Tampere
29 Nov, Sunday
0° C

Proakatemian esseepankki

Kun idiotismi naamioituu kiireeksi



Kirjoittanut: Samuel Kautto - tiimistä Eventa.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 4 minuuttia.

”Onko ollut kiire? Oletko tyytyväinen työntekotapoihisi ja ylpeä saavutuksistasi? Tunnetko, että sinusta voisi irrota enemmän, jos ei olisi niin kiire? Vihaatko kiirettä ja sen aiheuttamaa painetta? Pidätkö kiireestä, koska se pitää sinut vauhdissa ja iskukykyisenä? ” (Wiskari, Juha. Kiireentappoase. Sanoma Pro 2014.) Mitäpä vastaisit?

 

Ajattelin – ja ehkä yhä vähän ajattelen elämä olevan suoritteita. Se on tehokas tapa saada mitä vain asioita tehdyksi, mutta jatkuva suorittaminen pidemmän päälle alkaa mitä todennäköisimmin rasittamaan ja häiritsemään elämää.

 

Olen sairastanut useita sairauksia aivan pienestä pojasta (2v) lähtien käytännössä koko elämäni. Nuorempana en oikein suhtautunut vaikkapa diabeteksen tuomiin haasteisiin ja velvoitteisiin kunnolla. En ollut uhmakas tai kapinallinen sairauksia tai hoitoa kohtaan – päinvastoin, tiedostin ja pyrin ottamaan vastuuta. En kuitenkaan ikinä huomannut huonoja hetkiä olossani, joten pian veriarvot olivat pelkkiä numeroita joista en vain jaksanut enää välittää. Pärjäsin mielikuvituksella ja asenteellani älyttömän pitkälle ja se auttoi käytännössä unohtamaan sairaudet ja kaiken muunkin harmittavan elämästä. Keskityin kivempiin juttuihin, unohdin huonot, ja koin olevani tietyllä tavalla immuuni sairauksille. Huonot verensokerit ei minua pysäyttänyt jos niin tahdoin.

 

Aloin myös tekemään graafista suunnittelua keikkahommina 12 vuoden ikäisenä. Tiedostin olevani poikkeuksellisen nuori alalla ja kun keikkaa alkoi pukkaamaan, elin pian pienoisessa voittamattomuus-kuplassa. Vielä alle teini-ikäinen minä tykkäsi siitä kuplasta muuten aika paljon – voinette kuvitella miltä lapsesta tuntuu kun kokee oikeasti voivansa saavuttaa mitä vaan.

 

Noh, muutama vuosi takaperin soppaan lisättiin vakavampi sairastuminen – syöpä. Ei siinä sen kummempia, hoidot läpi ja elämä jatkuu, oli asenteeni. Onneksi olin jo aiemmin omaksunut vahvan ja eteenpäin suuntaavan elämänasenteen enkä antanut tämänkään kiven pysäyttää menoani. Saatoin jopa ajatella, että kaikki ketkä kompastuvat elämässään terveyteensä – olipa sitten kyse mielestä tai kehosta – ovat heikkoja. Voittamaton optimisti sisälläni oli kasvanut melko vahvaksi.

 

Kun idiotismi naamioituu kiireeksi

 

Syksyllä 2017 koitti aloitus Proakatemialla ja (liian) usean kunnianhimoisen projektin käynnistäminen. Sen lisäksi että vain projekteistani olisi riittänyt tekemistä ja ajateltavaa useimmille aivoille, halusin toki pitää ystävistä, perheistä, terveydestä ja niin edelleen yhä kiinni. Ja heräsipä mielenkiinto myös Kiina-bisnestä kohtaan, ja aloinkin opiskelemaan kiinan kieltä ja kulttuuria yliopistolla.

 

Palettini alkoi olemaan aika täynnä, mutta voittamattomaan optimismiin kasvaneena tuuppasin kalenterini täyteen niin kuin ”kunnon pisnesmies” (mukamas) tekee levosta ja rentoutumisesta piittaamatta. Ajattelin tosiaan, että ollakseni ikinä menestynyt, pitää sen eteen raataa töitä ihan oikeasti veren maku suussa, tarkoittipa se sitten vaikka 14 tuntia työtä vuorokaudessa.

 

Kun vuorokaudesta loppui tunnit kesken, raavin aikaa ”unelmaelämän” tavoitteluun yöunista, terveydestä, ystävistä… milloin mistäkin. Kalenterissani oli päällekkäisiä bookkauksia. Kyllä – ihan oikeasti luulin voivani hoitaa verkkosivujen koodailua tehokkaasti samalla kun opiskelen kiinan kieltä yliopiston luennolla. (Puhuinko jo voittamattomuus-kuplasta?) Aika pian hoksasin ettei päällekkäiset tekemiset oikeasti toimi, mutta armoton aikataulutus jatkui silti.

Mulla oli tosi paljon kunnianhimoa ja tavotteita, ja innostun vähän turhan monesta ”ihan hyvä”-tasoisesta ideasta. (Olisimpa oikeasti toteuttanut WIGiä.) Koska ”sä pystyt mihin vaan”, ”Just do it” ja olinhan mä muutenkin aina ollut voittamaton kakara ja niin edelleen. Nothing can stop me. Ja kyllähän se kieltämättä tuntui jopa jotekin kunnialliselta, hienolta ja kunnolliselta, kun oli ihan oikeasti aivan älyttömän kiireinen. ”Sori ei kerkee, bisnekset kesken.”

 

Voi vitsi mikä idiootti.

 

”Pidätkö kiireestä, koska se pitää sinut vauhdissa ja iskukykyisenä?” Jos Wiskari olisi kysynyt, olisin tuolloin vastannut kyllä.

