Tampere
13 May, Thursday
20° C

Proakatemian esseepankki

Kunnianhimoton vai sittenkin vain äärimmäisen kunnianhimoinen?



Kirjoittanut: Iina Pirhonen - tiimistä Motive.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 2 minuuttia.

Oletko koskaan epäillyt tulevaisuuttasi? Miettinyt kesken opiskelujen miksi tuleva ammatti aiheuttaa pelonsekaisia tunteita ja kahlittua oloa? Hetkellisesti ehkä jopa epäillyt, että olet lähtenyt opiskelemaan väärää alaa? Minulla on lukiosta saakka ollut palava halu toimia fysioterapeuttina urheilun parissa, eli nopeasti laskettuna olen haaveillut kyseisestä ammatista jo noin 10 vuotta. Nyt monen mutkan jälkeen olen viimeinkin siinä pisteessä, että valmistun 7 kuukauden päästä fysioterapeutiksi. Olen viime kuukausina miettinyt paljon sitä, miksi fysioterapia on mielestäni innostavaa ja tuntuu omalta jutulta, mutta toisin kuin osa ystävistäni, en koe sisälläni paloa hakea kesätöihin tekemään sijaisuuksia esim. terveyskeskuksissa. Olen ajatellut paljon olevani laiska ja liian mukavuudenhaluinen kun menen kesäksi takaisin K-markettiin tekemään työtä, jota olen tehnyt viimeiset kahdeksan vuotta. Oloni on ollut lievästi sanottuna kunnianhimoton. Muutama viikko takaperin tämä tunne kuitenkin sisälläni muuttui, kun kävin kaksi päivää kestäneen SUFTin järjestämän urheilufysioterapian peruskurssin. Kurssin aikana oivalsin, että ns. tavallinen tuki -ja liikuntaelin fysioterapia ei saa minua syttymään ja innostumaan sillä siinä on aivan eri tarkoitusperät kuin urheilufysioterapiassa.

 

Suomen fysioterapeutit määrittelee fysioterapian seuraavasti:

Fysioterapia on asiantuntija-ammatti, jonka erityisosaamisalueita ovat terveys, liike, liikkuminen ja toimintakyky. Keskeisiä fysioterapian menetelmiä ovat terveyttä ja toimintakykyä edistävä ohjaus ja neuvonta, terapeuttinen harjoittelu, manuaalinen ja fysikaalinen terapia sekä apuvälinepalvelut.”

 

Urheilun parissa fysioterapeutin rooli kuitenkin muuttuu, sillä urheilu ei ole terveyttä edistävää toimintaa. Huippu-urheilijan tiimissä toimivan fysioterapeutin tärkein tehtävä on optimoida urheilijan suorituskykyä, sekä ylläpitää kudosten sietokykyä loukkaantumisen sattuessa ja mahdollistaa nopea sekä turvallinen paluu takaisin lajin pariin. Ainakin itselläni syntyi pieni valaistuminen muutama viikko sitten. Olen kohta kolme vuotta opetellut toimimaan nimenomaan terveyttä edistävästi, vaikka unelma-ammatissani se ei ole juurikaan oleellista. Olen käytännössä tunkenut itseäni väärän malliseen muottiin. Lisäksi olen kokenut huonoa omatuntoa siitä, ettei unelmani ole pelkästään edistää terveyttä, vaikka minua siihen kovasti valmistellaan. Nyt tätä esseetä kirjoittaessa tuntuu hölmöltä edes ajatella, että olen kokenut huonommuuden tunnetta siitä, että vain tietty osa-alue fysioterapiasta kiinnostaa. Me fysioterapeutit syyllistymme usein siihen, että pyrimme olemaan asiantuntijoita kaikilla osa-alueilla. Hankimme kymmeniä lisäkoulutuksia ja tulemme mestareiksi kaikessa, minkä voi vain alaamme yhdistää. En varmaan ole väärässä, kun uskallan väittää, että samaa ilmiö esiintyy monilla muillakin aloilla, jossa toimitaan pääosin yrittäjinä. Monesti mietin mistä tämä kumpuaa? Miksi pitää olla ihan kaikessa parempi kuin muut? Kilpailemmeko todella mieluummin määrällä kuin laadulla? Itse haluaisin ainakin tarjota laadultaan parasta mahdollista osaamista.

 

Voin ilokseni todeta tulleeni viime viikkojen aikana sinuiksi sen kanssa, että voin olla erittäin hyvä fysioterapeutti, vaikka en tavoittelisikaan asiakkaitteni kanssa optimaalista terveyttä. Olen myös lopettanut itseni syyllistämisen sen suhteen, etten halua olla hyvä joka alan fysioterapeutti ja sen sijaan olen keskittynyt niihin tekijöihin, jotka tekevät minusta parhaan mahdollisen urheilufysioterapeutin.  En todellakaan väitä, etteikö esimerkiksi terveyskeskuksessa työskentelystä olisi minulle hyötyä, päinvastoin olen saanut paljon mahtavia kokemuksia, kun olen tehnyt terveyskeskusharjoitteluita. Uskon kuitenkin, että parhaaksi voi tulla vain oman intohimonsa äärellä. Minä janoan tehdä työtä omistautuneiden ja sitoutuneiden ihmisten kanssa. Haluan nähdä voittamisen paloa silmissä sekä saada suuria tunteita esiin valmennuksessa. Otan mieluummin haukut vastaan turhautuneelta urheilijalta, kuin patistan tylsistynyttä toimistotyöntekijää jumppaamaan selkäänsä, jotta hän jaksaisi istua vielä 10 vuotta toimistossa. Uskon että olen viimeinkin löytämässä paikkaani tässä maailmassa ja se tuntuu melko hyvältä.  En koe enää olevani kunnianhimoton vaan tiedän vihdoinkin missä kunnianhimoni on. Saamaton oloni on muuttunut voittamattomuuden tunteeksi.

Koska sinulle on viimeksi käynyt niin?

 

Tuleeko muilla aloilla työskentelevillä tai opiskelevilla vastaavanlaisia fiiliksiä?

 

 

Teksti julkaistu: https://www.linkedin.com/in/iina-pirhonen-431b0216b/

 

Kommentit
  • Anniina Filppula

    Hyvää pohdintaa! Se on juuri näin että oikeat ihmiset oikeille paikoille niin saadaan kaikista parasta jälkeä 🙂

    5.4.2019
Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close