Sovimme tiimiyrityksemme kanssa kirjoittavamme esseen siitä, millainen johdettava kukakin on. Yleisestikin asia on tärkeä pohtia, työyhteisöstä riippumatta yhteisö saa mielestäni itsestään irti maksimaalisen potentiaalinsa vain silloin kun johtajuus sekä alaistaidot kehittyvät molemmat, eivätkä nämä kehity, jos näitä asioita ei mieti. Olisi myös erikoista, jos tutkinnossamme (yrittäjyys ja tiimijohtaminen) emme pohtisi alaistaitojamme ihan siinä missä johtajuustaitojammekin, asiat kun linkittyvät toisiinsa kuitenkin todella vahvasti.

Aloittaessani opintoni Proakatemialla tunsin luonnollisesti olevani paras, aina oikeassa ja tietäväni kaikesta kaiken. Kova pääni kuitenkin kolahti suhteellisen nopeasti ja lujaa, kun ymmärsin että minäkin olen vain kuolevainen, joka tarvitsee joskus apua, neuvoja tai viisaamman sanoja. Tällöin sanoisin olleeni hyvin haastava johdettava, vaikken sitä itse todellakaan silloin tajunnut, koska kuten sanoin, mielestäni olin virheetön. 

Olin aina kuvitellut olevani hyvä tiimityöskentelijä, olinhan harrastanut joukkuelajia koko ikäni, mutta hypättyäni Proakatemian kaltaiseen yhteisöön kyseenalaistin tämänkin asian nopeasti. Vaikka ehkä olinkin tiimityöskentelijä, olin surkea siinä. Tämän oivaltaminen ja sen mukana tullut nöyryys varmasti paransi silloisia lapsen kengissä olleita alaistaitojani ja toimi starttina sille, miten päätin kehittää näitä hieman haastavia puolia itsessäni. Nyt katsoessani taakseni pian kahden vuoden jälkeen en voi uskoa sitä muutosta, mikä nimenomaa tiimityön ja vuorovaikutustaitojen saralla on tullut. 

Mitä prosessi on vaatinut? 

Olen pienestä asti ollut sellainen, joka kaipaa turvallista ympäristöä ja “omaa paikkaa”. Ilman turvallista ympäristöä, oli se sitten kotona, töissä tai koulussa, en pysty kehittymään, hyvä että edes pystyn hengittämään. Ehkä juuri tästä syystä suurimmat harppaukset ovat kohdallani tapahtuneet viimeisen puolen vuoden aikana Evisionin rakennemuutoksen myötä. Löysin oman alustani Verkkotallista, jossa minulla on merkitys ja selkeä tehtävä ja jossa kehittymällä voin auttaa myös muita. Sain alustan, jolle rakennettiin selkeä suunnitelma. Näiden avulla itseni kehittäminen on ollut huomattavasti helpompaa, enkä ole turhautunut ympäriinsä vellomiseen. Minua johtavalle tämän voisi tiivistää niin, että kaipaan oman paikkani ja selkeän suunnitelman, jota kohti edetään järjestelmällisesti, jotta lopputulos on toivottu. 

Kysyin teamleaderiltamme sitä, millaista minua on johtaa ja hän sanoi, että olen äkkipikainen ja jääräpäinen, mutta totesi, että kehitystä on tapahtunut. Kehitystä ei kuitenkaan olisi näissä tapahtunut ilman selkeitä rajoja tai suoraa puhetta. Kaipaan siis johtajalta (ja tiimikavereiltani) armotonta rehellisyyttä, niin suoraa, että jopa tämä luupää sen ymmärtää. Minulla on tapana ajatella ja prosessoida asioita pitkään pääni sisällä, joten epäselvät, rivien välistä luettavat viestit lähinnä turhauttavat ja kuluttavat minua, jolloin itse asia menee helposti tunnekuohuissa ohi. Asia kuullaan, mutta ei kuunnella. Kaipaan muutenkin suoruutta elämääni ihan kaikilta ihmisiltä ympäriltäni, vaikken sitä oman suoruuteni takia teekään aina helpoksi. Kuitenkin vain suora, rehellinen puhe on ainoa keino kehittää minua tällä saralla.

Johtajana olen vaativa, joten uskon olevani alaisenakin suhteellisen vaativa. Vaativuus kohdistuu erityisesti oikeudenmukaisuuteen, yhteisiin sovittuihin sääntöihin ja tavoitteisiin. Kun nämä asiat ovat kunnossa, luulen olevani suhteellisen helppo johdettava, mutta esimerkiksi tilanteessa, jossa koen epäoikeudenmukaisuutta, muutun helposti joidenkin mielestä haastavaksi, omasta mielestäni ilmaisen tunteen epäoikeudenmukaisuudesta oikeutetusti. Tällaisissa tilanteissa en anna helposti periksi enkä tyydy vähempään, kuin oikeudenmukaisuuteen. 

Alaistaidot rinnastuvat mielestäni helposti vuorovaikutustaitoihin ja niitä olen päässyt kehittämään monella eri tasolla opintojeni aikana. Dialogirinki on ollut minulle ehkä paras keino näiden kehittämiseen, erityisesti kärsivällisyyden ja kunnioituksen osalta. Alan ymmärtää, että minun ei tarvitse aina sanoa viimeistä sanaa, itseasiassa minun ei välttämättä tarvitse sanoa yhtään mitään, eikä se tee minusta siltikään näkymätöntä. Tästä ajatusketjusta voisi siis päätellä, että olen kuitenkin kaikesta “kovuudesta” huolimatta suhteellisen epävarma johdettava. Tämä itseasiassa on kovin loogista ottaen huomioon sen, että kaipaan niin vahvasti omaa paikkaa ja tehtävää sekä varmuutta niistä. Alaisena helposti pelkään, etten sovi porukkaan ja jään ulkopuolelle. Tämä on korostunut erityisesti isossa tiimissä. 

Se, mitä prosessi on vaatinut, on todella monen asian summa, mutta sen on ehdottomasti mahdollistanut hyvä johtaminen ja se, että minulle on annettu tilaa ja aikaa prosessoida asioita. 

Edelleen olen hieman kärsimätön ja aikataulukeskeinen johdettava, joten hämäläinen tyyli tehdä ajaa minut toisinaan hulluuden partaalle. Olen kuitenkin tällä hetkellä silläkin saralla itseäni viisaammassa seurassa ja pikkuhiljaa opin ymmärtämään myös kolikon kääntöpuolen. Huomaan kehittyväni asiassa niin johtajana kuin johdettavanakin. Itseasiassa huomaan kehittyväni alaisena jatkuvasti samoissa asioissa, joissa kehityn johtajana. Tee itse niinkuin haluaisit itsellesi tehtävän ja niin edelleen. Jotta ymmärrän kehityskohtani alaisena, tulee minun johtamalla selvittää erilaisten alaistaitojen merkitys. 

Se, miksi kehityin, johtuu ihan yhtä monesta asiasta, kuin se, mitä kehitysprosessi on vaatinut. Tiivistettynä kuitenkin kehityin, koska nöyrryin. Onneksi. Kiitos tähän mennessä minua johtaneille, en ole tehnyt siitä aina helppoa, mutta lupaan, että lopputulos on sen arvoinen.