Huomaan usein miettiväni, mitä rohkeus oikein tarkoittaa. Toisinaan saan kuulla kommenttia jostain tekemästäni, että kun olen niin rohkea ja uskallan! En useinkaan ajattele asiaa sillä tavalla, koska tiedostan hyvin, mikä on se toinen vaihtoehto: olen pelkuri, enkä tee kuten koen oikeaksi. Olen joskus elämässäni kokeillut sitä tyyliä elää ja toimia tilanteissa, enkä ole valmis kokeilemaan sitä uudestaan. Minusta rohkeuden puute on lähinnä tekosyy olla astumatta mukavuusalueensa ulkopuolelle, olla kehittymättä ja vaatimatta itselleen parempaa. Minulle rohkeus on henkilökohtainen arvo, sillä olen jo kauan sitten huomannut, että jään hyvin paljosta paitsi, jos en löydä rohkeutta itsestäni erilaisissa tilanteissa. En kykene uudistumaan ilman rohkeutta kovinkaan tehokkaasti, tarttumaan ohikiitäviin tilaisuuksiin, enkä ainakaan saavuttamaan unelmiani tai puuttumaan näkemääni epäoikeudenmukaisuuteen.

Lukiessani Jari Sarasvuon nuorena kirjoittamaansa kirjaa Sisäinen sankari, törmäsin melko hurjalta kuulostavaan ajatukseen rohkeudesta: se on velvollisuus, ei pelkkä luonteenpiirre. Mieluusti ajattelisin asiaa samalla tavalla, sillä rohkeuden puute ja välinpitämättömyys ovat niitä asioita, jotka ohjaavat toimintaamme kohti tyytymättömyyden ja katkeruuden suolaista satamaa. Usein siitä myös syytetään muita kuin itseään, kun emme olekaan saaneet sitä, mitä halusimme ja tarvitsimme, koska emme uskaltaneet tuoda sitä julki. Kuitenkin muilta asioiden vaatiminen on aina hieman arveluttavaa, sillä et voi koskaan tietää, mitä toinen kokee, sekä aina on mahdollisuus siihen, että olet itse väärässä.

Erityisesti tiimissä asian huomaa hyvin selvästi. Jokainen sanomatta jätetty palaute tai tarve luo kuilua ihmisten välille. Se, kun asioita ei uskalleta sanoa suoraan, näkyy tiimin toimintaa heikentävänä tekijänä. Sarasvuo kommentoikin rohkeuden ilmenevän rehellisyytenä itselleen ja muille. Tietysti tiimi voi omalta osaltaan tukea toisen rohkeuden puutetta, mutta mitään ei ihmisen puolesta voida tehdä. Rohkeus ei kuitenkaan ole asia, joka sinulla joko on tai ei, vaan enemmänkin taito, jota voi kehittää. Siksi minusta tuntuukin usein omituiselta, kun joku sanoo, että en ole niin rohkea kuin sinä. Jokaisen taidon takana on kuitenkin lukuisia harjoituskertoja. Ei nekään nyt aina niin putkeen mene ja välillä tulee ylilyöntejä.

Sarasvuon lailla olen itsekin ajatellut rohkeuden taitona, jonka voi opetella ja sitä voi vahvistaa. En ajattele sen olevan ominaisuus, jonka olisin saanut syntyessäni. Aiheuttaahan se aina epämiellyttäviä tunteita, kun laittaa itsensä alttiiksi epäonnistumiselle tai kun kohtaa pelkonsa, mutta panostan enemmän siihen, kuinka käsittelen sellaisia tunteita. Kykenenkö sietämään epämukavuutta ja pelkoa tarpeen sitä vaatiessa? Pelkoa on helppo käyttää suojana erilaisissa tilanteissa, kun kehittyminen vaatisi normaalia enemmän. Ihan kuin minun ei tarvitsisi edes yrittää kehittää rohkeuttani, koska se on minulle vaikeaa. Mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin ainahan epämiellyttävät tunteet ovat vaikeita. Kyllähän se sattuu olla avoin ihmisten edessä tai uusissa tilanteissa. Ei sitä pidäkään vähätellä, mutta ei se kyllä ole myöskään mikään pätevä syy paeta niitä tilanteita.

”Sankari ja pelkuri ovat molemmat pohjimmiltaan pelkureita. Sankari vain käyttäytyy rohkeasti ja muut ihmiset erehtyvät pitämään tätä rohkeutena. Lopulta sankari itsekin uskoo olevansa rohkea ja nousee iäksi korkeuksiin.” – Gus D’Amato

Oma henkilökohtainen tavoitteeni Akatemialla tämän parin vuoden aikana on kyky ottaa tästä ajasta kaikki irti. Tarvitsen siihen ehdottomasti rohkeutta. Ilman sitä en pysty viemään itseäni tilanteisiin, jotka ovat uusia. Ne tilanteet ovat kuitenkin juuri niitä, joissa oppiminen tapahtuu. En halua käyttää aikaani tehden asioita, jotka jo osaan, vaan haastaa itseäni kehittymään niin pitkälle kuin mahdollista. Ne tutut osaamis- ja vahvuusalueet eivät vie minua mihinkään, vaikka niiden turvin pääsisinkin varmasti pitkälle. En pidä epäonnistumisista, mutta aivan sama. Pitääkö joku niistä? Se, mitä niissä arvostan, on se, mitä niistä opin ja miten ne minua kasvattavat. Aivan kuten sankarin elämää elävän ihmisen kuuluukin.