Kädet tärisevät, puna nousee poskille ja hikoiluttaa. Hiot päässäsi seuraavaa puheenvuoroasi valitsemalla parhaat sanamuodot ja kyseenalaistamalla jokaisen sanan kaikista mahdollisista näkökulmista. ”Onko tämä nyt tarpeeksi hyvä mielipide? Mitä jos sanat menevät sekaisin tai kukaan ei saa ajatuksestani kiinni?” Sellainen olo seuraa minua joka ikisen puheenvuoron jälkeen. Oli se sitten pajan Check-in, mielipiteen kertominen tai, oi kauheata, yritysvierailu tuntemattomien pomojen kanssa.

Yksi minun ärsyttävimmistä luonteenpiirteistäni on juuri perfektionismi asioissa, joita sanon ääneen. Minusta koko ajan tuntuu, että kukaan ei ymmärrä, mitä oikein tarkoitan tai että mielipide on jo liian itsestään selvä. Olen monesti kuullut palautetta, että minun pitäisi puhua enemmän, sillä ajatukseni ovat erilaisia ja arvokkaita, mutta itselleni on todella haasteellista hyväksyä se, että joku ihan tosissaan kuuntelee minun juttujani. Välillä jännitys menee niin pahaksi, että vaikka olen täysin varma omasta mielipiteestäni ja allekirjoitan jokaisen sanan, kädet ja pää tärisevät niin paljon, että en edes pysty enää näkemään selkeästi.

Asia johtuu täysin siitä, että viimeiset kymmenen vuotta mielipidettäni syrjittiin lähes kaikkialla, ja opin pitämään niitä ainoastaan omassa päässäni. Ainoa tapa purkaa ajatuksia oli kirjoittaminen. Kirjoittamisen aikana pystyy miettimään enemmän, että välttyykö lukijalle ajatus oikein ja millaista reaktiota se voi aiheuttaa. Puhumisessa taas pitäisi reagoida nopeasti ennen kuin puheenaihe vaihtuu. Yleensä näin käykin, että muotoilen lausetta omassa päässäni niin kauan, että aihe ehtii vaihtua jo useita kertoja eikä edelliseen asiaan ole enää mitään jälkeä palata.

Proakatemiassa huomasin, että kyseinen asia on minulle enemmän haitaksi, ja pitäisi oppia esittämään ajatuksia vielä, kun olen luotettavassa yhteisössä, jossa kukaan ei arvostele tai naura ajatuksilleni. Tässä on mielestäni kolme tapaa, joiden avulla olen päässyt kyseisessä asiassa eteenpäin:

1. Pyydän etukäteen muita kyselemään minun mielipidettäni, jos olen hiljaa liian pitkään. Porukassa, jossa puhutaan melkein toistensa päälle, on mahdotonta saada väliin myös oman mielipiteen, joka olisi etukäteen mietitty. Siitä syystä se helposti jää sanomatta, ja siirryn kuuntelijan rooliin. Kuitenkin, jos joku porukasta kysyy, että mitä mieltä minä olen asiasta, ja kaikki ovat valmiita kuuntelemaan minua, pystyn rauhallisesti esittämään mielipidettäni muille ja tulla kuulleeksi.
2. Keskustelu pienemmissä porukoissa tai mielellään jopa pareittain antaa enemmän tilaa puhumiseen ja omien ajatusten esittämiseen. Pääsemällä dialogissa vauhtiin pienemmässä porukassa, on paljon helpompi jakaa samoja ajatuksia isommallekin porukalle, kun asia on jo kerralleen sanottu.
3. Lisäämällä vähän huumoria omaan puheenvuoroon omakin mieli ei enää pysy niin vakavana, joten mokaaminen ei tunnu niin hirveältä. Kertomalla tärkeät asiat hauskalla tavalla herättää muissakin vähän positiivista naurua, mikä heti rentouttaa tilannetta eikä enää tarvitse miettiä sanantarkkaan, että miten asian esittää.

Toivon, että Proakatemian aikana kehityn tässä asiassa vielä enemmän, sillä viimeisen vuoden aikana Proakatemia on nostanut minun sosiaalisia taitojani paremmin kuin kaikki edelliset koulut yhteenlaskettuna.