Kuolemanlaakso on tositarina Rauman Lukon jääkiekkoilija Tommi Kovasen elämästä pelitilanteesta syntyneen aivovamman jälkeen. Kovasen elämä muuttui pysyvästi 26.1.2013. Raju taklaus takaa, eikä jään pinnasta enää omin voimin noustu. Sen jälkeen alkoi vuosia kestänyt sopeutuminen pysyvään aivovammaan ja pitkä tie oman itsensä uudelleen löytämiseen ilman jääkiekkoilijan roolia, joka oli aina ollut Kovaselle kaikki kaikessa.

Kirja oli äärimmäisen pysäyttävä ja ajatuksia herättävä. Elämä voi olla todella arvaamatonta ja yksi hetki voi muuttaa kaiken päälaelleen. En voi edes kuvitella, miten vaikeaa on ollut sopeutua uuteen elämään ilman pitkään rakennettua uraa, jonka tilalle Kovanen sai vain kasan normaalia elämää rajoittavia tekijöitä, esimerkiksi jatkuvia muistin menetyksiä. Todella paljon minua järkytti myös se, miten monet muut hänen ympärillään suhtautuivat asiaan. Kukaan ei tuntunut ottavan vastuuta mistään, saati yrittävän oikeasti auttaa häntä, eivät edes joukkueen omat lääkärit. Liiga päinvastoin antoi uhkauksia ja pakotti hänet vaikenemaan asioista. Miten ihminen, jonka koko elämä ja ajatukset ovat hetkessä menneet sekaisin, voidaan jättää niin yksin? Ilman aivovammaakin uran yhtäkkinen loppu olisi henkisesti vaikea paikka yksin käsiteltäväksi, saati sitten tilanteessa jossa aivot eivät fyysisestikään ole enää kuten ennen.

Tommi Kovasen ja Jenny Rostainin yhdessä kirjoittama teos sai minut todella ajattelemaan omaa elämääni ja omia arvojani. Mikä itselle on tärkeää ja käytänkö aikani ja energiani niihin asioihin, kun ne minulle ovat ainakin vielä mahdollisia? Kovasen tarina on ääriesimerkki elämän pysäyttävästä muutoksesta ja voin vain olla kiitollinen, ettei vastaavaa ole sattunut omalle kohdalle. Kirja sai kuitenkin miettimään sitä, miten nopeasti asiat voivat muuttua ja sen kautta aloin ajatella tarkemmin, mihin suuntaan omassa elämässäni haluan pyrkiä ja toiminko todella arvojeni mukaisesti.

Saimme tiimikaverini Jessen kanssa jo keväällä paljon palautetta siitä, että vetämämme Pitstop renkaanvaihtoprojekti vei kaiken huomiomme, eikä aikaa jäänyt muille projekteille tai tiimiläisille. Olimme onnistuneet viemään projektia suurin harppauksin eteenpäin ja on pakko myöntää, että se imaisi meidät täysin mukaansa. Kevään jälkeen olen kuitenkin alkanut paljon – ja paino sanalla paljon – miettiä tiimikavereidemme sanoja. He olivat täysin oikeassa. Ja vaikka projekti onkin suurin toteuttamistani ja minulle erittäin tärkeä, en missään tapauksessa halua yksittäisen projektin vuoksi laiminlyödä minulle tärkeitä ihmisiä. Kovasen kokemukset viimeistään saivat minut ajattelemaan, etten halua laittaa kaikkea yhden kortin varaan etenkään akatemia-aikanani, enkä todellakaan halua, että tiimiläiseni kokevat, etten ole ollut heidän tukenaan heille tärkeissä asioissa.

Arvojen pohtiminen laittoi asioita kunnolla oikeille raiteilleen. Syksyn alussa hyppäsin talouspäällikön rooliin ja sitä kautta myös Kajon johtoryhmään. Olen ollut omalta osaltani käynnistämässä Kajon tulevaa yhteistä Bisnesalkemistit-projektia ja lisäksi kuulun niin Final Camp -tiimiimme kuin Kajon projektoria järjestävään pikkutiimiin. Olen todella onnellinen siitä, miten nopeasti asioita tajuttuani olen saanut suuntaa kääntymään ja uskon, että muutkin ovat sen jollain tasolla huomanneet.

Tällainen melko nopea oman toiminnan muuttaminen aiheuttaa kuitenkin myös omat haasteensa. Minulle tämän syksyn aikana ehdottomasti vaikein asia on ollut se, ettei Pitstopin tiimissä tätä arvojeni uuteen uskoon laittamista katsottu hyvällä. Itse olen ollut todella paljon tyytyväisempi toimintaani Kajossa yhtenä tiimin jäsenenä kuin keväällä, mutta samaan aikaan olen ollut koko syksyn Pitstopin osalta ennenkokemattoman ahdistavassa tilanteessa, kun yhteistyö kahden minulle rakkaan ihmisen kanssa on ollut lähes mahdotonta vähäisempien aikaresurssieni vuoksi. Koska en ole ehtinyt olla irrottamassa autonrenkaita joka päivä, niin asia on tuntunut kääntyneen siihen, ettei minua ole kaivattu sinne sitten ollenkaan tänä syksynä. Olen yrittänyt ehdottaa mm. avointa keskustelua sekä muiden työntekijöiden palkkaamista, että projektipäälliköiden aikaa voisi hyödyntää enemmän organisointiin ja toiminnan kehittämiseen kuten keväälläkin, mutta ne ovat toistaiseksi saaneet kielteisen vastaanoton.

Uskon kuitenkin, että vaikeiden aikojen myötä toiminta voi vain mennä eteenpäin ja olenkin viimeisen viikon aikana alkanut huomaamaan positiivisia merkkejä sen osalta. Luulen, etten ole Pitstopissa enää ainoa, joka on alkanut arvottaa korkeammalle Kajon muidenkin projektien parissa toimimista ja tiimin kehittämistä. Kirjoitan aiheesta varmasti viimeistään kevään sesongin jälkeen lisää, mutta uskon jo nyt, että nämä haasteet ovat opettaneet niin paljon, että ensi kevään sesonki tulee olemaan syksyn oppien jälkeen menestys ja ajan sovittaminen yhteen muiden asioiden kanssa helpompaa.

Palaan Kovasen ja Rostainin teokseen vielä kommenttien osalta. Vaikka kirjan alussa korostettiinkin, että sen sisältö kuvaa yhden ihmisen näkökulmaa tapahtuneeseen, olisin toivonut useassa kohdassa myös esimerkiksi lääkäreiden, valmentajien ja joukkuekavereiden näkemyksiä asioihin. Kirjasta kävi ilmi se, että Kovanen uskoi vielä pitkään aivovamman saatuaan omaan paluuseensa jääkiekon pariin. Hän ravasi jäähallilla ja yritti kehittää fyysistä pelikuntoaan entiselle tasolle. Minua jäi mietityttämään, oliko todella kyse vain siitä, että hän uskotteli niin itselleen vai antoivatko muut hänen oikeasti elää siinä uskossa kertomatta totuutta? Kirjoitin tämän esseen, koska suoran puheen kannattajana toivoisinkin, että asioista uskallettaisiin enemmän puhua ääneen, olla rehellisiä vaikeissakin tilanteissa ja antaa niin positiivista kuin rakentavaa palautetta, niin kaikilla olisi mahdollisuus nopeampaan itsensä kehittämiseen. Omasta kokemuksesta voin kertoa, että vaikka miten olisi lukenut itsensä kehittämisen kirjoja, ei omia virheitään läheskään aina huomaa, jos kukaan ei uskalla niistä kertoa.