Luin Maaret Kallion kirjan Lujasti lempeä, joka kertoo elämästä ja sen hyväksymisestä epätäydellisenä. Ettei onnellinen ja hyvä elämä tarkoita samaa kuin täydellinen elämä. Elämän hienouden löytäminen vaatii kuitenkin itsensä tuntemista, itsensä ja ikävien tunteiden äärelle pysähtymistä, hyväksymistä, omien rajojen tunnistamista, sekä sitä, että osaa myös tukeutua toisiin ihmisiin ja ottaa apua vastaan. Rakastetuksi voi tulla vasta silloin kuin sille itse antaa tilaa ja hyväksyy sen, että yhdessä olemme vahvempia kuin yksin. Kuinka osaisi säilyttää inhimillisyyden ja lempeyden itseään ja muita kohtaan, mutta silti pitää kiinni tarvittavasta lujuudesta ja asettaa rajoja terveellä tavalla muille.

”Mitä riittämättömämmäksi olo käy, sitä enemmän on tehtävä, yritettävä, survottava” (2016, Kallio). Täydellisyyteen pyrkiminen, jatkuva kiire ja kontrolli kaikesta ovat Kallion mukaan mielen peittelyä ja puolustusta sekä välttelyä riittämättömyyden tunteelle. Onnellisuuden tavoittelun suurin ongelma on siinä, että pyrimme sellaisesta eroon, joka ei ole alkuunkaan ihmisen valittavissa. Elämä on suurempi kuin me itse. Se ei väistele syviä vesiä, vaikka itse väistelisimmekin. Elämään kuuluu kauneuden lisäksi myös kipu ja kärsimys. Kärsimystä pystyy lisäämään vain sillä, että välttelee sen kohtaamista. Haluamme usein iloa, mutta emme ole valmiita kohtaamaan surua. Välillä eteen tulee kaikilla hetkiä, kun suru yllättää tai elämä menee uusiksi yllättäen. Ihmisyyteen kuuluu epätäydellisyys ja sitä ei pääse juoksemallakaan eroon. Voitaisiinko me niistä eroon pääsemisen sijaan opetella tulemaan niiden kanssa toimeen paremmin? Ymmärtää, että elämään kuuluu ilot ja surut ja silti voimme elää hyvää ja rikasta elämää ja se edellyttää sekä ilojen että surujen vastaanottamista ja tuntemista

”Keskitymme liian usein kiillottamaan pintaa silloin, kuin pitäisi vain rauhassa avata roskakori sisältöineen.” (2016, Kallio). Kun elämä työntää tielle vastoinkäymisiä, miksi pyrimme piilottamaan sen? Kunhan ulospäin kaikki näyttää normaalilta ja näytämme siltä, ettemme ainakaan ole romahtanut, niin kaikki on hyvin. Elämme tällä hetkellä maailmassa, jossa sosiaalisessa mediassa lähes kaikkien elämä näyttää täydelliseltä. Vaikka tietääkin, että se ei ole koko totuus, vaikuttaa se varmasti alitajuisesti meihin luoden paineita. Kun kasvatamme kuorta ja näytämme vain kiillotetun pinnan, jää piiloon syvyys ja ihmisyys. Se, mitä kaikki lopulta olemme ja mitä koemme ja johon voimme toisissamme samaistua.

