvin kaikki tämän esseen teemat loksahtavat päässäni kohdalleen ja alan oivaltamaan, mikä oikein ahdistaa. Kirjaa lukiessani minulle tuli vahva muisto eräästä konfliktista, joka liittyi erääseen projektiin. Olin eri mieltä eräästä asiasta kyseisen projektin päällikön kanssa. Koin kantani kuitenkin oikeudenmukaiseksi ja reiluksi ja sain myös kannatusta muilta projektin jäseniltä. Kun yritin varovasti ottaa asiaa uudelleen käsittelyyn, sainkin puhelun projektin päälliköltä. Hän sanoi, että asiaa ei todellakaan tehdä minun haluamallani tavalla, koska hän on hommannut tämän projektin ja hän on tehnyt paljon töitä tämän asian eteen. Yritin perustella kantaani, mutta toistamiseen sain kuulla nämä kaksi lausetta uudestaan ja uudestaan. Kun olin kuunnellut näitä kahta lausetta puoli tuntia niin päätin luovuttaa. Voisi sanoa, että luovutustappio. Toisaalta koin onnistumisen tunnetta siitä, että uskalsin haastaa ja tehdä asioita, jotka minusta oikealta tuntui. Nyt jälkeen päin tilanne herättää minussa katkeria ajatuksia. Miten toinen ihminen, joka vain jankkasi ja jankkasi samaa asiaa sai minut lopulta taipumaan? Aionko antaa saman tapahtua tulevaisuudessa?

En kyllä yhtään pidä siitä, että hiljaisuuttani, kiltteyttäni ja tunnollisuuttani käytetään hyväksi. Siksi olenkin koko elämäni ajan ollut todella valikoiva siitä, keneen luotan ja kenen kanssa teen asioita yhdessä. Täällä valitettavasti ei niin voi tehdä. Mitä teen kun joudun uudestaan konfliktiin samanlaisen mestariselittäjän kanssa? Tirri sanoi tänään johtoryhmän palaverissa, että jos pajarauhaa häiritään niin siitä pitää sanoa, ja saa sanoa tiukasti, että uskovat. Tämä on kyllä todellakin taito, jota minun tulee opetella, minun pitää opetella sanomaan asiat tiukasti. Ehkä täällä vielä tulee tilanteita, jolloin vaihtoehtona on pysyä jämäkästi omassa kannassaan tai sitten juosta karkuun. Toisaalta tässäkin konfliktitilanteessa auttoi se, että pystyin kyllä hyvin ymmärtämään, miksi vastapuoli on sitä mieltä kun oli. Minun on vaan niin helppo ymmärtää erilaisia ihmisiä. Ah mikä supervoima.

Kujala, Emilia Häpeä 2020: Kustannusyhtiö Otava, Keuruu

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close