Don DeLillon omaperäisessä kirjassa Nolla kelviniä (2017, Tammi) käsitellään kuolemaa ja elämän päättämistä nanoteknologian näkökulmasta. Kirjassa kerrotaan salaisesta tutkimuskeskuksesta, jossa ihmisten ruumiita säilytetään kryoniikan keinoin eli syväjäädyttämällä keho niin kylmäksi, että solujen rappeutuminen ja tuhoutuminen on erittäin hidasta. Toiveena tutkijoilla ja syväjäädytettäväksi antautuvilla on, että jonain päivänä keksitään keino elämän ja kehon ”käyttöiän” pidentämisestä sekä tajunnan palauttamisesta ja jäädytetyt ruumiit voidaan herättää takaisin eloon. 

Kirjan pääteemoja ovat kuolema, elämän lyhyys, itsemurhan ja omasta elämästä päättämisen eron häilyvyys ja monitulkintaisuus, elämän jatkuvuus sekä se, mikä elämästä lopulta tekee inhimillistä. Lisäksi kirja herättää ajatuksia kryoniikan eettisyydestä: Onko eettistä, että elämää jatketaan omin keinoin uhmaten luonnon normaalia kiertokulkua vai pitäisikö antaa elämän päättyä ”luonnollisesti” – siis silloin, kun keho ja elinympäristö niin päättävät? 

Kirja alkaa siitä, kun miljonäärin poika Jeffrey Lockhartia ollaan kuljettamassa suljetulle ja tarkoin vartioidulle alueelle, joka sijaitsee erämaankaltaisessa ympäristössä, ”keskellä-ei-mitään”. Jeffreyn isä Ross Lockhart on kutsunut tämän vierailemaan salaperäisessä tutkimuskeskuksessaan, josta ulkomaailma ei ole korkeiden salaus- ja suojausmekanismien vuoksi kuullutkaan. 

Jeffrey, tämä tavallista elämää New Yorkissa elävä nuori mies, on hyvin hämmästynyt isänsä uusimmasta aikaansaannoksesta, tästä uudesta tutkimuskeskuksesta, jonka tarkoituksesta hänkään ei ole vielä alussa perillä. Hänelle kuitenkin pian selviää, ettei kyseessä ole ihan mikä tahansa tutkimuskeskus, vaan ihmisen eliniän rajattomaan pidentämiseen tähtäävä massiivinen laitos, jossa on useita omalaatuisia piirteitä: käytävillä on omituisia valkokankaita, joista näkyy utopistisia videopätkiä muun muassa vedenpaisumuksista, sodista ja muista ilmiöistä. Laitoksessa olevat ihmiset ovat kuin ihmisiä ilman minkäänlaista normaalia sosiaalisuutta. Kaikki tuntuvat olevan jonkin elämää suuremman äärellä. ”Kuoleman paikka, ei ylellisyyksiä”, kuten Ross itse kuvailee paikkaa. 

Ross avaa tutkimuslaitoksensa tarkoitusta pojalleen ja kertoo, että on kehittänyt tämän kryoniikka-laboratorionsa antaakseen ihmisille täydellisen vapauden elämäänsä: jatkossa jopa se viimeinen ja varma takaraja, kuolema, olisi vapaasti valittavissa. Ross sanoo, että on pitänyt erityisesti yhden henkilön mielessä tätä prosessia suunnitellessaan: parantumattomasti sairastunutta vaimoaan Artisia, jolle hän haluaa lahjoittaa ikuisen elämän. Artisin on määrä vaipua jäiseen kuolemaan muutaman päivän sisällä ja tämä oli yksi pääsyy sille, miksi Ross kutsui Jeffreyn paikalle. 

Artis jäädytetään, mutta yllättäen Rossin valtaa järjettömän suuri suru ja kaipuu vaimoaan kohtaan. Hän haluaa päästä lähelleen vaimoaan ja päättää, että myös hänet täytyy jäädyttää pikimmiten. Jeffrey tuo kuitenkin oman eriävän kantansa ilmi sanoessaan, että hänen mielestään Rossilla on velvollisuus sekä velvollisuus elää ja kärsiä menetys että pysyä hengissä hänen jäljellä olevan lähiomaisensa, Jeffreyn, vuoksi. Tästä herääkin kysymys, onko meillä oikeutta päättää omasta kuolemastamme myös senkään takia, että tuotamme suurta tuskaa läheisillemme kuollessamme. Onko itsekästä päättää päivänsä omasta tahdostaan, vaikka taustalla olisikin rationaalinen suunnitelma sen jatkamisesta myöhemmin, kun tekniikka on kehittyneempää?

Kertojana kirjassa on Jeffrey, minkä vuoksi saamme kirjassa kuvatusta nykyaikaisesta elämästä kuvan lähinnä hänen vinkkelistään. Jeffrey on omalaatuinen tapaus, mikä tulee esille muun muassa hänen tapanaan tutkia lukuja ja elämään liittyviä määritelmiä: hän kertoi pyrkineensä nuorempana löytämään aina mahdollisimman pätevän ja neutraalin määritelmän asioille ja esineille, kuten aika, kohtalo tai pöytälamppu. Tämä käsitteiden ja asioiden määrittely on yksi kirjan motiiveista ja sillä lienee myös syvempi tarkoitus: Kirjassa yritetään hakea määritelmää monille elämään ja erityisesti kuolemaan liittyville asioille. Kuitenkin, esimerkiksi kuolemalle, vapaudelle ja vallalle yksiselitteisiä määritelmiä ei kuitenkaan anneta, vaan se jätetään lukijan pääteltäväksi. 

Kirjassa otetaan eri roolien kautta kantaa moniin yhteiskunnallisestikin tärkeisiin ongelmiin ja ajankohtaisiin aiheisiin, kuten ilmastonmuutokseen ja sen pysäyttämiseen sekä yksilönvapauteen ja sen rajoittamiseen. 

DeLillon teos on hyvin pohtivaa tekstiä, mikä tekee siitä myös ajoittain raskasta luettavaa. Tässä kirjassa oli itselleni kuitenkin uusia ajatuksia elämästä, kuten se, miten DeLillo kuvaa sanojen merkitystä elämässämme. Hänen mielestään olemme vain sanamme eikä se ole juuri mitään. Kirjassa myös ihmetellään vastauksia antamatta muun muassa aikaa, oman itsemme määrittelyä ja työntekoa. 

Kirjan pääteeseihin kuului se, että ihmiset ovat vastuussa omasta elämästään ja sen päättämisestä myös muille. Täydellistä vapautta ei siis voi kaikessa saavuttaa, koska eläminen maan pinnalla perustuu ihmisten väliseen yhteistyöhön. 

Toinen pääteeseistä on, että olemme vain sitä, mitä olemme nyt. Ajatus voi olla monelle tuttu, carpe diem -tyyppinen lausahdus, mutta kirjassaan DeLillo johdattelee lukijan tämä ajatuksen äärelle vielä syvemmin ja perustellummin. 

Nolla Kelviniä ei ole sitä kevyintä iltalukemista, mutta voi antaa paljon uusia ajatuksia kuoleman käsitteen kiinnostavaan pohdintaan.

Lähde:

“Nolla kelviniä”, Don DeLillo 1985.