Kun äiti yrittäjäksi aikoi

Kauan, kauan sitten, jo muinaisten roimalaisten aikana, työn ja perheen yhdistäminen on ollut utuinen paradoksi. Kun feminismin ja patriarkaatin yhteen törmäyksistä huolimatta naiset keksivät haluta sekä uran että perheen, syttyi naiseuden roolien taivaalle kolmas tähti. Nyt taivaalla tuikkivat madonna, huora ja uraäiti – siitä saa sitten valita.

Varmaan sanomattakin selvää, että kun perheellinen nainen on hankkiutunut yrittäjyyden opintoihin, hänellä on jonkin sortin urasuunnitelmat mielessään, eikä niihin toistaiseksi sisälly lasteni myyminen tai heistä muilla tavoin luopuminen, joten aion kun aionkin saavuttaa universaalisti himoitun yrittäjyyden ja äitiyden balanssin. Kun omat vanhemmat asuvat toisella puolella Suomea, lasten huoltajuutta toteutetaan kolmesta eri osoitteesta, ystävät juoksevat samassa oravanpyörässä, eivätkä rahat riitä Au pairiin, on panostettava käytännölliseen arkeen ja pesunkestävään aikatauluttamiseen. Helppo homma, vai mitä? Seuraavaksi tarjoilen teille aitiopaikan vanhemmuuden ja yrittäjyyden symbioosiin, kun napataan pieni poikkileikkaus maalis-huhtikuun vaihteestani.

Ajanhallinnan ABC

Ostin menestyksekkään aikataulukseni seurantaan hienon kultakantisen kalenterin. Se on siitä erikoinen kalenteri, että se tuntuu täyttyvän ihan itsestään. Siellä on palavereja, sparreja, tiimijohtamista, pajoja, asiakkaita ja sitten vielä pari pientä vartin hommaa, jotka vartin sijaan vievät käytännössä yhden 40-tuntisen viikon työt. Nämä asiat on kalenterissani kuitenkin sijoitettu pääasiassa klo. 8–17 välille. Iltaviisi on se maaginen hetki arkipäivässä, jolloin juhlavat vaunut muuttuvat taas kurpitsaksi, nimittäin päiväkodin portit sulkeutuvat, hoitajat leimaavat kellokorttinsa ja vastuu siirtyy takaisin meille vanhemmille. Ei enää töitä, kalenterin tarkastusta tai luovaa ajattelua, vaan maksimissaan vasemmalla kädellä puhelimitse näpyteltyjä Teams-viestejä legoleikkien lomasta, tai kuulokkeet päässä puhuttuja puheluja samalla illallista valmistaen. Tällaiset hetket ovat kompromissien kiirastuli. Ne ovat niitä hetkiä, jolloin olen kahden ulottuvuuden välissä, eli aina väärässä paikassa. Sekä työ että perhe vaativat minulta jotain, mutta en voi antaa itseäni kokonaan kumpaankaan, jolloin jäljelle jää vain 2.-laatuista yhteyttä ja huono omatunto. Olen kuullut puhuttavan myös sellaisesta kolmannesta ulottuvuudesta, kuin palautumisen mahdollistava oma-aika, mutta se on sitten oma tarinansa, jonkun ihan toisen ihmisen esseessä.

Tässä kalenterissani on myös sellainen ominaisuus, että vaikka kaksi seuraavaa viikkoa olisivat jo ihan täynnä, voidaan koko kalenteri laittaa uusiksi yhdellä puhelinsoitolla, jota ei soita pomo, kollega, asiakas tai edes minä. Sen soittaa päiväkodin hoitaja ja se kuuluu kutakuinkin näin: ”Teidän Ellenillä on kuumetta/ ripuli/ haava päässä tms.” Ajoittain saan myös puheluita, kuten: ”Teidän Frans tippui kiipeilytelineestä/ söi sormimaaleja/ sai lapiosta naamaan/ löi kaveria lapiolla naamaan tms”. Näissä tilanteissa arvioidaan aika, jonka tilanteen korjaaminen vaatii ja siirretään siltä ajalta kaikki siirrettävissä oleva seuraaville viikoille tai kuukausille ja perutaan ne menot, joita ei voi tai kannata siirtää. Vanhempana priorisointi on niin raadollisen yksinkertaista: ipanoidit tulevat ensin, kaikki muu sen jälkeen. Yritän kyllä ajoittain niskuroida tosiasioita vastaan ja raahaan lapsiani puolikuntoisina mukaani töihin tai teen töitä kotoa samalla, kun hoidan kipeitä lapsia tai sairastan itse. Sehän ei sellaisenaan ole kenellekään edullista toimintaa, mutta 2- ja 6-vuotiaiden kanssa sairastetaan NIIN paljon, että olisi sula mahdottomuus olla aina 100% sairaslomalla, kun joku meistä kolmesta sairastaa. No nyt sinne poikkileikkaukseen.