Täydellisyydellä, tehokkuudella ja kontrolloinnilla pyrimme hakemaan turvallisuuden tunnetta, sillä silloin on tunne, että elämä on omissa käsissä. Elämä kuitenkin harvoin menee juuri niin kuin suunnittelimme. Se osaa tulla aina väliin opettamaan meitä. Pelottavinta, mutta myös yhtä aikaa helpottavinta on myöntää itselle, ettei monikaan asia ole oikeasti omassa kontrollissa. Tuntuu, että nykyään hoetaan lausetta, että asenne ratkaisee, tahdonvoimalla vaan, jos ei muuten! Kovuus, tietävyys, armottomuus, ylipystyvyys ja kaiken kestävyys ovat sitä, mitä monesti haluamme näyttää ulospäin. Kyllä minä kestän, kaikki mikä ei tapa, vahvistaa jne. Ihminen ei kuitenkaan ole kone. Kovaksi keittynyt saattaa kestää paljon, mutta mitä ehdottomampi ihminen on mielensä sisällä, sitä kyvyttömämpi hän on joustamaan. Hankalaa tässä yhtälössä on se, että kovan loppu on katkeaminen, eli loppuunpalaminen. Kun löysäämme vähän ja lakkaamme tavoittelemasta mahdotonta ja epäinhimillistä, saattaa se tuoda pintaan tunteita, joita meidän on vaikeaa nähdä ja hyväksyä itsessämme, mutta toisaalta ne tuovat lohtua ja helpotusta. Kun kohtaamme avuttomuutemme, epätäydellisyytemme ja pienuutemme, vasta tällöin oikeastaan pystymme pääsemään yhteyteen itsemme kanssa, sekä saamaan apua ja tukea muilta.

”Kasvun mahdollisuus pysähtyy leiman iskuun”

Meillä on monesti tarve leimata tai laittaa asioita tiettyihin bokseihin. Leimojen lyöminen on helppoa ja tehokasta sillä ne antavat pinnalliset selitykset asioille, ja itselle helposti järjestyksen tuntua omasta mielestä ja maailmasta. Sen avulla voimme jotenkin loogisesti selittää asioita itsellemme. Ongelmallista niissä on, että sanat helposti muuttuvat itseään toteuttaviksi ennusteiksi. Kun määrittelee jotain toista, olisi hyvä pysähtyä pohtimaan, kenestä todella puhun tällä hetkellä? Onko tässä jotain, mitä en vain halua itsessäni kohdata ja hyväksyä? Hyvin usein kyse on itsestämme, muut toimivat vain peileinä meille. On kivuliaampaa kääntyä itseemme ja kohdata keskeneräisyytemme. Ankaruus muita kohtaan kertoo monesti oikeasti vain ankaruudesta itseämme kohtaan. Vasta, kun on armollinen itseään kohtaan, voi olla sitä myös muille. ”Leimoittelu rutistaa aina ihmisen äärettömän moninaisuuden pieneksi ahtaaksi paketiksi.” (2016, Kallio) Tämä estää kasvun mahdollisuudet, kun sulkee toisen ja itsensä jo valmiiksi tietynlaiseksi. Se rajaa meidän mahdollisuuksia, tietä ja myös kohtaamasta toisia ihmisiä aidosti ilman ennakkoluuloja. Se tyhmentää, hidastaa ja estää sekä tekee meistä mustavalkeita. Emme ole joko tai, vaan sekä että.

Monesti murehdimme sellaista mihin emme voi vaikuttaa. Tyytymättömyyden äärelle on hyvä välillä pysähtyä. Osa asioista on meidän vaikutusvallassamme, osa taas ei. Nämä on hyvä erottaa toisistaan ja käyttää energia niihin asioihin, joihin meidän on mahdollista vaikuttaa. Vaikka emme voisi vaikuttaa joihinkin asioihin, se ei tarkoita, etteivätkö ne saisi vaikuttaa elämään, mutta näiden asioiden kohtaaminen ja hyväksyminen tuo tilaa myötätunnolle, vastuulle ja sitä kautta muutokselle. Voimme aina onneksi vaikuttaa siihen, kuinka asioihin suhtaudumme. Ajatteleeko itsensä uhrina vai koittaako nähdä hankaluudesta huolimatta tilanteen kasvun mahdollisuutena. Mitä paremmin havaitsee omaa mieltään, sitä enemmän on tilaa valita toimintansa ja käytöksensä.

Lähteet:

Kallio, M. 2016. Lujasti lempeä. Helsinki.