Tampere
30 Nov, Monday
-1° C

Proakatemian esseepankki

Me uupujat



Kirjoittanut: Emilia Koskiniemi - tiimistä Kajo.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 5 minuuttia.

Proakatemialla on nyt lähiaikoina ollut useampia uupumukseen ja stressiin liittyviä pajoja. Itse osallistuin yhteen Eventan pitämään pajaan, jossa kävimme asiaa läpi dialogin keinoin. Uupumus ja eri tasoiset börnikset tuntuvat olevan akatemialla vaarallisen yleisiä. Mistä se johtuu ja mistä tunnistaa, kun ”hyvä” stressi vaihtuu ”huonoon”?

 

 

Kuten moni tietääkin, koin itse viime syksynä jonkin tasoisen burnoutin. Sanon edelleen ”jonkin tasoisen”, sillä sen myöntäminen on vaikeaa useastakin syystä:
1. Olen aina tehnyt paljon töitä ja ollut parhaimmillani paineen alaisena. Miksi nyt olisi eri tilanne?
2. Entä jos ylianalysoin ja suurentelen asiaa? Oireeni poikkeavat monien muiden oireista.
3. ”Selvisin” tilanteesta lopettamalla työt, mitä muutkin ajattelevat? Olin muka uupunut ja kuitenkin kävin koko ajan koulussa.

Kuitenkin väitän kokeneeni vahvaa uupumusta. Suurin todiste siitä on edelleen kolmen kuukauden jälkeen jatkuva fyysinen ja henkinen väsymys. Pienetkin urheilusuoritukset tai kovemmat työrutistukset voivat saada minut koko loppuillaksi sohvan pohjalle. Myös stressinsietokykyni on selkeästi heikompi kuin ennen. Tuntuu, että menetän yöuneni ihan pienistäkin asioista, jos en ehdi niitä käsittelemään.

 

 

Eventan pajassa meille esiteltiin kolme eri tyyppistä uupumuksen tyyppiä ja niiden ”viralliset” oireet:
1. Burnout – Pitkittyneen stressin seuraus, uupuvat työssään mutta peittelevät sitä, jatkuu vapaa-ajallakin.
2. Boreout – Tylsistyminen ja työn välttely. Kyynistyminen.
3. Woreout – Haluavat saavuttaa tavoitteitaan mutta työskentely on tehotonta.

Tässä kohdassa jo korostan, että jokainen yksilö kokee oireet hieman eri tavalla. Ei ole olemassa oikeita tai vääriä tapoja uupua. Monilla yksi ensimmäisistä oireista on motivaation hukkuminen ja välinpitämättömyys. Itse en kuitenkaan kokenut missään kohdassa mielenkiinnon puutetta, pikemminkin päinvastoin.

Katri Syvärinen kertoo kirjassaan hänen ensioireinaan olleen tavoitteiden saavuttamattomuuden pelko, pelko sairastumisesta, unihäiriöt, alkavan flunssan oireet ja lopulta hervoton itkeskely ja toivottomuus. Allekirjoitan nämä oireet itseltäni. Jälkikäteen ajateltuna elin muutaman kuukauden täysin ylikierroksilla. Työ- / koulupäivän jälkeen saatoin itkeskellä päivittäin ilman että tiesin syytä. En ole normaalisti ollut suuri tunteiden näyttäjä. Lisäksi useana iltana sanoin, että huomenna olen varmaankin kipeä, oli lihassärkyä ja kurkkukipua, joka maagisesti aamulla hävisi. Kolmas oire oli unettomuus. Itkeskelyn laitoin naureskellen hormonien piikkiin ja unettomuuteen hain melatoniinia, joka hetken aikaa helpottikin. Melatoniini ei kuitenkaan auttanut lopulta öisiin heräilyihin. Väsymys paheni ja lopullinen naula arkkuun oli sovittu viikonloppu perheen kanssa, joka esti minua tekemästä rästissä olevia töitä. Ahdistukseni kasvoi ja laukaisi paniikkikohtauksen. Syvärinen kertoo myös kokeneensa muutaman lamaannuttavan paniikkikohtauksen.

 

 

Pajassa kävimme kolme stressin pääaiheuttajaa läpi ja ne ovat: odottamaton yllätys, kontrollin / uskon menettämisen tunne ja sosiaalinen arviointi, eli muiden arvioinnin alaisuudessa oleminen. Syvärinen puhuu lisäksi tavoitteellisen elämän ansoista: pakonomainen tarve saavuttaa tavoitteita, liian monta tavoitetta yhtä aikaa, liian tiukka aikataulu, tunteiden unohtaminen tavoitteista. Nämä tavoitteellisen elämän ansat iskevät liiallisina kontrollin tunteeseen. Syvärinen kirjoittaan vielä kieltäytymisen pelosta, joka lisää oman mausteensa kontrollin tunteeseen, sekä on jo itsessään sosiaalisen paineen aiheuttama. Vaikka tämä sosiaalinen paine olisikin luotu vain omassa mielessä.

