Luin Taloudellisen Tiedotustoimiston kokoaman kirjan Nuoret ja työelämä – kaksi eri maailmaa? Kirjassa käsitellään eri väittämiä nuorten suhteesta työelämään. Käsittelen tässä esseessä niistä kahta mielestäni mielenkiintoisinta väittämää: ”Nuorten käsitykset työstä liittyvät enemmän työn avulla saavutettaviin asioihin kuin itse työn tekemiseen” ja ”Nuoret eivät saa tarpeeksi itselle merkityksellistä tietoa työstä ja työelämästä, vaikka kanavia tiedon saamiseen ja välittämiseen on enemmän kuin koskaan”.
Väittämä 1: Nuorten käsityksen työstä liittyvät enemmän työn avulla saavutettaviin asioihin kuin itse työn tekemiseen.
Nuoret ja ammatinvalinta -tutkimuksessa nuorilta on kysytty, miltä hyvä työelämä näyttää. Tuloksien mukaan hyvä työelämä mielletään halutunlaisen elämäntyylin osaksi ja sen mahdollistajaksi. Työ ei saa hallita elämää, vaan sen pitää olla tasapainossa vapaa-ajan kanssa. Hyvä työelämä tarjoaa myös nuorten mielestä mahdollisuuden toteuttaa omia haaveitaan, ja tuo rahaa asumiseen, harrastuksiin, matkustamiseen ja perheen perustamiseen. Myös työssä viihtyminen on selkeänä yksi vastauksista. Työn tulisi olla viihtyisää ja mielekästä. Tytöt pitävät tutkimuksen mukaan työelämän sosiaalista puolta tärkeämpänä kuin pojat.
Voin tietenkin samaistua tutkimuksen tuloksiin. Hyvästä työstä saa hyvin rahaa, oppia ja virikkeitä. Se jättää tilaa muulle elämälle, mutta toimii hyvänä tasapainottajana vapaa-ajalle. Sitä saa tehdä yhdessä huikeiden tyyppien kanssa, ja sen pystyy kuitenkin unohtamaan työpäivän jälkeen vapaa-ajan tieltä, koska se ei ole liian stressaavaa. Hyvä työ siis sujahtaa omaan elämään huomaamattomasti ja helposti ja tuo siihen lisää iloa, oivalluksia ja haasteita.
Suomen Ammattiin Opiskelevien Liiton SAKKI ry:n puheenjohtajan, Susanna Haapalaisen mukaan nykynuorten käsitys hyvästä työpaikasta eroaa paljonkin vanhempien sukupolvien käsityksestä. Nykyään työnantajalta ja työyhteisöltä vaaditaan paljon, mutta muun elämän yhteensovittaminen työn kanssa on myös tärkeämpää kuin koskaan aiemmin. Työmotivaation kanssa ongelmia aiheuttaa epärealistiset olettamukset työn teosta. Työelämätietouden lisääminen onkin merkittävässä asemassa syrjäytymisen ehkäisyn kannalta. Esimerkiksi opiskelujen keskeyttämistä ehkäisee tietoisuus eri aloista ja ammattien työtehtävistä.
Haapalaisen ajatuksista saammekin loistavan aasinsillan seuraavaan väittämään: Nuoret eivät saa tarpeeksi itselle merkityksellistä tietoa työstä ja työelämästä, vaikka kanavia tiedon saamiseen ja välittämiseen on enemmän kuin koskaan.
Vuonna 2011 nuorilta kysyttiin, saavatko he haluamansa verran tietoa eri ammateista ja aloista. Tulosten mukaan nuoret haluaisivat poikkeuksetta enemmän tietoa eri ammateista mistä tahansa kanavasta. Eniten nuoret kokivat saaneensa tietoa TET-jaksoilta, opoilta, kotoa tai netistä. Mitä yleisemmiksi esimerkiksi älypuhelimet tulevat, sitä paremmin nuoremmat ja nuoremmat saavat tietenkin tietoa ihan mistä tahansa asiasta netistä. Nykyään kaikki tieto on aivan kätemme ulottuvilla. Kysymys kuuluu kuitenkin, kuinka moni tajuaa etsiä oikeaa tietoa? Kuinka montaa yläasteikäistä oikeasti kiinnostaa etsiä informaatiota eri ammateista? Enpä usko, että kauhean montaa.