Myyntipäivistä palautuminen – Maaliskuu 2023

Kaikki tietää, että maaliskuussa oli Myyntipäivät. Olin mukana organisoimassa tapahtumaan ja loppurutistus oli vaativa. Viikko ennen Myyntipäiviä keräsin voimia koitokseen nappaamalla lapsiltani vatsataudin. Siinä kun ämpäri sylissä lukee lapsille iltasatua valmiina oksentamaan hetkenä minä hyvänsä, tietää olevansa vanhemmuuden kovimmassa ytimessä. Lasten nukkumaanmenoajan jälkeen oli sitten sitä kuuluisaa omaa aikaa oksentaa koko yö. Tällai kahden alatiesynnytyksen jälkeen on vielä erityisen kivaa se, että kun oikein intohimoisesti oksentaa sappinesteen syvimmästä vatsansopukasta, niin siinä tulee hauskasti kuset housuun samalla. Mutta niinhän sitä sanotaan, että äitiys on multitaskausta, niin ehkä se on sitten just sitä, kun kusee ja oksentaa yhtä aikaa.

Myyntipäivät olivat aika intensiivistä settiä ja olimme tiiminä varautuneet siihen pyhittämällä Myyntipäiviä seuraavan viikon palautumiseen. Seuraava viikonloppu oli minulle lapsivapaa ja koska sitä edeltävä viikko oli jo varattu palautumiseen, voisin ihan hyvin käyttää sen messuilla Toiveuni-osastolla myymässä. Yllätytkö jos sanon, että minun kohdallani kävin kuitenkin toisin, kun suunnittelin. Ensin toinen lapsista sairastui viikonlopuksi, palautumisviikko meni Myyntipäivien jälkitöihin, jonka aikana sairastava tyttäreni sairastutti veljensä. Myyntipäivien jälkityö saatiin maaliin torstaina ja perjantaiaamuna oli lähtö messuille. Messuilla tein matkoineen ensin 15 tunnin päivän ja sitten 11 tuntisen päivän. Palasin lauantaina iltajunalla ja sunnuntaihan oli palmusunnuntai. Kaikille se ei ehkä tarkoita mitään, mutta äiti-suomi-äiti-sanakirjassa, se tarkoittaa pajunoksien etsimistä puukon ja paperikassin kanssa pitkin lähipusikoita, höyhenten teippailua, glitterin siivoamista lattialta, massapallojen poistamista sieraimista ja kulmakynällä pisamien maalaamista, jotta päästään virpomaan naapurit ja tuttavat. Tämä show alkoi osaltani noin 14.00, jolloin aikaa palautumiselle jäi viikon sijaan noin 5 tuntia (plus yhdet yksin nukutut yöunet, mitkä nekin ovat äärimmäisen tervetulleet).

 Huhtikuun alku 2023

Tämän päätä huumaavan palautumisjakson jälkeen aloin olla aika valmis seuraavaan viikkoon, jossa päästiin jopa maanantain lounasaikaan saakka ennen kalenterit seisauttavaa puhelua: nuorimmaiseni oli kuumeinen, mutta juuri nukahtanut, joten sain tunnin armon aikaa. Kävin tiivistämässä preesenssini pajassa noin 45 minuuttiin ja lähdin hakemaan päiväunilta heräävää potilasta kotiin. Seuraavana päivänä typykkä oli jo paljon parempi ja yhteishuoltajuutta sovellettiin siten, että tyttö siirtyisi isälleen toipumaan keskiviikoksi. Keskiviikolle olikin jos minkälaista hommaa ja päivä alkaisi päleroolien haastattelulla 8.30. Hainhan tässä samassa tietysti yhteisövalmentajaksi.

Nukkumaanmenoajan lähestyessä huomasin, että puhelimeni ei enää lataa. Akun hiljalleen vajuessa lähemmäs pohjalukemia laitoin lapsia nukkumaan ja lähettelin epätoivoisia viestejä lähimaastossa asuville kontakteille, josko jostain löytyisi joutilas puhelin varalle. Tajusin, että jos minulla ei ole puhelinta, minulla ei ole edes herätyskelloa, jotta pääsisin ajoissa haastatteluun. Minulla ei ole matkakorttia, internettiä, yhteystietoja tai ylipäätään mahdollisuutta ottaa yhteyttä kehenkään. Samaa tahtia lasteni kanssa, myös luuri ummisti silmänsä ja paineli höyhensaarille. Onnekseni ystävä naapurista kiikutti minulle iltamyöhäisellä lainapuhelimen ja sain sentään osan puhelimen suomista työkaluista takaisin, kuten internetin ja herätyskellon. Sovelluksien lataaminen oli google-tilin takana, josta varmistusviestit menivät näppärästi juuri siihen laitteeseen, joka oli pois pelistä. Nyt kuitenkin herätyskello soimaan ja kohti seuraavaa päivää.