Vaikka suorituskeskeisestä ihmisestä asia tuntuukin jopa hölmöltä; sosiaalisen ja henkisen puolen asiat voivat siis olla, ja ovatkin, paljon kuormittavampia asioita kuin varsinainen työ. Varsinkin jos näille asioille ei anna tarpeeksi aikaa käsittelyyn. En ole varma, voiko pelkästä 8-16 ma-pe työstä uupua. Uupumus syntyy todennäköisesti kaikesta muusta kuin itse työstä: huonosta ilmapiiristä, arvostelusta, oman työpaikan epävarmuudesta sekoitettuna yksityiselämän tapahtumiin. Kun sitten alkaa kiireessä unohtaa lounaan ja väsymyksen takia illan kävelylenkki jää väliin, uupuminen kiihtyy.

Jälkiviisaana osaan nyt sanoa, että oman uupumukseni synnyssä suurena tekijänä olivat läheisen perheen raskaat kokemukset, joissa puolisoni kanssa yritimme olla tukena, sekä ensimmäiset kosketukset kuoleman kanssa aikuisiällä. Kun näihin muutaman viikon tapahtumiin lisätään uuden koulun alku ja siihen liittyvä näyttämisen halu ja sivutyö, yhtälö onkin etäältä katsottuna aika selvä.

 

 

Tuntuu, että opiskelijoiden loppuun palamisesta on puhuttu enenevässä määrin jopa kansainvälisesti. Olen miettinyt paljon mistä tämä johtuu. Kun kävimme dialogia Eventan pajassa, heräsi ajatus ylipäätään hyvinvointivaltioiden henkisestä pahoinvoinnista ja sen syistä. Meillä mahdollisuuksien maassa (ja mahdollisuuksien koulussa) on annettu eväät tehdä ja saavuttaa kaikki! Vaan ei ole. Kukaan ihminen ei voi tehdä kaikkea, mutta edellinen lause on kuitenkin silti kaikille jossain muodossa tuttu. Johtaako tämä siihen, että tunnemme itsemme jatkuvasti alisuoriutuneeksi ja epäonnistuneeksi? Yritämme koko ajan suorittaa enemmän ja paremmin, koska täytyyhän kaikki meille annetut mahdollisuudet hyödyntää.

Proakatemia on unelmien koulu. Nyt kaiken tapahtuneen valossa olen ymmärtänyt kuinka tärkeä asia tuon oman unelman kartoittaminen olisi heti alussa. Unelman ja/tai omien kiinnostusten kohteiden kartoittaminen ei tarkoita mitään lukkoon lyömistä ja etteikö niitä voisi aina tietyin aikavälein kartoittaa uudestaan. Mutta unelmien ja mahdollisuuksien koulussa, enemmän kuin missään aikaisemmassa omassa elämäntilanteessani, on tärkeää priorisoida. Siksi, että olisi mahdollisuus käyttää oma täysi potentiaali itselleen tärkeiden asioiden eteen, eikä unohtuisi tekemään hieman kaikkea. Priorisointi ei onnistu ilman pientä oman mielensä kaivelua.

Mielestäni Proakatemialla ei puhuta tarpeeksi priorisoinnin ja omien voimavarojen riittävyyden tärkeydestä. Jopa päinvastoin. Itse koen kompastuneeni muun muassa seuraaviin lauseisiin:

  • Muistakaa verkostoitua.
    • Lausahdus on täysin tosi, ja erittäin tärkeää varsinkin yrittäjiksi aikoville. Kuitenkin aloittavana
      opiskelijana en täysin tiennyt miten verkostoituminen tapahtuu ja olisin kaivannut pientä avausta:

      • Ei, verkostoituminen ei tarkoita sitä, että sinun täytyisi osallistua jokaiseen opiskelijoiden
        ryyppyrientoon. Jos se kuitenkin kiinnostaa sinua ja se tuntuu luontevalta, tee niin!
      • Ole yhteisössäsi avoin, tervehdi ja ole aidosti kiinnostunut ihmisestä, jonka kanssa keskustelet.
        Läsnäolon voima on tärkeä taito. Jätä puhelin sivuun ja kunnioita kanssaihmisiä.
      • Proakatemialla näen erityisen tärkeänä edellisen kohdan lisäksi ristipölytyksen. Tiimiä vaativien
        projektien tekeminen ja pajoihin osallistuminen. Muista aina antaa itsestäsi, kun osallistut
        projekteihin ja pajoihin. Tämä pätee tietysti myös oman tiimin sisällä. Yksin voit tehdä muuallakin.
      • Yhteenvetona: ole oma itsesi, kunnioita muita ja luota prosessiin. Näin luot aitoja ihmissuhteita,
        juuri niiden kanssa keiden tarvitseekin. Verkostoitumista ei tarvitse, eikä pysty suorittamaan.
  • Pakko on aikaansaava tila
    •  Taisi olla Torfinn Slåen joka kirjassaan mainisti, että kaikille syntyy silloin tällöin tulipaloja, jotka
      täytyy heti sammuttaa ja saada pois tehtävälistalta. Lyhytaikaisesti se tosiaan saattaa olla jopa tehokas
      työtila. Kuitenkin jos tuntuu, että koko kalenterisi koostuu pakollisista, heti suoritettavista töistä,
      asialle kannattaa pikimmiten tehdä jotakin. Näin poltat itsesi nopeasti loppuun, etkä saa itsestäsi parasta
      irti. Menestyneimpien ihmisten tehtävälistä koostu tehtävistä, jotka ovat tärkeitä, mutta eivät
      kiireellisiä.

