Kansainvälisinten valmiusjoukkojen pääsykokeet järjestettiin Säkylässä alkukeväästä 2015. Mikäli pääsykokeet menisivät hyvin ja paikka sieltä irtoaisi, tapahtuisi Itse palvelukseen astuminen vasta tammikuussa 2016. Se oli silloin ja on edelleen todella pitkä aika verrattuna siihen, että olisin voinut hakea myös kesällä 2015 aloittavaan saapumiserään, mutta halusin edessä siintävältä palvelukselta jotain muutakin, kun pelkän kädenlämpöisen kokemuksen. Palataan ajassa taaksepäin siihen hetkeen, kun ajatus ulkomaille rauhanturvaajaksi lähtemisestä alkoi itämään. Ajatus siitä oli ollut jo vuosia ennen täysi-ikäisyyttä, mutta mitä lähemmäs varusmiespalveluksen aloittaminen kävi, sen vahvemmaksi ajatus alkoi käymään. Tutustuttuani hieman aiheeseen löysin tietoa siitä, että parhaat mahdollisuudet reissuun lähtöön toisi varusmiespalvelus kansainvälisissä valmiusjoukoissa Säkylässä. Pääsykokeet kestivät pari päivää ja ne koostuivat lihaskuntotesteistä, juoksusta ja haastatteluista. Odotin kirjeitse saapuvaa tietoa siitä, että kuinka pääsykokeet olivat menneet, kun kuuta nousevaa. Muistaakseni tieto tuli noin kuukauden kuluttua pääsykokeista. Olin onnesta soikeana, kun postilaatikosta tipahti kirje, jossa kerrottiin minun tulleen valituksi 1/2016 aloittavaan saapumiserään. Oloni koheni entuudestaan, kun sain tietää, että pari hyvää ystävääni tuli myös valituksi. Varusmiespalveluksen edetessä ajatus komennuksesta alkoi vain vahvistumaan ja monella tapaa se toi myös motivaatiota uusien asioiden oppimiseen ja ylipäätään siihen, miten palvelukseen suhtautui. Oli helppoa pitää motivaatiota yllä, kun itsellä ja joukolla ympärilläsi on yksi yhteinen ja selkeä tavoite: lähteä ulkomaille. Palveluksen loppupuolella meille tarjottiin mahdollisuutta kirjoittaa toimintavalmius sitoumukset, joka oli kerralla vuoden voimassa ja sen aikana voitaisiin tarjota komennusta ulkomaille. Kovinkaan kauaa kutsua ei tarvinnut odotella, sillä tammikuun lopussa 2017 sain yhteydenoton ja minulle tarjottiin paikkaa kesällä toimialueelle lähtevään joukkoon. Kauaa ei päätöstä tarvinnut miettiä, sillä olihan unelma siitä elänyt jo vuosia. Kevät kuluikin hujauksessa ja pian koitti päivä, jolloin olisi aika lähteä. Muistan vieläkin sen tunteen mikä mahanpohjassa oli, kun hyppäsin junaan Tampereen rautatieasemalla ja suuntasin kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa. Se tunne oli jotain mitä en koskaan aikaisemmin ollut kokenut, siinä oli jännitystä, pelkoa, mutta eniten siinä oli suurta ylpeyttä siitä, että se unelma, joka oli elänyt jo kauan, oli vihdoin käynyt toteen.

Toimialueelle saavuttiin aikaisin aamuyöllä ja koko Libanon nukkui vielä sikeästi. Takana oli pitkä reissussa vietetty päivä ja vaikka kuinka koitin taistella ja pysyä hereillä matkan lentokentältä tukikohtaan, uni tuli kuin varkain. Heräsin siihen, kun saavuimme tukikohtaan ja aamu alkoi sarastamaan. Ensimmäinen päivä menikin varustaessa, paikkoihin tutustumisessa ja erinäisissä koulutuksissa istuessa. Arki toimialueella alkoikin pyörimään nopeasti rutiinilla ja päivät kuluivat kuin siivillä. Päivät koostuivat pitkälti partioinneista jalan ja ajoneuvoin, sekä yhteispartioin paikallisen armeijan kanssa. Vierailtiin toisissa tukikohdissa, juteltiin paikallisten kanssa ja vietettiin aikaa porukalla yhdessä suomitalolla. Suomalaisilla on aina ollut tapana viedä sauna sinne, missä ikinä he ovatkaan ja tämä kerta ei todellakaan ollut poikkeus. Tuskin olen koskaan ennen, tai jälkeen saunonut niin paljoa, kun tuon neljän kuukauden aikana saunottiin.

