Tampere
18 Jan, Monday
-4° C

Proakatemian esseepankki

Miksi palamme loppuun?



Kirjoittanut: Johannes Mäkinen - tiimistä Waure.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Korkeintaan vähän väsynyt
Eeva Kolu
Esseen arvioitu lukuaika on 3 minuuttia.

Olen kuullut varoituksia siitä, että Proakatemialla on helppo polttaa itsensä loppuun. Valmentajienkin suunnasta on välillä kuulunut ihmetystä siitä, että loppuun palamisesta puhuminen tuntuu olevan jonkinlainen trendi yhteisössämme. Mikä siinä sitten on, että me uuvumme niin kovalla otteella, vaikka meillä on vapaat kädet toteuttaa unelmiamme? Tässä esseessä reflektoin omia kokemuksiani kuluneen syksyn osalta ja pohdin syitä sille, miksi Proakatemia voi olla opiskelijalle henkisesti uuvuttavaa sekä miten tämä ongelma voidaan selättää.

 

Kaikki alkoi toukokuussa 2020, kun minut valittiin Wauren uudeksi businessleaderiksi. Muistan tuloksen olleen minulle mieluisa, mutta samalla tuleva pesti kaikkine vastuineen myös luonnollisesti jännitti. Halusin päästä vaikuttamaan tiimimme toimintamalleihin kovalla otteella, ja tämä oli siihen loistava tilaisuus. Waureen otettiin samalla käyttöön uusi kahden johtajan kokeilu ja sain Tuijan parikseni johtamaan tiimiämme. Kesän aikana pyöritin auton puhdistuspalveluita ja sivussa meillä oli loistavaa aikaa valmistella tulevan syksyn kuvioita. Kesä vierähti nopeasti ja pian pääsimme aloittamaan syksyn opinnot. Muistan olleeni syksyn alussa innosta piukeana ja valmiina uusiin haasteisiin.

 

Jotain kuitenkin tapahtui. Tuo innosta piukea nuorimies totesi marraskuun lopulla olevansa henkisesti todella väsynyt. Jättäydyin yhdestä minulle rakkaasta projektista syksyn aikana kokonaan pois, jotta voimavarani ja henkinen hyvinvointi riittäisivät loppuvuodelle. Siitä huolimatta loman lähestyessä paukut alkoivat pikkuhiljaa loppua. Nyt, kun harteilla oleva taakka on alkanut pikkuhiljaa helpottamaan, olen ehtinyt myös reflektoida syitä siihen, miksi kulunut syksy on ollut minulle henkisesti niin uuvuttava. Mitä tässä välissä tapahtui?

 

Epäonnistumisia, pettymyksiä, saamattomuutta ja haasteita. Ne olivat keskeisiä syitä sille, miksi minua väsytti. Tuntui siltä, että johtamistamme kohtaan oli asetettu paljon odotuksia. Wauren toiminnassa on ollut matkan varrella haasteita, joita halusin myös itse olla selättämässä. Olimme laatineet syksyä varten Waurelle pienemmät projektitiimit, joille oli muodostettu tavoitteet. Koko tiimin toimintamalleja oli muutettu aika rajulla kädellä ja tiimiläisille oli suotu entistä enemmän vapautta toimia.  Olimme ladanneet tähän korttiin paljon odotuksia. Emme kuitenkaan päässeet heti alusta niihin tuloksiin, joita olimme kuvitelleet, joka aiheutti puolestaan epäonnistumisen tunnetta. Myöhemmin kuului palautetta, että tiimien jaot eivät olleet onnistuneet halutulla tavalla ja koko luomamme systeemi ei ollut toteutunut oikein.

 

Kun ihminen panostaa johonkin asiaan paljon ja pyrkii tekemään parhaansa, niin on lamauttavaa saada tietää, että ihmiset eivät ole tuloksiisi tyytyväisiä. Näenkin, että juuri tämä oli kohdallani käänteentekevä asia. Sain kuulla palautetta siitä, että toimintani ei näy tarpeeksi tiimissä, ja että minulta kaivataan enemmän. Tuntui siltä, että siihen asti antamallani panoksella ei ollut tiimilleni merkitystä tai he eivät vain nähneet sitä. Tein nyt jo todella pitkää päivää ja tulevaisuudessa minun pitäisi antaa tiimille vielä entistä enemmän.

