Muistatko kun viimeksi teit jonkin uuden asian ensimmäistä kertaa? Ehkä uudessa työssäsi sinulle annettiin tehtävä, jota et ollut suorittanut aiemmin. Sait ohjeistuksen tehtävään etukäteen, mutta sitä suorittaessasi paikalla ei ollut ketään, jolta varmistaa asiaa. Pohdit ja muistelit tehtävää suorittaessasi, muistatko varmasti kaiken annetusta ohjeistuksesta. Lopuksi vielä käyt kaiken mielessäsi läpi ja tarkastat, huomaatko virheitä. Nouset epävarmuutesi yläpuolelle, tai työnnät sen sivuun. Jatkat eteenpäin jännittäen myöhemmin saatavaa palautetta tehtävästä. Tehtävää suorittaessasi ajattelit vain tehtävää ja siihen liittyviä asioita. Mieleesi ei mahtunut mitään muuta, uusi suoritus vaati täyden keskittymisen.

Lukemani kirja käsitteli sosiaalipsykologiaa ja neuropsykologiaa. Sisällöstä oli aluksi erittäin hankala lähteä kirjoittamaan. Kulmia ja aiheita oli valtavasti. Tuntui siltä, kuin edessäni olisi ollut netflixin etusivu avoinna, mutta ei mitään katsottavaa. Lopulta kirjaa selatessani silmiini nousi DMN. Default mode network, suomeksi oletustilaverkko. Kyseessä on neurotieteessä havaittu verkosto aivoissamme, joka kytkeytyy päälle yleensä silloin, kun emme ole aktiivisesti keskittyneet johonkin asiaan.

DMN on aivoissamme alue tai verkosto, joka kytkeytyy päälle silloin, kun emme ole suorittamassa aktiivisesti mitään tehtävää. Tässä osassa aivojamme asuu muun muassa tarinat, joita kerromme itsellemme. Oletustilaverkko on vastuussa sosiaalisista vuorovaikutustilanteista ja se säätelee tunteita ja niiden tunnistamista toisissa ihmisissä. Tämän lisäksi verkosto ohjaa rutinoituneita tehtäviä, jotka osaamme tehdä niin sanotusti ”automaattisesti.”

Ensimmäisen kappaleen tarina on hyvä esimerkki siitä, mitä hyötyä meille on siitä, että aivoissamme on ”autopilotti.” Kuvittele, että kävisit kuvauksen mukaisen prosessin jokaisena aamuna ensin vessan etsimisessä, sen vetämisen kanssa, hampaiden pesun suhteen ja puhumattakaan kahvinkeittimestä. Näistä asioista tulee automaattisia tapoja ja niitä suorittaessamme verkosto ottaa vallan. toiminta on niin tuttua, ettei meidän tarvitse ajatella mitä teemme. Niissä hetkissä myös ajatuksemme ohjautuu helposti oletustilaverkon mukaan. Tutkimusten mukaan useimmiten negatiivisiin asioihin.

Tarinat, joita itsellemme kerromme

Tarinat, joita kerromme itsellemme määrittävät hyvin pitkälti sen, mihin yllämme. Tässä on itseasiassa kyse loppujen lopuksi melko yksinkertaisesta ja loogisesta syy-seuraussuhteesta. Kertoessasi itsellesi positiivista tarinaa koet olosi itsevarmaksi ja uskot pystyväsi ratkaisemaan haasteet, joita kohtaat. Näin ollen todennäköisesti otat askeleita kohti tuntematonta ja haastavaa, mikä mahdollistaa onnistumisen. Koska uskot ratkaisun olevan olemassa ohjaat itsesi etsimään sitä. Uskallat lähteä prosessiin, joka muuttaa tai kasvattaa sinusta henkilön, joka onnistuu.