      • Jos tunnistat itsesi uskolliseksi tulipalojen sammuttajaksi, suosittelen lukemaan Slåenin kirjan:
        Vähemmän suorituksia enemmän saavutuksia.
  • Tämä koulu voi olla elämäsi parasta aikaa, sano kaikkeen kyllä ja ota siitä kaikki irti.
    • Tämä lausahdus jakaa ihmiset varmaankin kahteen porukkaan. Toisille se antaa hyvän hypen ja se kannustaa heitä ottamaan vastaan haasteita, joita eivät ehkä muuten ottaisi. Toisille se aiheuttaa pienen paineen rinnassa ja herättää ehkä tiedostamattoman ajatuksen ”Miten ehdin suorittamaan kaiken?”. Koen tämän lausahduksen suorituskeskeisten ihmisten yhteisössä aika vaaralliseksi, jollei tuoda ilmi myös sitä varjopuolta ja varoteta tekemästä liikaa. Tosissaan.
    • Olen lukenut myös muualta vinkin aloitteleville yrittäjille: ”Sano kyllä, kunnes et enää pysty. Silloin ala sanomaan ei.”
      •  Tällä yrittäjällä on kuitenkin varmaan mielessä, minkä tyyppisiä töitä hän tekee ja tarjoaa.
        Siis jopa unelmien koulussa tarvitsee pitää jokin suunta mielessä. Muistutuksena vielä, kukaan
        meistä ei ole superihminen, joka voisi kokeilla ja tehdä kaikki maailman asiat, vaikka se teoriassa
        olisikin mahdollista.

 

 

Vaikkapa omien arvojen kautta voi lähteä miettimään, mikä on juuri minulle tärkeää. Priorisointi helpottuu jo sillä. Jotkin työt jäävät jo varmasti tällä keinoin oman to do- listan ulkopuolelle. Tärkeintä tässä omien arvojen kartoituksessa tai päätavoitteiden luomisessa on ottaa ne oikeasti käyttöön. Kun eteen tulee mahdollisuus ottaa jokin työ vastaan, nämä arvot ja tavoitteet ovat niihin joita työtä tai projektia peilataan. Kieltäytyminen ei aina ole huono asia, se voi olla jopa vapauttavaa ja voimaannuttavaa.

Meitä ei-sanan pelkääjiä on varmasti Akatemialla ja Suomessa paljon. Oman sisäisen motivaation, arvojen ja päämäärien kartoittaminen helpottaa kieltäytymisen aloittamista ja sen oikeuttamista ennen kaikkea itselleen. Projektia vastaanottaessa kannattaa miettiä, olenko ottamassa sitä vastaan oma itseni takia. Vai kenties haluan miellyttää projektiin pyytäjää tai jotakuta muuta? Tiimipelaajan ja inhimillisen ihmisen on tietysti tehtävä myönnytyksiä. Kaveria autetaan ja joskus täytyy tehdä asioita jotka eivät ehkä olisi itselle se kympin juttu. Kuitenkin jos näin tapahtuu jatkuvasti, sivuuttaa omat mielitekonsa, kaivaa kuoppaa itselleen ja myös muille.

 

 

Miksi sinä olet Proakatemialla? Mitä haluat oppia ja mihin haluat päästä? Kuinka suuri osa kalenterisi tunneista vie sinua sitä kohti? Koetko nautintoa tekemistäsi asioista? Kuten totesimme pajassa: Akatemia-aika on todella lyhyt. Käytätkö sen niin hyvin kuin voisit? Oletko jo luonut tavoitteet ja priorisoinut tehtävälistasi niiden perusteella?

 

Heitä roskiin turha ressi ja puhu ihmisille akatemialla ja sen ulkopuolella. Kokeile myös aarrekarttojen ja mind-mapien tekemistä. Puhuminen ja asioiden konkretisointi oman pienen pään ulkopuolella auttaa kummasti. Ennen kaikkea: mieti ja tee näitä asioita mielellään ennen kuin alat saamaan itkupotkuväsymasis fiiliksiä.

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close