Tampere
29 Mar, Friday
2° C

Proakatemian esseepankki

Minä pystyn. Ja sinäkin.



Kirjoittanut: Anniina Rantalainen - tiimistä Hurma.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 3 minuuttia.

Hurmassa on viimeiset viikot vallinneet uudet tuulet, mitä pajoihin tulee. Olemme perinteisesti olleet tarkkoja siitä, että kaikilla pajoillamme on aihe ja vetäjä, ja useimmiten olemme lyöneet paja-aiheet lukkoon kuukausia etukäteen. Olemme arvostaneet asiakeskeisiä ja tiiviitä paja-aiheita ja olemme ajatelleet, että parhaiten opimme, kun pajat on hyvin suunniteltu ja aikataulutettu. Nyt olemme kuitenkin kokeilleet aiheettomia pajoja kerran viikossa, ja toistaiseksi se on ollut mahtavaa. Minä ainakin olen huomannut, että usein dialogimme on kehittynyt parhaimmilleen juuri näissä aiheettomissa pajoissa, ja olemme päässeet niin sanotusti sitä syvemmille leveleille, mitä vapaammin olemme antaneet keskustelun virrata.

 

Tämän viikon maanantaina meillä oli jälleen aiheeton paja. Valmentajamme Veijo toi meille kuitenkin mukanaan kiinnostavan puheenaiheen, jonka ympärille koko paja loppujen lopuksi rakentui. Hän oli tutustunut psykologi Albert Banduran sosiaalis-kognitiivisessa teoriassa määrittelemään minäpystyvyyteen. Mitä tämä minäpystyvyys on?

 

Albert Bandura määritteli vuonna 1977 minäpystyvyyden yksilön uskona tai luottamuksena siihen, että hän onnistuu toimimaan tai käyttäytymään tietyllä tavalla ja selviytymään tilannekohtaisista haasteista. Banduran mukaan minäpystyvyys vaikuttaa siihen, mitä yksilö päättää tehdä, miten motivoitunut hän on sekä miten hän onnistuu ylläpitämään tiettyä käyttäytymistä ja välttämään negatiivisia ajatuksia. Banduran mukaan terveyskäyttäytymiseen vaikuttaa kuitenkin koetun minäpystyvyyden lisäksi myös esimerkiksi terveteen liittyvät tavoitteet ja suunnitelmat niiden saavuttamiseksi sekä koetut terveyskäyttäytymistä edistävät tai estävät tekijät. Terveyskäyttäytymisessä minäpystyvyys on kuitenkin keskeisimmässä roolissa, koska se vaikuttaa terveyskäyttäytymiseen sekä suoraan että epäsuorasti vaikuttamalla muihin terveyskäyttäytymiseen vaikuttaviin tekijöihin, kuten tavoitteisiin. (Nyman, J. Terveyttä tieteestä -blogi. 2019)

 

Veijo kysyi meiltä pajassa, mitkä ovat olleet elämässämme sellaisia hetkiä, joissa olemme tunteneet menestyneemme erityisen hyvin, ja joissa minäpystyvyytemme on ollut parhaimmillaan. Tämä oli mielestäni todella vaikea kysymys, koska liiankin harvoin sitä jättää huomioimatta omia saavutuksiaan tai hyvin suoritettuja töitään, ja keskittyy liikaa asioihin, jotka voisivat olla paremmin ja joihin tulisi panostaa enemmän.

Varsinkin nyt aikuisena on helppo paahtaa eteenpäin koulussa, töissä ja elämässä ylipäänsäkin, ja saavutuksien ääreen pysähtyminen tuntuu vaikealta ajatukselta. Tai oikeastaan sitä ei tajua edes ajatella. Siksi minäpystyvyys aiheena onkin mielestäni niin kiinnostava.

 

