Seisot rannalla. Aurinko on juuri laskemassa, maalaten taivaan ja veden punaiseksi, oranssiksi ja keltaiseksi. Laineet liplattavat rantaan. Paljaat varpaasi kastuvat laskuveden pyyhkiessä niiden yli. Lokki kiljuu kaukaisuudessa. Pieni tuulen vire kantaa nenääsi meren suolaisen tuoksun.

Olitko hetken aikaa päässäsi rannalla? Pystyitkö näkemään veden? Lämmittikö laskeva aurinko ihoasi? Jos vertaisimme sinun näkemääsi rantaa, rantaa, jonka minä näin mielessäni tai kenen tahansa muun mielessä olevaa rantaa, emme mitenkään voisi laskea kaikkia eroavaisuuksia. Jokainen ranta, jokainen kuvitelma, jokainen mielikuva, jonka joku kuvittelee, on aina erilainen. Jos sama henkilö yrittää kuvitella samaa rantaa, se on todellisuudessa erilainen, kun ranta alun perin oli. Sama pätee myös muistoihimme! Voin yrittää muistaa uimarannan, jolla olin kymmenvuotiaana, mutta sen mitä ajattelen muistona, on vääristynyt, myöhempien kokemusten värittämä versio rannasta, ei todellakaan ole kuin valokuva (tämän takia ihmiset ovat huonoja silminnäkijöitä tai todistajia; tutkimukset ovat osoittaneet, että muistot muokkaantuvat jo tunnin sisällä niiden muodostumisesta).

Jokainen ranta, jokainen mielikuvitus on tarina, jonka jokainen ihminen kertoo itselleen, oli se sitten vain sekunnin mittainen mielikuva tai vuosia päässä pidetty mielikuva onnistumisesta. Mielikuvaharjoitukset ovat tarinoita, joita kerromme itsellemme potentiaalisesta tulevaisuudesta, inspiroidaksemme itseämme saavuttamaan kyseisen tarinan. Kaikki mitä ihmiset kertovat itselleen (ja toisilleen) on jollain tasolla tarina.

Jonathan Gottschall puhuu kirjassaan Storytelling Animal fantasiamaailmasta. Lapset käytännössä asuvat tässä fantasiamaailmassa. He viettävät kaiken aikansa kertomalla itselleen ja toisilleen tarinoita ja eläytyvät niihin. Shakespearen sanoja teurastaakseni ”play’s the thing”. Kaikki lapset leikkivät, kulttuurista ja aikakaudesta riippumatta. Ja leikki on vain tarinoita, joita lapset tuovat oikeaan maailmaan. Eikä tarinoiden kertominen lopu lapsuuden leikkeihin.

Päämme sisäinen fantasiamaailma on koko ajan työssä, varsinkin unessa. Vaikka tietoiset aivomme ovatkin hiljaisia ja levossa, ovat päämme täynnä tarinoita ja vieläpä kaikista kekseliäimpiä. Jo ennen todellisen tieteellisen (sokraattisen) menetelmän kehittämistä ihmiset etsivät unille tarkoitusta. Olivatko unet viestejä jumalilta? Todellisuudessa se on vielä aivan yhtä hyvä selitys unille kuin mikä tahansa nykyinen selitys unille. Nykyteorian mukaan unet ovat alitajuntamme tapa käsitellä kuluneen päivän tapahtumia ja jäsenellä niitä pitkäkestoista muistia varten. Tämä ei kuitenkaan selitä uniemme fantastisia puolia. Ja vaikka et muistaisikaan kaikkia uniasi, on todennäköistä, että uneksit lähes joka yö. Tutkimusten mukaan ihmiset näkevät yhdessä yössä kuudesta kymmeneen erillistä unta.

Yksi teoria on, että niin unet kuin lapsuuden leikit valmistavat meitä tulevaan. Unet potentiaalisiin tilanteisiin ja lapsuuden leikit valmistaisivat meitä aikuisuuden haasteisiin. Mutta se ei selitä miksi kerromme muita tarinoita koko ajan, aikuisiällä ja valveilla. Tarinankerronta on vain jotain, mitä ihmiset tekevät aina ja kaikille (ehkä eniten itselleen).

