Innovoimme pari viikkoa sitten Tamkille ratkaisuja opiskelijoiden yksinäisyyden lieventämiseksi, yhteisöllisyyden lisäämiseksi sekä opinnoista selviämiseksi etätyöskentelyaikana. Koko työskentelyn ajan mielessäni oli sana merkityksellisyys. Miten saamme opiskelijat kokemaan merkityksellisyyttä?

Merkityksellisyys on tärkeässä roolissa myös työelämässä. Jos et koe tekeväsi merkityksellistä työtä, saattaa burn out olla aivan kulman takana. Se mikä on merkityksellistä, on jokaisen itse päätettävissä. Joillain se on raha ja toiset haluavat pelastaa kaikki maailman vanhukset. Tämän ajatuksen pitäisi ohjata meitä valitsemaan ala, mitä opiskella. Entäs jos ei kuitenkaan löydä opiskelusta merkityksellisyyttä?

Olen syksyn aikana kadottanut oman opiskeluni merkityksellisyyden kokonaan. Toki olen alunperinkin aloittanut fysioterapeutin opinnot, koska haluan eläinfysioterapeutiksi. No en päässyt syksyllä suorittamaan eläinfysioterapeutin tutkintoa, koska en ollut vielä valmis fysioterapeutti. Seuraavan kerran pääsen kokeilemaan vasta keväällä 2022 ja siihen asti minun pitäisi löytää merkityksellisyys todennäköisesti fysioterapeutin työstä.

Alalla on tällä hetkellä sellainen tilanne, että vastavalmistuneena on hankala päästä palkkatöihin muualle kuin vanhusten pariin. Työkokemuksen kertyessä voi yrittää päästä muualle töihin, jos niitä on. Olen miettinyt aiheuttavatko tämä meidän alalla ilmiötä, missä vastavalmistuneet menevät töihin minne pääsevät ja palavat loppuun? Vaikka olisit niin sanotusti omalla alalla töissä, mutta työskentelet asiakasryhmän kanssa joka ei ole mielestäsi mielenkiintoinen, koetko merkityksellisyyttä? 

Luin syksyn aikana Eeva Kolun kirjan Korkeintaan vähän väsynyt ja olin todella positiivisesti yllättynyt kirjasta. Hän kertoo kirjassaan kolmesta loppuun palamisestaan, joista viimeisen kohdalla hän vasta hakeutuu hoitoon. Hänellä todetaan keskivaikea masennus. Hän on aloittanut suorittamisen jo peruskoulun aikana ja jatkanut sitä läpi lukion ja yliopiston, koska hän ei osannut muuta. Hän kertoo miettineensä terapiassa, miksi tekee näin ja kaiken taustalta löytyi pelko häpeästä, kun epäonnistuu.

Epäonnistumisesta oppii. Tai niin meille akatemialla sanotaan, mutta kysymys herää mitä siitä oppii? Kuka pitää huolen, että epäonnistumisesta oppii eikä sitä ala pelkäämään? Joskus epäonnistumisesta oppii pelkäämään epäonnistummista ja siitä seuraavia tunteita, jolloin tekee kaikkensa ettei niitä joutuisi uudestaan kohtaamaan. Alkaa suorittaa ja pysyy omalla mukavuusalueellaan.

Kirjassa oli myös paljon puhetta milleniaalien loppuun palamisesta, joka on ihan oikea termi nykyään. Asiasta uutisoidaan tasaisin väliajoin, kuinka lukiolaiset ovat väsyneitä. Nykyään nuoret myös käyttävät vähemmän päihteitä ja Kolu pohtii voisiko tämä liittyä pelkoon epäonnistumisesta. Päihtyneenä saattaa menettää hallinnan ja hillitty ulkokuori rapisee ja pahimmassa tapauksessa joku sen kuvaa vielä talteen. Mielestäni tämän taustalta paistaa vahvasti läpi pelko hallinnan menettämisestä ja häpeä epäonnistumisesta. 

Olen itse ollut niin sanottu Kympin tyttö. Mummo opetti jo pienenä, että hyvästä suorituksesta palkitaan, mutta täydellisestä saa aina uuden mekon! Rakastin mekkoja yläasteelle asti, kunnes joku sanoi että koulussa on tyhmää käyttää mekkoja. Varsinkin, jos on lentopalloilija. En ihan ymmärtänyt, miten ne liittyvät yhteen mutta palasin ruotuun ja aloin käyttämään farkkuja. Pelko siitä, että on erilainen ja joku tuomitsee, on pahinta, mitä Kympin tyttönä voi kohdata heti epäonnistumisen jälkeen. Ei ole täydellinen muiden mielestä. 

Tiimin näkökulmasta suorittajat voivat olla tiimin parhaimpia pelaajia tai sitten niitä raskaimpia. Voi olla hankala saada suorittaja pois mukavuusalueeltaan ja tietoisesti ajaa häntä kohti mahdollista epäonnistumista. Hänelle pitää löytää tekemiselle merkityksellisyys, josta saa motivaatiota. Tai sitten vain huijata hänet töihin ja katsoa mitä tapahtuu. En suosittele jälkimmäistä taktiikkaa.

Merkityksellisyys on henkilökohtainen asia. Se, mikä on minulle merkityksellistä saattaa olla jollekkin muulle turha asia. Uskon kuitenkin ja samoin Kolu toteaa kirjassaa, että suorittaminen on harvalle merkityksellistä. Ja tästä syystä meillä on termi milleniaalien burn out. 

Eeva Kolun omaelämänkerta on koskettava teos suorittamisesta ja sen vaaroista. Suosittelen lukemaan ja muista koskaan ei ole liian aikaista hakea apua.