Yksi Suomen historian suurimmista elokuvista, Tuntematon Sotilas (2017), on ihastuttanut ja vihastuttanut. Massiivinen uusintaversio Edvin Laineen klassikosta ja Väinö Linnan tekstistä, on ihastuttanut ja vihastuttanut. Leffaa on sponsoroitu ja rahoitettu vaikka miten. Tuntemattomalla on mainostettu vissyä, kahvia ja jopa vessaharjoja. [1] Kyllä, vessa – harjoja. Aivan absurdia toimintaa ja itse sorrun niihin joita tällainen hieman ärsyttää.

Mutta mitä sillä rahalla saatiin aikaiseksi? Henkilökohtainen kokemus Tuntemattoman katsottuani oli pysähtynyt. Kohtaukset olivat näyttäviä ja suuria, mutta ennen kaikkea ne näyttivät rintamiesten tuntemuksia. Jo ensimmäisestä taistelukohtauksesta viestittyi puhdasta pelkoa. Siinä jäi miettimään omaa isoisäänsä, joka sotaan asteli vapaaehtoisena jo 17-vuotiaana. Siinä jää katsomaan itseään peilistä. Pappa se on mennyt itseäni 4 vuotta nuorempana taistelemaan maansa puolesta. Mikään ei voi olla niin kova paikka nuorelle miehelle.

“Kuule, Vänskä! Mis sie tarviit oikeen hyvvää miestä. Täs siul on sellane.”

Lähes jokainen tietää tasan tarkkaan kuka on Alikersantti Rokka. Maanviljelijä Kannakselta, joka viis veisaa sotilaskurista, mutta tekee hommat ja tekee myös hyvin. Rokka on hahmona niin räikeä ja mieleenpainuva, ettei siitä voi olla puhumatta. Kaikille armeijan käyneille on niin tuttua puhuttelu-esittely-asia, ettei sitä unohda, etenkin johtajakoulutuksen käyneet. Rokka painaa menemään sinukaupoilla kysymättä, eikä siitä anna periksi. Rokka kompensoi asennettaan olemalla komppanian kovin taistelija. Hän tekee ja menee mitä pitääkin, jotta taistelu voitetaan. Rokka ei omien sanojensa mukaisesti ammu ihmisiä, vaan vihollista.

Rokan toiminta tarinassa ei opeta kurista ja käyttäytymisestä. Siitä en itse ota oppia, vaikka usein lupsakka olenkin. Mutta mitä Rokka opettaa on tekemisen tärkeys. Siinä tilanteessa, kun on selkä seinää vasten ei pidä luovuttaa, vaan painaa takaisin kovempaa. Ei pidä yrittää olla sankari tai esittää sellaista, mutta tärkeintä on, että oma nahka selviää ehjänä. Kun lähtee johtajana painamaan eteenpäin, vaikka tilanne olisi epätoivoinen, niin kyllä ne muut seuraa. Periksiantamattomuus ja sisu ovat kuitenkin suomalaiselle tyypillistä, niin miksi en itse olisi elämässäni sellainen?

Luovuttaminen on heikkoutta ja se ei johda mihinkään. Tuntemattoman johtajilta voi oppia paljon johtamisesta. Rokka ennen kaikkea opettaa sen, että tavasta riippumatta on selvittävä hengissä.

Lähteet:

[1] https://yle.fi/uutiset/3-9896700, 24.10.2017

Julkaistu:

http://jhnblogi.blogspot.fi/