Tampere
25 Feb, Tuesday
-6° C

Proakatemian esseepankki

Kova stressi vai uupuminen?



Kirjoittanut: Claudia Kinnarinen - tiimistä Apaja.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
-
-
Esseen arvioitu lukuaika on 4 minuuttia.

Olen harrastanut joukkuevoimistelua omien sarjojeni huipulla 17 vuotta. Tämän lisäksi viime vuonna tuli kahdeksas vuosi täyteen joukkuevoimistelun kilparyhmien valmentajana. Olen käynyt kaikki opiskeluvaiheet läpi harrastukseni ohella. Olen kamppaillut ala-asteen musiikkiluokan pääsykokeista aina ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin saakka. Voimistelua on ollut arjessani neljästä kahdeksaan kertaa viikossa silloin, kun olen käynyt kaikki opiskeluvaiheet läpi. Se ei ole tuntunut uuvuttavalta ikinä ja olen silti saanut hoidettua kaikki opiskeluni loppuun. En edes ole ajatellut väsyväni tai, että luopuisin voimistelusta, joka on vienyt viikostani tuhottomasti aikaa. Koulusta varmaan olisin murrosikäisenä mielelläni luopunut. Tällä hetkellä mietin tuota 17 vuotta ja pelkkiä valmennusvuosiani siihen päälle. Miten olen jaksanut? Mikä on ollut se tekijä, joka on kantanut minua tuon kaiken keskellä ja olen ollut jaksava ja reipas nuori. Tällä hetkellä tuntuu, etten pysty mahduttamaan edes yhtä asiaa elämääni, kun sekin tuntuu uuvuttavalta ja väsyttävältä. Miten olen tähän pisteeseen päätynyt?

Joukkuevoimistelussa on kaksi kilpailukautta. Syksyisin se on lokakuusta joulukuun alkuun ja keväisin maaliskuusta kesäkuun alkuun. Jokainen proakatemialainen, joka jättää esseet viime tippaan tietää, että nuo ovat pahimmat ajanjaksot esseiden kannalta. Tai ainakin itse tiedän sen nyt viime syksyn jälkeen. Esseet helposti arvotetaan muiden tekemisten taakse. Juuri tämän saman virheen itse tein, kunnes laskin kalenterista tyhjiä päiviä ennen akatemian esseepisterajaa. Niitä ei ollut yhtään. Pajatunnit kuitenkin näyttivät hyvältä, joten laskin pajat, joista pystyn olemaan poissa ja tekemään esseitä. Se helpotti ja varsinkin tiimin tuki siitä, että rajaan tullaan pääsemään. Ongelmakseni kuitenkin koitui se, että yhden esseen tekemiseen meni useampi päivä, kun toiset taas saavat monta esseetä tehtyä päivässä. Lopulta, kun huomasimme ettei esseepisterajaan pääsemisestä tule mitään, asetettiin tiiminä oma rajamme. Joulukuun menojeni takia, se ei ollut itselleni yhtään sen realistisempi raja saavuttaa, joten tässä sitä ollaan. Tammikuussa kirjoittamassa viime syksyn esseitä valmiiksi ja samalla kipuilemassa jo kevään pisterajoista.

Koko loppusyksy sai minussa aikaan valtavan stressin. Viimeiset päivät ennen lomaa menivät akatemialla siihen, että tein kauheasti, mutta en todellisuudessa tehnyt yhtään mitään. Päivän päätyttyä stressi purkautui kotona aina aivan äärimmäisellä tavalla ja joka päivä vaan tuntui vaikeammalta ja vaikeammalta tehdä yhtään mitään. 15.1. Prosemman puhuja, Jussi Piha, sai oman uupumus tarinansa kuulostamaan hyvinkin tutulta. Hän sanoi osuvasti, että ”joka paikkaan tekee ja yrittää kauheasti, mutta todellisuudessa ei saanut mitään tehtyä kunnolla”. Siltä se tuntui, kun nyt taaksepäin katsoo. Mitään ei saanut saatettua täydellisesti loppuun asti ja ilmankos esseiden tekemisestä ei tullut mitään. Niin kuin ei mistään muustakaan. Oman uupumisensa huomattua Jussi vähensi menojaan ja keskittyi siihen, mikä oli tärkein, eli perhe. Hän kävi salibandy harjoituksissa ja töissä, mutta selvästi kevyemmin kuin ennen.

