Kuinka olla piittaamatta paskaakaan. Kirjan nimi herätti mielenkiinnon. Samalla se herätti epäilyksen, olisiko tässä taas mahtipontinen kirjan nimi, jonka kansien välissä oleva sisältö jää nimeen nähden haaleaksi kuin tunnin pöydällä seissyt kahvikupillinen.

Kirja kuitenkin herätti paljon ajatuksia ja ajatukset olivat melko lailla erilaisia kuin olin etukäteen kuvitellut. Kannessa oleva nimi sai minut uskomaan, että opuksessa olisi eväät huolettomampaan -I couldn’t give less fucks- tyyppiseen elämään, josta olisi hauska lukea. Kävi kuitenkin ilmi, että juuri huolet ja ongelmat ovat elämän suola ja kirjan sanoma syvempi kuin mitä olin ennakkoon kuvitellut.

Kirja oli itseasiassa melko kattava opas parempaan elämään ja elämän sisältämiin arvoihin. Se oli myös katsaus siihen, millaiseksi elämä nykyajan ihmisten ja varsinkin nuorten silmissä on muuttunut.

Mielikuvia elämästä

Median vaikutus varsinkin nuorten ihmisten mielikuviin on voimistunut viimeisen vuosikymmenen aikana merkittävästi. Ihmiset vastaanottavat informaatiota valtavasta ryöppyävästä median tulvasta tuhansia kertoja enemmän kuin ihmiset ennen internetin kehitystä. Valtava informaatiomäärä on myös kaupallista ja liiketoimintaa sitä toimittaville yrityksille. Tästä syystä sosiaalinen media ja jopa uutiset ovat hyvin vaikutukselle alttiita. Julkaistavaksi päätyvät ne sisällöt, joita ihmiset haluavat lukea, eli toisin sanoen ne, jotka myyvät. Tästä syystä esimerkiksi lehtijulkaisujen todellinen uutisarvo on välillä täysin toissijaista siihen nähden, myykö uutinen vai ei.

Onnellisuus muoti-ilmiönä

Onnellisuus on nykypäivän muoti-ilmiö. Kaikkien pitäisi koko ajan olla onnellisia. Parempaa elämää mainostetaan kaikkialla. On onnellisuusoppaita, seminaareja, tietoiskuja ja koulutuksia. Onnellisuus on jokaisen prioriteettilistan kärkipäässä oleva, tavoiteltava asia. Kaikki sosiaalisen median nimekkäimmät henkilöt ovat superonnellisia. Tai ainakin sellaisen kuvan he antavat elämästään. Jokainen päivä on erilainen kuin edellinen, täynnä jännitystä ja uusia, huikeita kokemuksia. Elämä on matkustelua upeissa kohteissa ja maisemissa, autoja, taloja, upeita naisia ja atleettisen vartalon omistavia alfauroksia. Tavallisia, kurjia, tylsiä ja vittumaisia päiviä ei kerta kaikkiaan ole ollenkaan. Tällainen on nykyajan nuoren informaatiotulvan kärki varsinkin sosiaalisessa mediassa. Kaikki haluavat nähdä hienoja maisemia, hienoja autoja ja hienoja ihmisiä. Tämä on kuitenkin vääristänyt monen maailmankuvan, sekä kuvan itsestä ja omasta elämästä. Onnellisuus on jotain, mitä ihmisillä ei vielä ole, koska heiltä puuttuu asioita elämästään, joita muilla jo on. Hauskinta on, että onnellisuuden ajattelu tekee ihmisen usein onnettomammaksi, koska silloin keskitytään asioihin, jotka vielä puuttuvat. Sen sijaan ongelmien ja elämän epäkohtien miettiminen ja näiden epäkohtien ratkaiseminen aiheuttavat onnen tunteita. Tätä kutsutaan kirjassa nimellä takaperoisuuden laki.

Olen huomannut myös itse hokevani jatkuvasti itselleni, että ”olen onnellisempi sitten kun…” ja että monet asioista, jotka johtavat minut suurempaan onnellisuuden määrään ovat asioita, joita minulla ei vielä ole, tai tule pitkään aikaan olemaan. Vaikka tiedostan, että elämässäni on valtava määrä onnellisuuden aiheita, havittelen silti tulevaisuudeltani jotain erilaisia ja uudenlaisia onnellisuuden aiheita. Näitä mielessäni pyöriviä tavoitteita kutsutaan kirjassa säväreiksi. Sävärit ovat nautinnon-, eivätkä onnellisuuden tuottajia. Ne ovat asioita, joita minulla ei vielä ole ja jotka pohjautuvat arvoihin, jotka eivät ole terveitä. Pyrin lisäksi myös piittaamaan liian monesta asiasta samaan aikaan. Kirjassa sanotaankin, että ihmiset haluavat nykyään kokea elämänsä aikana niin paljon erilaisia asioita, ettei kaikkien niiden kokeminen ilman miljoonaomaisuutta ole edes mahdollista. Säväreitä haetaan kaikkialta, mutta arjen normaalit ilonaiheet eivät enää tunnu miltään. Olen kuullut samaa myös työelämästä. Varsinkin taksikuskin työssä kuulen viikonloppuisin mielenkiintoisia asioita työelämästä. Erästä kuljetusliikkeen pitäjää lainatakseni ”Nykyajan nuorilta puuttuu pitkäjänteisyys täysin”. Hän kertoi minulle taksimatkan aikana, että hänellä oli töissä oikein pätevä nuori mies, joka oli kuljettajan tehtävissä oikein hyvä tekijä ja hommia riitti. Hän kuitenkin irtisanoutui alle vuoden jälkeen työn vastaanottamisesta, koska ”halusi kokeilla jotain uutta seuraavaksi”. Nykyajan ihmiset elävät liikaa hetkessä, eikä pitkäjänteinen asioiden tavoittelu enää ole mahdollisuus. Myös työelämästä haetaan paljon säväreitä.

