Tampere
21 Apr, Wednesday
1° C

Proakatemian esseepankki

Luotanko itseeni?



Kirjoittanut: Petteri Kiuru - tiimistä Hurma.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Itseluottamus
Makke Leppänen, Niko Leppänen
Esseen arvioitu lukuaika on 4 minuuttia.

Muistan hyvin ensimmäisen ison keikkani ensimmäisen bändini kanssa. Se ei ollut ensimmäinen ”keikka”. Olimme soittaneet jo kahdessa todella pienessä jutussa, mutta nyt kolmas, jota myös kutsun ensimmäiseksi isoksi ei ollut enää pieni. Se oli nimittäin 2004 vuonna järjestetty Hallirock-tapahtuma Toijalassa. Kyllä näin on. Toijala on pieni 8500 ihmisen kyläpahanen tuossa Tampereen ja Hämeenlinna välissä. Miten ihmeessä siellä voi olla isoja tapahtumia? No siellä itse asiassa tuohon aikaan järjestettiin isoja tapahtumia ja festivaaleja. Tuona vuonna Hallirockin pääesiintyjä oli itseasiassa Tiktak. Monia muita bändejä myös nähtiin tapahtumassa, kuten meidän bändi esimerkiksi. Muistan sen tunteen vieläkin niin elävästi, kun seisoin basso kaulassa odottamassa juontajan kuuluttavan meidät lavalle. Muistan sen koko perhanan kroppaa hallitsevan tärinän vielä näin yli 15 vuotta myöhemmin. Olin silloin 13 vuotias kun tuo juontaja, jota en enää muista, kuulutti meidät lavalle. Kun nousimme jonossa muutamaa rappusta pitkin backstagelta lavalle, muistan toivoneeni, että rappuset eivät loppuisi ikinä. Olin aivan kauhuissani. Nousin lavalle viimeisenä, koska oma paikkani lavalla oli rappusten vieressä. Lavalla tullessani totuttuun tapaan ensimmäisenä huikkasin kädellä yleisölle kiitokseksi huudosta ja aplodeista.

Huomiona, olimme ensimmäinen esiintyjä sinä vuonna ja porukkaa oli n. 500 henkeä. Silti iso homma 13 vuotiaalle pellavapäälle, joka ei ollut soittanut kuin kaksi keikkaa aikaisemmin ja kummassakaan ei ollut montaa kymmentä ihmistä katsomassa. Yleisölle morjestamisen jälkeen pitää aina laittaa soitin kiinni vahvistimeen piuhalla. Se oli seuraava etappi tässä taistelussa, ja vaikein niistä myös. Kun yrittää tärisevin käsin saada 6,3 millimetrin kokoista tappia saman kokoiseen reikään, niin siitä saattaa tulla pienehkö haaste. Kuten sanoin, niin olin meistä lähin poika rappusia, jotka veivät takaisin backstagelle. Rappusten yläpäässä seisoi yksi roudareista tai miksaajista. En kyllä millään muista kuka oli, mutta siihen aikaan kasvoiltaan tuttu mies. Hän kuiskasi mulle söhläämiseni huomattuaan, että ota ihan rauhassa ja hyvin se menee. Melkein siinä samassa sain piuhan kiinni bassooni ja totesin itselleni, että niin tää vittu meneekin.

Kummallakohan oli enemmän vaikutusta? Roudarin sanoilla vai omilla sanoilla itselleni? Mikäli Niko ja Makke Leppäsen Itseluottamus (2017) kirjaa on uskominen, niin omalla puheellani on suurempi merkitys.

 

Pähkinänkuoria

 

Pahin vihollinen itsellemme omaan itseluottamukseen kohdistuen voimme olla vain me itse. Kaikki mitä kerromme itsellemme, on aina totta meidän omassa mielessämme. Mikäli kerron itselleni, että en pysty soittamaan isolla lavalla keikkaa ja tulen epäonnistumaan. Silloin en pysty ja varmasti epäonnistun. Tuo kyseinen kokemus päättyi kuitenkin siihen, että pystyin soittamaan keikan ja vaikka virheitä teinkin soittamisessa, niin silti onnistuin. Sitä on itseluottamus pähkinänkuoressa. Sitä, että luottaa omiin kykyihinsä. Kyvyt siihen mennessä olin hankkinut harjoittelemalla. Keikkaa varten harjoittelimme lyhyttä 30 minuutin settiä varten kuukauden joka viikko ainakin kaksi kertaa. Viimeisellä viikolla harjoittelimme joka päivä. Harjoittelimme itse asiassa niin paljon, että itselläni paloi hermo toiseksi viimeisissä harjoituksissa. Koska mielestäni kappaleet, joita soitimme, meni jo hyvin. Sormeni melkein vuosi verta rasituksesta ja olin jo kyllästynyt kuulemaan aina vaan samat kappaleet uudestaan ja uudestaan. Muistan pakanneeni tavarani kesken harjoitusten ja lähteneeni kiukkuisena pois, kun muut kolme kaveriani jäi vielä harjoittelemaan. Harjoittelimme silloin vanhan yläasteeni musiikinluokassa, koska meillä ei ollut omaa tilaa harjoitella. Pääsin jo koulun etupihalle asti, kunnes oma mieleni sanoi, että nyt takaisin harjoittelemaan, jotta ne kappaleet menevät varmasti ylihuomenna hyvin keikalla. Itseluottamukseni ei ollut vielä tarpeeksi hyvä, jotta voisin vain lähteä harjoittelematta loppuun asti. Näin ollen menin takaisin harjoituksiin. Keikalla ollessani tilanne ei varmaan ollut sitä, ettenkö olisi luottanut itseeni ja omiin kykyihin esiintyä. Päällimmäinen tunne oli vai pelko onnistumisesta. Näin ollen päästin ulkoisten tekijöiden vaikuttamaan itseeni.