Keskiviikkoaamuna uninen taapero pyörii vieressäni kuin avaimiaan etsivä, tukevasti juopunut jättiläiskalmari. Kalmari pyytää vettä, nousen unen pöpperössä ojentamaan hänelle pillipulloa. Ensin kuulen antaumuksellisia ryystämisen ääniä, sen jälkeen kuulen käynnistyvän oksennusrefleksin. Ryhdyin siinä sitten tuumimaan, että mikä olisi strategisesti fiksuin alustava uhrattavaksi hyvin pian tyttärestäni ulos pyrkivälle oksennukselle. Vanhemmuus tukee myös yrittäjyydelle ominaisien taitojen kehittymistä; täytyy sopeutua nopeasti muuttuviin tilanteisiin ja tehdä tulevan työkuorman kannalta merkittäviä ratkaisuja sekunneissa.  Jos kiskaisen untuvapeiton äkkiä pois alta, sotkeentuu petauspatja, jos viskaan tytön pois sängystä hän oksentaa karvalankamatolle. Noin nanosekunnin asiaa puntaroituani päädyn siihen, että untuvapeitto on helpoin siivota ja uhraan sen.

Oma olonikaan ei ole häävi. Kurkkuun sattuu ja pää on utuinen. Jos olisin saanut päättää, olisin jäänyt peittoni kätköihin vaikeroimaan ja kerännyt voimia päästä jalkeille. Tänään oli kuitenkin taas sellainen päivä, että työtehtäväni alkoivat ennen silmien avaamista ja nyt kannan sotkuista, hätääntynyttä tytärtäni kylpyhuoneeseen ja toivon, että jalkani kantavat jo tähän aikaan aamusta.

Tilanne rauhoittuu nopeasti. Lapsi on taas puhdas, lakanat on pyykissä, mutsinuttura sutaistu ja ajatukset ehtivät survival modesta askeleen pidemmälle. Tänään kalenterissa olisi täyttä välille 8.30-18.30, mietin hetken, että voisinko osallistua päleroolien ryhmähaastatteluun etänä, sitten katson itseäni peilistä, josta katseeni siirtyy vaippasillaan TV:tä katsovaan tyttäreeni – minua tarvitaan täällä enemmän. Korventava tunne kurkussani on myös todennäköisesti laatua tarttuva, joten nyt on vain otettava kalenteri kauniiseen käteen ja aloitettava tetris. Tänään minulla olisi ollut niin sanotusti lapsivapaa ilta, mutta vatsataudin iskiessä yhteishuoltajuutta sovellettiin siten, että minä saan kunnian olla lasten kanssa itsekseni.

Pääsiäinen ja mökkipaja

Tässä vaiheessa päälle painoi tiimin oma essee deadline, ensi viikon mökkipaja, pari tulevaa valmennuskokonaisuutta, joihin tulisi valmistaa materiaalit, ja arki viikon katkaiseva pääsiäinen, jolloin myös lapset ovat kotihoidossa. Sokerina pohjalla vielä innolla odotettu, mutta myöskin työaikaa syövä tyttöjen viikonloppureissu Riikaan. Tetris huusi ERROR ja minä huusin ”APUA!”. Paras osuuskunta, jossa olen ikinä työskennellyt, heitti minulle pelastusrenkaan – sain apua töihini ja joustoa esseededikseen. Ihana Roima <3.

Vanhempani olivat tulossa meille pääsiäisen viettoon ja vaikka tarjolla oli pääsiäisherkkujen lisäksi myös täysi kokoonpano erilaisia kulkutauteja he eivät peruneet tuloansa, vaan saapuivat hoitamaan lapsia, jotta minä sain sairastaa. Pääsiäisen kunniaksi kävin päiväretkellä päivystyksessä hakemassa angiinadiagnoosin ja antibioottikuurin. Antibioottikuuri potki nopeasti ja olinkin tiistaina jo siinä kunnossa, että pääsen Roiman mökkipajaan. Lapset on viety hoitoon, vanhempani hyppäävät autoonsa ja minulle jäi kokonaiset 30 minuuttia palautua, ennen kuin Jonna kurvaa pihaan minua hakemaan. Kaksion jakaminen viiden hengen kesken vaihtuu mökin jakamiseen 18 hengen kesken. Hip vitun hei!