 

Muistan epätoivon iskeneen minuun melko vahvasti. Ymmärsin kuitenkin sen, että olin loppujen lopuksi tehnyt konkreettisia tekoja melko vähän. Minua kulutti tekemäni ajatustyö. En vaihtanut oikeastaan koskaan vapaalle. Mielessäni pyöri jatkuvasti tiimin toiminta ja mahdolliset ratkaisut. Puhelimeni soi ja piipitti jatkuvasti. Minulta kyseltiin, onko tämä, tuo ja se asia hoidossa. Mielessäni pyöri jatkuvasti erilaiset kysymykset ja ne seurasivat minua kotiin. Tyttöystäväni ilmaisi toiveensa siitä, että voisin panostaa hänen kanssaan viettämääni aikaan enemmän ja yrityskumppani soitteli, miksi asiat eivät edisty sovitulla tavalla. Minulla oli monta asiaa tulilla ja suoritin kaikkia vajailla panoksilla. Enhän minä sitä itse ymmärtänyt. Ihmettelin vain, miksi olen jatkuvasti väsynyt ja miksi kukaan ei ole kovin tyytyväinen panokseeni.

 

Eeva Kolu kiteyttää hienosti kirjassaan ”Korkeintaan vähän väsynyt” ajatuksia siitä, mikä meitä oikeasti uuvuttaa:

Se, että ottaa kantaakseen kaikkien muiden murheet,

se, että yrittää olla kaikkea kaikille,

se, että ei ota omaa tilaansa, vaan vääntää itsensä mutkalle sopiakseen siihen tilaan, jonka muut antavat.

Se, että kokee joutuvansa salaamaan sen, kuka oikeasti on.

Se, kun omat arvot ja teot ovat toistuvasti ristiriidassa.

Loputon uutisvirta, ja impulssi reagoida kaikkeen.

Se, että epäilee, että jossain muualla tapahtuu juuri nyt jotain, jossa kannattaisi olla osallisena.

Syyllisyys.

Häpeä.

Tunne siitä, että on yksin.

Tukahdutetut tunteet – aggressio ja suru etupäässä.

Se, että yrittää kontrolloida asioita, joita ei voi kontrolloida,

se, että yrittää tehdä kaiken täydellisesti,

se, että yrittää olla täydellinen.

Päässä asuva ääni, joka kritisoi kaikkea.

Itseinho. Itsekriittisyys.

Se, ettei tiedä missä omat rajat kulkevat. Ei osaa piirtää niitä itselleen, eikä varsinkaan muille.

Suorittaminen, joka ei lopu. Töissä, kotona, vapaa-ajalla, netissä. Terveydessä, hyvinvoinnissa, vanhemmuudessa, parisuhteessa.

Taipumus nähdä elämä jatkuvana taisteluna.

Maaliviivalle pyrkiminen. (Maaliviivaa ei ole.)

Jatkuva meteli ja häly, päättymätön kilpailu huomiostamme.

 

Harvoin nämä kaikki kutenkaan toteutuvat samanaikaisesti, mutta mikä tahansa on lopulta mahdollista. Tuota listausta lukiessani huomasin yllättävän monen kohdan täyttyneen osaltani kuluneen syksyn aikana. Olen aiemminkin kirjoittanut milleniaalisukupolvestamme, jolle ei yksinkertaisuudessaan riitä mikään. Haluamme aina vain enemmän ja enemmän. Tähtäämme jatkuvasti vain ylemmäs ja ylemmäs tunnistamatta omaa vajavaisuuttamme. Muutoksia täytyy tapahtua nopeasti ja isolla kädellä. Tavoitteet täytyy asettaa heti kättelyssä korkealle.

 

Tähän kaikki kiteytyy. Proakatemialla on helppo polttaa itsensä loppuun, koska me itse määräämme tavoitteet ja raamit toiminnallemme. Olemme itse syy siihen, että seinät kaatuvat päällemme. Yhteisö ruokkii ihmisen luontaista kilpailuviettiä ja me haluamme ponnistaa aina vain korkeammalle. Olemme kuitenkin vajavaisia. Olemme vain ihmisiä. Raja tulee välillä vastaan ja me emme voi olla parhaita kaikessa, mihin ryhdymme. Epäonnistumiset ovat osa elämää ja siksi pakkaa ei kannata rakentaa yhden kortin varaan.

 

 

 

 

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close