Kirjan lukemisen jälkeen olen pyrkinyt järjestämään omaa arvomaailmaani uudelleen. Olen alkanut miettimään, mitkä asiat ovat oikeasti itselleni tärkeitä ja mitkä taas olen omaksunut jostain ulkoisesta lähteestä. Toki kaikki arvoihin liittyvä on aina opittua ja jostain omaksuttua, kuten kaikki muukin elämässä. On kuitenkin eri asia haluta jotain, mitä on nähnyt jollain Instagram julkkiksella olevan tämän muutenkin ”täydellisessä” elämässä, kuin haluta jotain, koska se tuntuu itsestä oikealta ja istuu pysyviin arvoihin.

Kirjassa puhutaankin paljon arvoista. Hyviä arvoja sen mukaan ovat elämäntilanteesta, ajankohdasta, muista ihmistä ja aineellisesta omaisuudesta riippumattomat arvot. Hyvä arvo on sellainen, joka on aina toteutettavissa, oli elämäntilanne tai varallisuus minkälainen hyvänsä.

Poikkeuksellisuuden hypnoosi

”Mutta mitä järkeä missään on, jos en olekaan aivan poikkeuksellinen yksilö?” (Manson 2018). Nykyaikana kuulee jatkuvasti, kuinka julkisuuden henkilöt ja erityisosaajat ovat sitä mieltä, että jokainen meistä on jollain tapaa erityinen ja kuinka emme ole vain löytäneet omaa erityiskykyämme. Lapsille toitotetaan syntymästään asti, kuinka he ovat erityisiä juuri omalla tavallaan ja kuinka he saavuttavat mitä tahansa, jos tarpeeksi haluavat sitä. Itsekin uskottelin itselleni pitkään, että olen jollain tapaa erityinen ja tulen saavuttamaan suuria asioita, jos haluan niitä tarpeeksi. Kaikki tuollainen loputtomien mahdollisuuksien ja vielä havaitsemattomien kyvykkyyksien perään haihattelu on kuitenkin täyttä paskaa. Olen viime aikoina tajunnut olevani ihan todella tavallinen yksilö, enkä minä tai kukaan muukaan saavuta yhtään mitään vain haluamalla sitä tarpeeksi. Juuri tällaisen kasvatustavan takia nykyajan nuoresta kasvaa helposti itsekeskeinen, muita ihmisiä ylenkatsova pikku piru, joka suuttuu heti, jos ei tarpeeksi haluamalla saavutakaan asioita.

Asioiden ja saavutusten eteen täytyy tehdä valtava määrä töitä, pelkällä haluamisella ei saa paskaakaan. Koska suurten saavutusten eteen täytyy tehdä valtavasti töitä, ei elämän aikana yksinkertaisesti ehdi saavuttamaan kovin montaa isoa asiaa. Kirjan alun yksi suurimmista sanomista olikin, että ihmisen tulisi määrittää itselleen maksimissaan muutama isompi asia, jotka ovat hänelle erityisen tärkeitä. Kaiken sosiaalisesta mediasta nähtyjen erilaisten nautinnonlähteiden tavoittelu on turhaa, koska erilaiset sävärit tekevät ihmisestä vain pieneksi hetkeksi tyytyväisen.

Monelle olisi varmasti helpottavaa, kun voisi hyväksyä sen, että on ihan ok olla vain perustavaa laatua oleva tallaaja tällä maapallolla. Kyllä hienoja asioita voi, saa ja kannattaakin tavoitella elämässään. Ihmiset kun ovat juuri niitä, jotka pystyvät vaikuttamaan teoillaan maailmassamme. Mutta jos jokainen voisi hyvällä omalla tunnolla olla joissain asioissa, ehkä jopa kaikissa vain ihan okei kaikkien muiden rinnalla, olisivat monet varmasti hieman nykyistä onnellisempia. Jos kaikki meistä olisivat ihan pirun lahjakkaita aina joissain asioissa, eihän lahjakkuutta määritelmänä enää olisi olemassakaan. Keskinkertaisuus ja sen hyväksyminen voi olla siis hyväkin asia, ainakin oman pääkopan kannalta. Ja jokainen meistä voi kovalla taistelulla kehittyä jonkin asian huippuosaajaksi, jos tekee töitä tarpeeksi. Kun vain muistaa olla piittaamatta paskaakaan aina välillä ja puntaroi piittaamistaan asioista, ovatko ne todella niin tärkeitä. Tiedostamalla sekä vahvuutensa, että heikkoutensa, ihminen kehittyy kaikista pisimmälle.