Jos taas tarina on negatiivinen, kaikki toimii käänteisesti. Painamme itsemme alas emmekä usko pystyvämme mihinkään. Sanomme itsellemme asioita, joita emme niiden ilkeyden takia todennäköisesti sanoisi kellekään muulle. Luonnollisesti tämän johdosta näemme muutokset ja uudet mahdollisuudet uhkana. Epäonnistuisimme kuitenkin ja epäonnistuessamme todistaisimme jälleen kerran olleemme oikeassa. Koska emme usko ratkaisun tai onnistumisen olevan mahdollista, emme käytä energiaa sen etsimiseenkään. Näin ollen todennäköisyys sen löytymiseen kutistuu. Todennäköisesti emme uskalla edes astua prosessiin, viimeistään luovutamme ensimmäisien vastoinkäymisten kohdalla.

Tarinat ja kierteet

Kuuntelin podcastin oletustilaverkosta saadakseni lisää ymmärrystä aiheesta, koska itse kirjassa ei loppujen lopuksi käsitelty kyseistä aluetta kovinkaan laajasti. Kyseisessä jaksossa kerrottiin kokeesta, joka oli tehty rotille. Rotilla oli saatavilla ruokaa, normaalia vettä sekä vettä, johon oli sekoitettu kokaiinia. Kun rotat eristettiin kontaktista muiden lajitoverien kanssa ne ajan kuluessa, alkoivat nauttimaan kokaiinivettä. Jopa siinä määrin, että lopettivat syömisen kokonaan. Kierteen jatkuessa lopputuloksena olisi ollut lopulta kuolema. Kokeessa huomattiin, että kun eristetyt rotat palautettiin lajitovereidensa yhteyteen, ne lopettivat kokaiiniveden nauttimisen lähes välittömästi ja alkoivat syödä. Vaikka kyseinen koe onkin suoritettu rotilla, on myös ihmisten käytöksessä havaittu samoja ominaisuuksia. Onkin sanottu, että parannuskeino addiktioon ei ole selvänä pysyminen vaan yhteys toisiin ihmisiin. Me kaipaamme rakkautta ja yhteyttä toisiin ihmisiin, sen poissaolleessa elämässämme addiktiot saattavat astua kuvaan täyttämään muodostunutta tyhjiötä.

Oletustilaverkkoon tämä toiminta liittyy seuraavasti. Kun koemme sosiaalista eristäytymistä alamme keskittyä itseemme, usein negatiivisella tavalla. Todennäköisesti alamme kiinnittää huomiota asioihin, jotka ovat elämässämme huonosti, kyseenalaistamme elämänvalintojamme ja alamme pelkäämään tulevaisuutta. Nämä pelolle pohjautuvat ajatukset aiheuttavat meissä stressireaktion, joka puolestaan lisää ahdistusta ja negatiivisia ajatuksia. Jos emme osaa tiedostaa ja tunnistaa tätä tapahtumaketjua ja katkaista sitä tästä syntyy helposti syvenevä kierre.

Meidän on mahdollista muuttaa tätä kierrettä ja ohjata ajatuksiamme. Siinä onnistuminen kuitenkin edellyttää tulemista tietoisiksi omista ajatuksistaan. Kun tiedostamme tilanteita ja ajatusmalleja, joita ne laukaisevat se asettaa meidät niiden yläpuolelle. Pystymme katselemaan objektiivisemmin ajatuksiamme ja ajattelemaan tietoisesti. Niin kauan, kun emme ole tietoisia ajattelustamme, olemme tavallaan alisteisia ajatuksillemme.

Haastan sinua miettimään kulunutta viikkoa, oletko huomannut ajattelussasi joitain toistuvia kaavoja? Onko niissä hetkissä, joissa vajoat negatiivisiin ajatuksiin, jokin edellä mainitun kaltainen yhdistävä tekijä?

Jos löydät jonkin asian tai toistuvan kaavan ajattelussasi, pyri ensikerralla vaikuttamaan ajatustesi suuntaan. Pelko, stressi ja ahdistus lamauttavat aivomme kasvattaen kierrettä. Kun emme vajoa siihen, pystymme vaikuttamaan asioihin.