 

”Jos teen töitä unelmieni eteen muutamia tunteja enemmän joka päivä ja useampana päivänä viikossa, teen käytännössä tuplasti enemmän tunteja kuin muut. Kun muut jo rilluttelevat viikonloppua, mä paiskin vielä näytölle koodia tai raapustan markkinointisuunnitelmaa. Sen lisäksi ainahan riittää muutamia tunteja projektijuttuihin viikonloppuinakin. En käytä energiaani hömppään ja humppaan, vaan pelkästään hyödyllisiin suoritteisiin jotka vievät minua tavoitettani kohti. Tulenkin siis menestymään alta aikayksikön!” – Minä joskus entisessä elämässäni.

 

Toistan: idiootti.

 

”Eniten työtunteja maailmassa tehdään Etelä-Koreassa, jossa 60-tuntinen työviikko on arkipäivää, mutta tuottavuus on matala. Esimerkiksi amerikkalaiset tekevät 28 % vähemmän työtunteja, mutta tuottavuus eli bruttokansantuote työtuntia kohden on huikeat 51 % suurempi.” (Wiskari, Juha. Kiireentappoase. Sanoma Pro 2014.) Kuten tämäkin statistiikka osoittaa, Ääri-Korealaisessa ”tuplatunti”-aikatauluttamisessani ei ollut kovinkaan järkeä. Miksei kukaan soittanut ja kertonut?

 

Noh, täytyy olla hieman armollinenkin itselleen. ”Tutkimus: 12 tunnin työpäivä parempi kuin 8 tunnin.” (Mtv.fi, 28.01.2016) Toisaalla ”tutkimus paljastaa: Ylipitkät työpäivät ovat ajan tuhlausta” (Talouselämä, 10.12.2014). Otsikkoja ja tutkimuksia löytyy suuntaan jos toiseen. Eipä tunnu olevan hanskassa kaikilla muillakaan se, paljonko työtä kannattaa suhteessa vapaa-aikaan tehdä. Jotkut meistä sairaalloisella tavalla ihannoi kiirettä ja ääri-ahkeraa elämäntyyliä. Mutta kun kaikkea ei voi aina tietää ja ymmärtää, jos ei kantapään kautta opi.

 

Niin – lisäksi en ikinä ole tuntenut stressiä. Rankan syksyn päätteeksi löysin itseni kuitenkin sairaalasta kerta toisensa jälkeen. Kehoni (mm. verensokeri ja kortisoli) oli alkanut oireilla aivan selittämättömillä tavoilla, ja mulla meni yksinkertaisesti mieli solmuun kun en voinut asialle mitään ja tilanne ei ollut kontrollissa. Asenne ei auttanut. Koin psyykkistä ja fyysistä pahoinvointia jota en osaa sanoilla selittää. Pistävää tunnetta ja lihasjumeja ainakin oli. Siltäkö stressi siis tuntuu?

 

Oireiden todennäköisin syy: stressi T: TAYSin lääkärit. Ei sellasta oo, pelkkä aikuisten tekosyy – ajattelin. Mutta siitä nuoruuden voittamattomuus-asenteesta ja intohimosta ei ollut enää kehon temppuillessa mitään hyötyä, ja lieneekö ollut tippaakaan edes jäljellä. Kun keho, silmät ja aivot ei aamulla enää herää, ei ”isona haluun käydä avaruudessa!”:sta ole enää paljon hyötyä. 12-vuotiaan asenne ja intohimo alkoi hiipua.

 

”Asenne ratkaisee” on hyvä klisee koska se on klisee. ”Ei sillä kuuhun lennetä” toimii myös.

 

Energiat ja intohimot oli oikeastaan kirjaimellisesti ihan finitó. Elämä ei ollut paitsi tuskallista, vaan aika tylsää ja harmaatakin, kun oli pudottanut läheiset ja hauskanpidon kalenterista minimiin. Ja kun suoritteista ja kiireestä nauttiminen oli loppunut, ei ollut enää mitään mistä nauttia.  ”Kiire on kuin hoitamaton syöpä, se laajenee, lisää paniikkia ja lamaannuttaa samaan aikaan. ” (Wiskari, Juha. Sanoma Pro 2014.) Ja sellainen olo totisesti oli – hyvin lähellä niitä oloja kun makasin vihanneksena TAYSin syöpäosastolla.

 

Lyökää jos toimin enää ikinä samoin. Yksi mustelma parannee sadasosalla siitä stressihormonista mitä tällaisen sotkun selvittäminen vaatii. Olen toki edelleen sitä mieltä että ”asenne ratkaisee” useammassa asiassa mitä kuvittelemmekaan – mutta kun idiotismi naamioituu asenteeksi, voi se syödä ihmisen terveyttä pelottavan tehokkaasti.

 

”Kunhan pääsisin pois, olisin onnellinen. Lopulta odotti musta aukko, joka oli minun pituiseni. Mitä tein? Juuri ennen selkä edellä sinne kaatumista käännyin 180 astetta, katsoin elämääni – ja huomasin, että tuolla, juuri tuolla olisi pitänyt olla onnellinen ja olisi pitänyt pysähtyä ja huomata olla tyytyväinen. Mutta kun ei ehtinyt!” (Wiskari, Juha. Sanoma Pro 2014.)

 

Viitatut artikkelit:

https://www.talouselama.fi/uutiset/tutkimus-paljastaa-ylipitkat-tyopaivat-ovat-ajan-tuhlausta/6f055a7d-0523-3d75-8d68-416bce8c3b6c

https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/tutkimus-12-tunnin-tyopaiva-parempi-kuin-8-tunnin/5710684#gs.M2NUDB8

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close