Olin pienenä hyvin luova. Tykkäsin lukea, kirjoittaa askarrella ja piirtää. Mielikuvitukseni tuntui rajattomalta ja nautin sen hyödyntämisestä erilaisiin projekteihin. Ala-asteen aikana kuitenkin tapahtui jotain, sillä intoni luovaan työskentelyyn ja tuottamiseen laski kuin lehmän häntä. Aloin tulla tietoisemmaksi ulkoisista kriteereistä “onnistuneeseen” suoritukseen ja “oikeisiin” vastauksiin, joiden myötä todennäköisesti oma luova tuottamiseni hupeni. Muistan, kuinka ala-asteella opettajat parjasivat minua aina huonosta käsialastani, mikä vaikutti suoraan intooni kirjoittaa. En halunnut enää tuottaa tekstiä, sillä sain aina moitteita tekstin ulkoasusta, vaikka sisältö olisi ollut hyvää. Ulkoisten ärsykkeiden myötä, pikkuhiljaa mieleeni hiipi ajatus, että en ole vain luova ihminen. Lokeroin mieleni siis syyttä suotta ei luovien lokeroon, vaikka oikeita perusteita siihen ei ollut. Useamman vuoden ajan olen mennyt tämän ajatuksen turvin, enkä ole edes kyseenalaistanut sitä mielessäni, vaan päinvastoin uskonut siihen sokeasti. Todellisuushan kuitenkin on, että kaikki me olemme luovia, jos vain osaamme käyttää ja kehittää luovuuden taitoja oikein (Järvilehto & Järvilehto 2020). Tästä syystä haluan oppia taas löytämään oman luovuuteni ja kehittää luovuustaitojani paremmiksi.  

Jotta voi olla luova, täytyy ensin tietää, mitä luovuus on. Luovuudelle on melkein yhtä monta määritelmää kuin on kirjoittajaa ja asiantuntijaa. Se on vuorovaikutuksen kautta tapahtuvaa systemaattista etenemisitä. Tämän lisäksi se on kykyä tehdä uutta ja tarkoituksenmukaista. Tarkoituksenmukaisuus voidaan määritellä alakohtaisesti ja usein alan johtavat asiantuntijat asettavat kyseiselle alalle niin sanotusti raamit. Täytyy siis tuntea sen alan raamit ja säännöt, jolla haluaa luovuuttaan harjoittaa, sillä eihän sääntöjä voi rikkoa, ellei niitä edes tiedä. (Järvilehto & Järvilehto 2020.) Saku Tuominen (2020) määrittelee, että luovuuden ydin on tehdä jotain eri tavalla, paremmin. Tähän ajattelutapaan yhdistyy Järvilehtojen (2020) ajatus alan sääntöjen tuntemisesta, sillä täytyy tunnistaa olemassa olevat säännöt, jotta pystyy tehdä jotain eri tavalla kuin aiemmin.   

Luova tuottaminen onnistuu yleisesti ottaen paremmin lapsilta kuin aikuisilta, sillä lapsille ei ole vielä syntynyt häpeää epäonnistumisesta ja “väärin” tekemisestä tai vastaamisesta. Lisäksi lapsilla on usein enemmän itsevarmuutta yrittää erilaisia mielikuvituksen täyteisiä ratkaisuja ja visioita. Kun ihminen kasvaa, saa hän jatkuvasti uutta tietoa ympäristöstään ja vallitsevista normeista. Tämä jatkuvasti kumuloituva tieto saattaa rajoittaa aikuisen luovuutta asettamalla turhia esteitä laajemmalle ajattelulle. Tämä itsessään saattaa vaikuttaa negatiivisesti siihen, että aikuinen edes yritä miettiä jotain uudenlaista tai luovaa ratkaisua epäonnistumisen pelon takia. (Järvilehto & Järvilehto 2020.) Tämä esimerkki näkyy selkeästi alun kertomuksessa omasta luovuudestani ja sen muokkautumisesta iän mukana. Erityisesti tunnistan häpeän tunteen kasvun aikuistuessa, sillä oikein vastaamisen ja tekemisen paine on vuosien varrella kasvanut melko suureksi, mikä on varmasti vaikuttanut omaan mieleeni ja mielikuvitukseni hyödyntämiseen. En ole aikaisemmin edes ajatellut, että rajoittaisin omalla ajattelullani luovuuttani haitallisesti. Lohdullista on kuitenkin tietää, että vielä ei ole myöhäistä valjastaa omaa mielikuvitustani ja luovuuttani parempaan käyttöön.  

Luovuus tarvitsee käynnistyäkseen jonkin ongelman, mitä ratkaista. Ilman ongelmaa ei voida tuottaa uudenlaisia innovatiivisia ratkaisuja. Ongelmaa ratkaistaessa tarvitaan niin divergenttiä kuin konvergenttia ajattelua. (Järvilehto & Järvilehto 2020.) Divergentti ajattelu on laajentavaa ja tavoitteena on löytää mahdollisimman paljon erilaisia ideoita ja toteutustapoja. Tässä työskentelyvaiheessa on tärkeää, että mitään ideoita ei vielä ammuta alas tai yritetä väkisin viedä käytäntöön. Konvergenttivaiheessa ideoita aletaan vasta realisoimaan ja viemään tarkemmin kohti haluttua päämäärää. Turhat rönsyt karsitaan pois ja idea kirkastetaan tarkoituksenmukaiseksi. Luovuus on siis osittain erittäin systemaattista työstämistä ja osittain pilvilinnoja ja taivaanrannan maalailua. Tärkeää on muistaa, että luovuus vaatii toimiakseen monimuotoisia rakenteita, joissa on tilaa taivaanrannan maalaamiselle sekä idean nippuun nitomiselle. Luovuus syntyy tilanteessa, joka on tarpeeksi mutkikas, mutta ei liian mutkikas. (Järvilehto & Järvilehto 2020.)  

Systemaattisena ihmisenä koen lohdulliseksi, että luovaan prosessiin vaaditaan myös selkeitä raameja, sillä olen aina ajatellut, että ollakseen luova täytyy olla taivaanrannan maalari. Luovuuteen kuitenkin tarvitaan niin laajaa ajattelua kuin myös yhteenvetoa ja realismia. Koen, että olen hyvä ajatusten kokoamisessa ja realistisessa ajattelussa. Minun tulisi kuitenkin tietoisesti koittaa kehittää vapaata ideointiani ja antaa mieleni kukkia rauhassa, sillä luovuus kukkii vasta kun mielen antaa kukkia (Järvilehto & Järvilehto 2020).   

Lähteet

Tuominen, S. 2014. Luova järkevyys – Arkisen luovuuden ylistys. Otava.

Järvilehto, L. & Järvilehto, P. 2020. Pim! Olet luova. Tuuma-kustannus.