Yrittäjä, puhuja, kirjailija ja konsultti Teemu Arina on kiteyttänyt ajatukseni loistavasti: ”Internetin merkitys tulee jatkossa korostumaan työnhaussa. Yritysten tulee lisätä läpinäkyvyyttä toimintansa suhteen verkon kautta. Tämä tarkoittaa myös läsnäolon lisäämistä sosiaalisen median kanavissa. Erilaiset sisältövirrat ja uutiset pitäisi olla vähintään saatavilla RSS-syötteinä, Twitter-virtoina ja Facebook-sivuina. Sisällön tulisi olla kommentoitavissa, keskusteltavissa ja helposti jaettavissa eri kanaviin. Hakukoneisiin ja informaation visualisointiin tulisi panostaa. Visuaalisuus ylipäätänsä helpottaa sisällön hahmottamista: kuvat, videot ja infografiikat luovat syvyyttä viestittäviin asioihin.”
Koska kirja on koottu vuonna 2012, Arinan puhe internetin käytöstä on tietysti jo vanhentunutta. Nykyään, kuten sanottu, kaikki tieto löytyy netistä, kaikilla yrityksillä on sometilit ja kaikkea markkinointia visualisoidaan jatkuvasti enemmän ja enemmän. Silti en ymmärrä sitä, miksi tätä ihanaa somea ei kohdisteta niihin nuoriin, jotka ovat hukassa itsensä kanssa, eivät tiedä missä ovat hyviä tai miten voisivat parhaiten taitojansa käyttää. Miksi ns. ”nuorien rekrytoimiseen” ei käytetä enemmän resursseja?
Huh, minulla on tästä paljon sanottavaa. Kun pääsin peruskoulusta, menin lukioon, koska kaikki tuntemani sukulaiset isovanhempia lukuun ottamatta olivat käyneet lukion. En jostain syystä nähnyt itselleni mitään muuta vaihtoehtoa. Jälkeenpäin ajateltuna en oikein tiedä, oliko tämä hyvä vai huono juttu: lukio oli elämäni parhaita vuosia, pääsin vaihto-oppilaaksi, opin paljon ja sain ihania ystäviä. Välillä silti mietin, miten elämäni olisi mennyt, jos olisin valinnut itselleni ammatin jo peruskoulun jälkeen. Olisihan minulla silti mahdollisuus vaihtaa alaa, jos se alkuperäinen ei tuntuisi omalta.
Minulla ei kuitenkaan peruskoulusta päästessäni ollut läheskään riittävästi tietoa siitä, mitä eri aloja Tampereen ammattikoulussa voisi opiskella. Tiesin, että muutama ystäväni menisivät opiskelemaan kokeiksi kolmoistutkinnossa. Pari tuttuani hakivat kampaajiksi, ja muutama luokkalaiseni poika menivät lähihoitajiksi. Mutta siinä oli kaikki tietoni ammattikoulussa tarjottavista aloista.
Faktahan on se, että tarvitsemani tieto olisi kyllä löytynyt netistä. Olisin voinut googlettaa kaiken, mitä pienessä päässäni pohdin ja kyseenalaistin, mutta enhän minä sitä tajunnut. Ei 14-vuotias LAPSI osaa ajatella niin järkevästi. 14-vuotias odottaa tiedon laskeutuvan hänen nenänsä eteen hopeatarjottimella. Vaan eipä niin käynyt. Menin siis lukioon ja vietin yhdet elämäni parhaista vuosista, luojan kiitos.
Näin kun jälkeenpäin ajattelen, olen ehkä vähän katkeroitunut. Nimittäin, lukion viimeisen vuoden loppupuolella, kun ylioppilaskirjoitukset lähestyivät kovaa vauhtia, tajusin yhtäkkiä asian, joka on edelleen mielestäni aika kummallista. Tajusin, että koko saatanan kolme tai neljä vuotta, jotka lukiossa vietämme, valmistavat meitä yksiin kokeisiin aineista, jotka itse valitsemme. Monta vuotta valmistelemme aivojamme kokeita varten, joiden jälkeen olemme lähes yhtä tyhjän päällä kuin ennen lukiota. Toki meillä on hieman enemmän tietoa tietyistä asioista kuin ennen, mutta lähtökohtaisesti suurin osa nuorista on lukion loppuvaiheessa aivan yhtä tietämätön omasta tulevaisuudestaan kuin ennen lukiota.