Tarinat, kuten myös unet, ovat universaaleja. Kaikki kulttuurit eivät kerro täsmälleen samoja tarinoita, tai välttämättä edes samanlaisia tarinoita, mutta kaikki kulttuurit kertovat tarinoita. Ja vaikka tarinat eivät ole samoja, voi useiden kulttuureiden väliltä löytää toisiaan muistuttavia piirteitä. Esimerkiksi tarina suuresta tulvasta on tuttu jo useammankin kulttuurin ja uskonnon mytologiasta. Neoliittiset ja pronssiaikaiset kulttuurit kertoivat näistä osittaisista maailmanlopuista, joita tapahtui aika ajoin jokilaaksoissa myyteissä, joissa jumalat rankaisivat ihmisiä tai paholaiset tuhosivat sivilisaatiota. Myyttejä suurista tulvista löytyy ympäri maailmaa: Hopi-intiaanien tarina ihmisen siirtymisestä neljänteen maailmaan Amerikassa, Yoruba ja Maasai heimojen mytologiat Afrikassa, Bergelmirin selvityminen Ymirin haavojen tulvasta Pohjois-Euroopassa, Nu’u ja hänen arkkinsa Oseniassa ja totta kai kaikista tunnetuin Nooa oman arkkinsa kanssa (Nooa ja Nu’u… ehkä muinaisen Hawai-in ja Lähi-idän välillä on joku linkki). Nämä ovat vain pieni osa uskomattoman monista tulvamyyteistä. Myös Kalevalasta löytyy tulvamyytti!

Näissä kulttuureissa tarinoilla oli useita tarkoituksia. Ne kertoivat kansan ja maailman (oletettua) historiaa uusille sukupolville. Tarinat opettivat nuorille, miten selviytyä maailmassa: mitkä marjat olivat syötäviä, miten selviytyä myrskyistä. Myös kulttuurin tabuja ja tapoja opetettiin tarinoiden avulla. Mutta tarinat olivat myös tapa kuluttaa aikaa! Ne olivat kommunaalisia kokemuksia, jotka keräsivät yhteisön samaan paikkaan, viettämään aikaa yhdessä! Ja tarinat toimivat vieläkin yhteisöllisinä kokemuksina! Mitä muuta kuin tarina olisi elokuva tai näytelmä? Jääkiekkopeli on vain tarina kahdesta eri joukkueesta, joka kerrotaan silmiemme edessä. Ja onko suomalaiselle perinteisempää yhteisöllistä tilaisuutta kuin jääkiekkopeli?

Tarinat ovat ehdottomasti kehittyneet vuosituhansien saatossa. Tarinankertojat ovat kehittäneet tarinankerronnan keinoja monimutkaisemmiksi ja monimutkaisemmiksi. Juonikuviot voivat olla todella sokkeloisia ja tarinoiden hahmot tuntua todellisemmilta. Mutta tarinoiden tärkeimmät osat, syvimmät palapelin osat ovat muuttumattomia. Hyvä tarina saa meidät vieläkin tuntemaan tunteita, joita emme muuten tuntisi. Näkemään maisemia ja tapaamaan henkilöitä, joita emme muuten ikinä kokisi.

Hyvät tarinat eivät pelkästään kerro meille maailmasta ja muista ihmisistä. Todella hyvät tarinat kertovat meille jotain meistä itsestämme. Miten reagoimme tilanteisiin tarinassa? Miten me toimisimme, jos olisimme tarinan sankari? Me ihmiset kaipaamme järjestystä ja organisaatiota. Tarinat ovat keino tuoda järjestys omaan maailmaamme ja hahmottaa omia ajatuksiamme tai tunteitamme tai tavoitteitamme. Tarinat ovat elämän rakennusosia.