Mökkipajassa hääräilen ohjelman parissa, koska toimin tiimimme Team Leaderinä. Marko ja Rasmus on onneksi myös vetovastuussa, joten homma sujuu kuin vettä vaan. Saan myös ylennyksen lattialta kerrossänkyyn ja makuupussini kaveriksi uuden untuvatyynyt, jonka Marko kiikutti minulle tuliaisena messuosastolta. Muiden jäädessä vielä viettämään viimeistä iltaa mökille, minun täytyy ampaista kaupunkiin ennen kuin päiväkoti suljetaan. Kyyti kaartaakin päikyn pihaan sopimoilleen 16.57, eli juuri ajoissa. Mökkikamojen ja kuraisten lasten kanssa kotiin ja pitkästä aikaa omaan sänkyyn! Viiden hengen mahduttaminen kaksioon tapahtuu nimittäin siten, että minä nukun patjalla lastenhuoneen lattialla, joten kun siihen päälle kiilataan vielä mökkimajoituksen kerrossänky, niin lanteeni alkoivat kaivata uppoamisen mahdollistavaa alustaa. Ennen nukkumaanmenoa laitan lapsen kengät parvekkeelle kuivumaan. Paitsi, että en laita, koska avain katkeaa lukkoon.

Riikan reissu

Aamun valjetessa alan soitella uuden avaimen perään ja selviää, että se tulisi käydä teettämässä lukkoliikkeessä, joka palvelee arkisin kello 8-16.  Käymme huoltomiehen kanssa puhelimitse minun fasilitoiman dialogin, jonka perusteella päädymme siihen, että itseasiassa huoltoyhtiö hoitaa itseohjautuvasti uuden avaimen katkenneen tilalle ilman, että minä alan juosta lukkoliikkeissä, koska vuokranantajani ei ole uusinut parvekkeen avainta 60 vuoteen. Kun sitten viimein juoksen puhelinkaupan, matkatavaroiden pakkaamisen ja etätyöpäivän jälkeen tukka putkella rautatieasemalle valmiina lähtöön, oli tunnelma vähintäänkin epätodellinen. Oli aika ampaista Riikaan ja jakaa yksiö kolmen hengen kesken. Jo yhden oluen jälkeen hämmennys muuttui helpotukseksi ja antauduin vapaudelle, sain viettää ystävien kanssa minilomaa kauniissa Riikassa. Ensimmäisenä lomapäivänä löysimme tiemme Riga Digital Art houseen. Siinä digitaalisen taiteen näyttelyssä, säkkituolilla istuessani, katsellen musiikin säestämää elävöitettyä taidetta, siemaillen Granny’s apple pie Souria huomasin, että elin. En pelkästään elintoiminnollisesti, vaan elämyksellisesti. En ollut suunnitellut olevani siellä, minulla ei ollut kiire minnekään, en ollut vastuussa kenestäkään. Olin utelias, spontaani, vastaanotin ja pysähdyin. Yhtä aikaa ihana ja surullinen tunne. Ihanaa olla elossa ja kokea uusia asioita, nauttia kaikilla aisteilla, mutta surullista huomata, kuinka poikkeuksellista tällainen hetki elämässäni tätä nykyä onkaan.

Riikan reissu oli kaikkinensa juuri sitä mitä kaipasin, vaikkakin se osui todella hektiseen väliin. Paluulentomme oli tarkoitus saapua Helsinkiin 8.20, joten siitähän ehtii vielä hyvin pajaan. Lomamoodi sai minut kuitenkin arvioimaan arkeani uudestaan. Sen sijaan, että juoksen asemalta suoraan pajaan, päätinkin mennä kotiin purkamaan matkatavarat valmistamaan iltaruoan lapsille valmiiksi. Paitsi, että en mennyt. Lento oli peruttu ja seuraava lento olisi Helsingissä 14.50. Tämä tarkoittaa tietysti myös sitä, etten ole 17.00 mennessä hakemassa lapsiani päivähoidosta. Yhteishuoltajuudessa oltiin ymmärtäväisiä ja luvattiin hoitaa lapset päikyn pihalta kuleksimasta. Kotiin palattuani uusi parvekkeen avain odotti eteisen lipastolla, antibioottikuurini viimeinen nappi oli nielaistu, kultakantinen kalenteri odotteli malttavaisena seuraavaa viikkoa, oma sänkyni tervehti minua lupaillen pehmoisia unia koko 160 senttiseltä leveydeltään ja lapset olivat…noh, kuumeessa.