 

Oivalluksia

 

Tajusin kirjaa lukiessani, että valitettavasti olen aika ego-orientoitunut henkilö. Ego-orientoitunut henkilö on henkilö, joka hyvin paljon pohtii muiden ajatuksia itsestään. Tämä myös silloin isolla keikalla kävi päälle. Pelkäsin keikalla, että muut ihmiset eivät pidä soitostani. Pelkäsin myös, että tapahtuman järjestäjät eivät pidä soitosta. Näin ollen ulkoiset tekijät valtasivat ego-orientoituneen henkilön ja melkein estivät tätä henkilö toimimasta. Tässä tapauksessa minua. En muista hetkeä, jolloin tuo vaikutus olisi estänyt minua toimimasta, mutta sen tiedän, että tänä päivänäkin pohdin usein esimerkiksi mitä tiimiläiseni ajattelevat minusta oikeasti. Mitä yhteisö ajattelee minusta oikeasti. Mitä valmentajat ajattelevat minusta oikeasti. Järjellä ajattelen, että kyllä ihmiset ajattelevat minusta hyvää eikä pahaa ja varsinkin Proakatemialla. Jos Proakatemialla minusta joku ajattelisi jotain huonoa tai jotain missä minun pitäisi kehittyä, niin luotan, että tämä tultaisiin minulle kertomaan. Siinä on järki ajatus, mutta minkä ihmeen takia sitten usein mietin, että mitä muut ihmiset ajattelevat minusta? Se on epävarmuutta jostain. Rehellisesti sanottuna en edes tiedä mistä olen epävarma. Tiedostan kyllä tilanteita missä olen ollut epävarma. Silti epävarmuus ei ole ikinä estänyt minua toimimasta. Varsinkaan enää, kun olen tietoisesti valinnut kasvun asenteen omaksi elämän asenteekseni suuremmissa määrin. On asioita, joita on ihan hyvä jättääkin muuttumattomuuden asenteeksi. Tiedän kyllä myös missä tilanteessa olen aina epävarma. Tämän kaltainen tilanne, että olen vaikka yökerhossa ja näen mukavan näköisen naisen. Ajattelen, että voisin mennä puhumaan hänelle, mutta en silti mene. Oma epävarmuuteni estää menevästä. Mitä helvettiä edes sanoisin, mistä aloittaisin? Voiko tuo epävarmuus sitten heijastua kaikkeen muuhun myös? Sitä ei kyllä kirja kertonut.

Kirja myös alleviivasi paljon sitä, että jos mieli on täynnä kaikenlaisia ajatuksia ja päätä on vaikea saada hiljaiseksi, niin silloin ihminen ei nauti elämästä. Oma pääni on täynnä kaikenlaista. Pääni huutaa yhtä aikaa koulu asioita, yksityisasioita kuin myös ihan perus, että mitä sitä tänään syötäisiin. En silti koe, ettenkö nauttisi elämästä. Joo toki en nauti kaikesta omassa elämästäni, mutta tällä hetkellä elämäni on oikeasti aika jees. On asioita mitä haluaisin muuttaa sormia napsauttamalla, mutta kaikkeen ei vaan itse pysty. Ei vaikka kuinka yrittäisi. Silti oma itseluottamukseni on tuonut elämäni oikeasti sellaiselle tasolle mitä arvostan ja suuresti. Ilman itseluottamustani, en opiskelisi Proakatemialla, en olisi ollut toisella puolella maapalloa puoli vuotta sitten, en olisi apuvalmentaja ja en olisi oma itseni.

 

Lopuksi:

”Itsevarmuuden tavoittelu vahvistaa itsevarmuuden puutetta.” (Leppänen 2017, 114)

”Epävarmuuden hyväksyminen on itsevarmuutta.” (Leppänen 2017, 114)

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close