Kun asiaa hetken pajassa pohdin, tuli mieleeni montakin tilannetta, joissa olen kokenut menestyneeni todella hyvin ja tunteneeni ylpeyttä omista taidoistani ja saavutuksistani. Suuri osa näistä nopean ajatustyön tuloksena mieleen tulvahtaneista hetkistä liittyivät vaihto-oppilasvuoteeni Espanjassa. Olin tuolloin 16-vuotias, ja uskon edelleen, että olin vaihto-oppilasvuoteni aikaan rohkeimmillani. Tein tietoisen päätöksen Espanjaan lähtiessäni siitä, että en kieltäytyisi vaihdossa mistään, vaikka vähän pelottaisikin. Voin ylpeydekseni todeta, että pidin päätöksestäni kiinni. Näin jälkeenpäin ihan vähän hirvittääkin, kun mietin, mitä kaikkea koin ja uskalsin tehdä vain vuoden aikana, ja miten suurelta määrältä se tuntuu siihen verrattuna, mitä olen uskaltanut tehdä ja kokea vaihtovuoden jälkeisten seitsemän vuoden aikana. Muistan elävästi ensimmäisen esitelmän, jonka pidin espanjan kielellä koulussa espanjalaisille koulukavereilleni ja opettajilleni. Muistan, kuinka lauloin 300 ihmiselle espanjaksi. Muistan, kuinka liityin yksin erilaisten porukoiden illanviettoihin, koska tiedostin, että vain niin saisin oikeasti hyviä ystäviä. Muistan, kuinka espanjalainen opettajani kehui minua vanhemmilleni parhaiten espanjan kielellä pärjänneenä vaihto-oppilaana, joka heidän koulussaan oli koskaan nähty. Voi pojat, muistan, kuinka vaihtovuoden jälkeen ajattelin, että minua ei tämän vuoden jälkeen pidättele mikään!

 

Luulen, että osa tästä valtavasta itsevarmuudestani johtui uhmakkaasta iästäni. On kuitenkin kummallista, että tuolloin todella koin, että voisin tehdä mitä vain, mutta tällä hetkellä – 23-vuotiaana ja korkeakoulusta valmistumisen kynnyksellä – koen pystyväni vain hyvin rajallisiin asioihin, enkä niistäkään tykkää tuntea turhaa ylpeyttä.

 

Spekuloimme Proakatemian vaikutusta minäpystyvyyteen. Useampi tiimistämme myönsi, että tuntee minäpystyvyytensä jollain tasolla laskeneen Proakatemiassa opiskelun aikana, koska ihmisten taitojen ja tekemisen taso on niin korkealla. On vaikea nähdä itsensä mahtavana menestyjänä porukassa, jossa kaikki saavuttavat jatkuvasti hienoja asioita ja etenevät kohti unelmiaan. Toisaalta, eikö tiimissä minäpystyvyyden tulisi olla juurikin normaalia suurempi? Eikö juuri tiimin tuella pitäisi olla minäpystyvyyttä kasvattava ja boostaava vaikutus?

Olen maanantaisen pajan jälkeen enemmänkin miettinyt minäpystyvyyttäni ja elämäni hetkiä, joina olen kokenut olevani parhaimmillani ja pärjänneeni hienosti. Olen tullut siihen tulokseen, että luontainen minäpystyvyyteni on terveen korkealla tasolla. Olen aina ollut itsevarma ja luottanut omaan pärjäämiseeni. Vaikka viime vuosina olenkin kyseenalaistanut tulevaisuuttani, kykyjäni ja tavoitteitani enemmän kuin olisi tarpeen, en usko, että on koskaan ollut kyse minäpystyvyyteni kyseenalaistamisesta. Toistan vielä Johanna Nymanin blogissaan kiteyttämän lauseen: ”Albert Bandura määritteli vuonna 1977 minäpystyvyyden yksilön uskona tai luottamuksena siihen, että hän onnistuu toimimaan tai käyttäytymään tietyllä tavalla ja selviytymään tilannekohtaisista haasteista.”

Niin, tärkeintä on siis usko siihen, että vaikka kohtaisikin vastoinkäymisiä, pystyy niistä pääsemään yli ja käyttäytymään kiperistä tilanteista huolimatta tietyllä, omalle persoonalleen tyypillisellä tavalla. Ja tähän minä kyllä uskon. Tiedän, että en tule jännittämisestä pääsemään välttämättä koskaan eroon, en ehkä ole porukan sivistynein tai sosiaalisin tyyppi, mutta minulla on aina usko siihen, että pärjään tilanteessa kuin tilanteessa.

 

Voi, kuinka ihanaa olisi, jos kaikki maailman ihmiset saisivat elämässään kokea minäpystyvyyttä! Kunpa sitä voisi opettaa, tai vaikkapa siirtää vähän omastaan niille, jotka todella epäilevät omia selviytymiskykyjään. Koska kaikkihan me tulemme selviämään, eikö niin? Me kaikki tulemme tekemään elämässämme hienoja, kiitosta ja ylpeyttä ansaitsevia tekoja, ja olisi ihanaa, jos me pystyisimme näkemään ne samoilla silmillä kuin ihmiset ympärillämme ne näkevät.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close