Rauhanturvaajaksi lähdetään, erästä hyvää ystävääni lainaten, ”rakkaudesta lajia kohtaan”. Ihmisellä joko on tai ei ole sisäistä paloa tällaisia tehtäviä kohtaan. Mikäli paloa löytyy, haasteeseen kannattaa ehdottomasti tarttua. Kriisinhallinta on parhaimmillaan kasvattava elämänkokemus. Palvelus ei kuitenkaan sovi kaikille. Ongelmia ei kannata lähteä karkuun kaukomaille, sillä ne seuraavat aina oman varjon mukana. (Avain 2020)

Näin jälkikäteen on ollut hauska peilata omaa toimintaa ja sitä kasvua, mitä noista ajoista on tullut. Toimin johtajana noin kolmellekymmenelle ihmiselle ollessani vasta kaksikymmentäyksivuotias. Isoin oivallus noilta ajoilta on ollut se, että johtaminen on ennen kaikkea työtä ja vuorovaikutusta ihmiseltä ihmisille. Varsinkin toimialueella, kun ollaan pienellä alueella tiiviisti ja melkein koko ajan ihan iholla. Et voi vetää mitään roolia ilman, että et jäisi siitä kiinni. Tietysti oma ikä vaikutti varmasti myös siihen, että miten näin itseni suhteessa muihin ja miten minuun suhtauduttiin. Olen aina tullut hyvin ihmisten kanssa toimeen ja ei tuo reissu ollut mikään poikkeus. Koen ehdottomasti yhdeksi vahvuudekseni ihmistuntemuksen ja sen, että tykkään olla myös henkilökohtainen ja pitää väleistä huolta myös yksilötasolla. Kohdata isonkin joukon niin, että se koostuu yksilöistä, eikä se vain ole yhtä ja samaa massaa.

Yhä aina aika ajoin tulee seurattua netissä rauhanturvaamiseen liittyvää keskustelua ja jossain kohtaa silmiini osui Olli Nurmen kirjoittama teos – Ruutitynnyrin vartijat. Kirja kuvailee onnistuneesti ja raa´an rehellisesti, että minkälainen arki siellä odottaa. Kyseessä ei toki ole mikään pelkkä päiväkirja, vaan kyseessä eräänlainen tietokirjan ja päiväkirjan risteytys. Teoksessa avataan erinomaisesti Unifil-operaation taustoja ja  lukijalle, jollaei ole mitään tietoa alueen historiasta kirja avaa perusasiat loistavasti. Onhan kyseessä kuitenkin yli neljäkymmentävuotias, väliaikaiseksi määritelty rauhanturvaamisoperaatio, joka jatkuu edelleen. Ilman historiaa kokonaiskuvaa operaatiosta olisi hankalaa, ellei jopa mahdotonta hahmottaa. Kirjan kirjoittaja siis palveli itse Unifil-operaatiossa 2012–2013. Kyseinen rotaatio oli ensimmäisen sen jälkeen, kun Suomalaiset joukot olivat olleet muutaman vuoden poissa Libanonista. Hommaa siis riitti. Tämä on suuri yhdistävä tekijä meidän tarinoissamme, koska Suomalaiset joukot olivat itse olleet uudessa paikassa vasta neljän kuukauden ajan, kun me saavuimme toimialueelle ja tehtävää oli meidänkin rotaatiollamme paljon.

Ruutitynnyrin vartijat on Olli Nurmen omakohtainen teos rauhanturvaajien arjesta keskellä Lähi-idän tulenpalavaa kriisiä vuosien 2012 ja 2013 aikana. Teos perustuu palvelusvuosien aikana kirjoitettuun päiväkirjaan, sekä niiden jälkeisen ajan kypsyttämään ymmärrykseen tilanteesta. (Kauppalehti 2020)

Nurmen kirja onkin oiva teos, mikäli rauhanturvatehtävät kiinnostavat. Sukulaisilta kuullut tarinat kahdeksankymmentäluvulta ja silloisesta rauhanturvaamisesta voi heittää pois ja vaihtaa ne tähän totuudenmukaiseen kirjaan nykyajan toimintatavoista. Päiväkirjamainen kerronta vie ajoittain niin lähelle arkea, että voi jopa kuvitella itse olevansa toimialueella. Kirja nostaakin paljon omia kokemuksia ja muistoja pintaan. Kokonaisuutena Ruutitynnyrin vartijat on silmiä avaava kirja joka  kannattaa lukea. Teos avaa Libanonin tilannetta hyvin myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole itse palvelleet Unifil-operaatiossa.

Kirjan lukeminen herätti sen saman ajatuksen taas henkiin, mikä aikanaan ajoi hakemaan rauhanturvaajaksi. Uskonkin, että valmistumisen jälkeen tulen tavoittelemaan uutta reissua ja näin pääsen taas laajentamaan omaa maailmankatsomustani.

Lähteet

Avain. Kysytään kirjasta: Ruutitynnyrin vartijat. 2020.

https://kustantamonkuulumisia.blogspot.com/2020/10/kysytaan-kirjasta-ruutitynnyrin-vartijat.html

Kauppalehti. Ruutitynnyrin vartijat -kirja paljastaa rauhanturvaajan karun arjen. 2020

https://www.kauppalehti.fi/lehdistotiedotteet/avain-ruutitynnyrin-vartijat-kirja-paljastaa-rauhanturvaajan-karun-arjen/cb24b9e3-8739-30c7-a5bd-3068627f78db

Nurmi, O. Ruutitynnyrin vartijat. Avain. 2020.