Poikkeuksia löytyy aina. Löytyy myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät valmistele itseään vain YO-kokeita, vaan korkeakoulun pääsykokeita varten koko lukion ajan. Ihmisiä, jotka valitsevat kaikki opiskelemansa aineet lukiossa sen mukaan, mikä heitä eniten tulee auttamaan jatko-opiskeluihin pääsyssä. Nämä ihmiset ovat kuitenkin niitä, jotka ovat tietäneet unelma-ammattinsa ja reittinsä sen saavuttamiseen alakoulusta asti. Nämä ihmiset ovat saaneet inspiraation hiekkalaatikolla vanhemmiltaan, TV:stä tai kirjoista, ja yksinkertaisesti päättäneet tehdä seuraavat kuusi vuotta kaikkensa, että tekisivät unelmistaan totta. Ikävä kyllä tällaisia ihmisiä on tilastollisesti aika vähän. Suurin osa meistä katsoo Greyn Anatomiaa ja miettii, että hitto, kun olisi hienoa tienata noin paljon, mutta en minä halua veren kanssa leikkiä. Tai katsomme America´s Got Talent -ohjelmaa ja tajuamme, että Suomessa hyvällä lauluäänellä ei pääse pitkälle kuin hyvin harvat. Suurin osa nuorista on niin epävarmoja omista taidoistaan, että mieluummin soljuu virran mukana kuin etsisi itseään kiinnostavan ammatin, selvittäisi, mitä siihen pääsy vaatii ja tekisi kaikkensa sen eteen.
Minä olin lukion viimeisellä luokalla pihalla kuin lumiukko. Vaihtovuoteni Espanjassa jälkeen olin hetken luullut haluavani espanjan opettajaksi. Toisaalta minua oli aina kiinnostanut matkailu- ja ravitsemusala. Kun tuli aika mennä opinto-ohjaajan juttusille keskustelemaan jatko-opinnoista, odotin innolla, saisinko uuden ahaa-elämyksen. Olisi mahtavaa tutustua yhdessä menneisiin opintoihini ja siihen, missä olen ollut aina hyvä ja mitä olen oppinut, ja etsiä minulle joku ala, jota voisin lähteä tavoittelemaan.
Keskustelu opon kanssa oli kaikin puolin antiklimaattinen kokemus. Istuin tuoliin häntä vastapäätä. Hän käänsi tietokoneensa näytön minua kohti ja tokaisi, että olen aika hyvä kielissä. Hän kysyi, mitä haluaisin tehdä isona. Vastasin, että en yhtään tiedä, mutta vähän minua kiinnostaisi matkailuala. Hän vastasi, että ”no mutta sehän sulle sopisi hienosti. Katsotaanpas, missä kaikkialla voisit sitä opiskella”. Olin järkyttynyt. Olin mennyt opinto-ohjaajan puheille löytääkseni inspiraation, mutta olinkin saanut varmistuksen siitä, että se ala, mikä vähiten minua ajatuksena pelotti ja iljetti, olisi ihan ookoo. Niin että hakemusta vaan restonomikouluun sitten.
Jonkin aikaa vielä pyörittelin restonomikoulutusta mielessäni, mutta lopulta päätinkin kohauttaa ja tehdä jotain aivan muuta. Pidin välivuoden ja opiskelin itseni kuudessa kuukaudessa meikkaaja-maskeeraajaksi. Kauneudenhoito oli kiinnostanut minua pitkään, mutta missään nimessä en ollut ajatellut, että voisin tehdä siitä itselleni ammatin. Meikkauskoulun jälkeenkin naureskelin vielä vähän itselleni, että hahhah, onpahan sellainenkin ammatti sitten takataskussa, jos ei mitään muuta löydy.
Kuulin Proakatemiasta kummitädiltäni. Hänen toinen kummityttönsä opiskeli Proakatemiassa. Proakatemiassa opiskellaan yrittäjiksi. Vitsi, miten siistiä! Minua oli aina kiinnostanut tietyt asiat, mutta ei mikään koskaan niin paljoa, että olisin halunnut tehdä siitä täysipäiväisen työni. Nyt voisin ehkä opiskella sitä, miten tekisin näistä mielenkiinnonkohteistani itselleni parhaimman paketin ja myisin sitä muille. Olin aivan innoissani, mutta samalla järkyttynyt siitä, ettei kukaan ollut koskaan maininnutkaan Proakatemiaa esimerkiksi lukioaikanani. Nyt olen täällä, ja ensimmäistä kertaa voin sanoa, ettei minua pelota yhtään. Tiedän, että saan vielä aikaan jotain, josta nautin vuodesta toiseen ja joka tekee minut ylpeäksi.
Huh, en tiedä kuinka tämä menee kirjaesseestä, niin paljon tuli omaa mielipidettä. Onneksi luin Nuoret ja työelämä -kirjan. En muistanutkaan, kuinka paljon nuorille tarjottavan informaation puute minua turhautti. Kirja sai taas ajattelemaan näitä asioita. Muistetaan ihmiset pitää huoli siitä, että löydetään itsellemme ne meitä oikeasti kiinnostavat jutut. Kukaan ei taatusti tee sitä meidän puolestamme!