Eve Mantun ja Mikko Lehtolan artikkelissa, Aivot ovat viisaat, kerrotaan hyvin aivojen toiminnasta äärimmäisen stressin kynnyksellä. Aivot ovat viisaat silloin, kun ne ovat liiallisen työn alla. Ne suojaavat itseään burn outilla ja pakottavat tällöin aivojen kantajan lepoon, jotta aivot jaksaisivat työskennellä myöhemmin taas normaalisti. Itselleni on vaikeaa se, että miten tunnistaa loppuun palamisen stressistä. Loppuun palaminen eli burn out on pitkään jatkuneen stressin seuraus, mutta missä menee raja. Itseäni mietityttää tämä, koska en tunnista omien aivojeni toimintaa tällä hetkellä. Olen elänyt aina kiireen ja stressin keskellä, mutta minkä takia aivoni reagoivat nyt vahvemmin stressiin kuin ennen. Ennen pystyin suorittamaan normaalit päivän askareet hyvin, mutta nykyään siihen menee paljon pidempi aika. Kuten sanoin, että yhden esseen kirjoittamiseen menee tällä hetkellä keskimäärin kolme päivää, kun muut tekevät monta päivässä. Niin minäkin ennen tein. Lehtosen kirjoittamassa artikkelissa tätä kuvataan yhtenä uupumisen merkkinä.

Minusta ei ole tähän. Olen väärällä alalla. En osaa mitään, ja kohta sen huomaavat kaikki. (Mantu, E. ja Lehtola, M. Aivot ovat viisaat. 12/19. Yle.) Siinä hyvin tiivistettynä tämän hetken fiilikseni. Muille olotilani varmaan näyttää siltä, että minua ei kiinnosta tehdä mitään. Kunpa olisikin niin, silloin ei olisi tätä valtavaa paineen tunnetta pään sisällä kokoaikaa. On vaikeaa tunnistaa aivoista sitä, että onko ensimmäiset väittämät oikeasti totta vai johtuuko se vaan stressistä. On vaikeaa tietää sitä, koska tällaista tunnetta ei ole ikinä kokenut. Samalla mietin, että mitä tässä täytyisi tehdä. Jussi Piha osasi toimia oikein ja vähensi päivittäisiä tekemisiään. Minä kysyn, että miten hän siihen pystyi. Ei minulla ole aikaa karsia yhtään mistään, kun on pakko tehdä ja saada tekemiset valmiiksi. Tällä hetkellä tehtävälistani on loputon. Täytyy saada 20 esseepistettä tehtyä helmikuun loppuun mennessä, täytyy saada kolme voimistelu koreografiaa valmiiksi tammikuun loppuun mennessä, täytyy hankkia ainejärjestöllemme yhteistyökumppaneita ja sponsoreita mahdollisimman nopeasti, täytyy saada omaa projektia eteenpäin ja myyntiin ja ja ja… Voisin jatkaa listaa toisen esseen verran.

Alussa esittämäni kysymys, miten olen tähän pisteeseen päätynyt, on edelleen mysteeri. Minua kummastuttaa se, että ennen päiväni ovat olleet fyysisesti paljon raskaampia, mutta olen silti päivästä toiseen jaksanut. Mikä ajaa aivot siihen pisteeseen, että yhtäkkiä ne eivät enää jaksa, vaikka ennen ovat jaksaneet? Mantun ja Lehtolan tekstissä mietitään paljon työympäristön vaikutusta yksilön jaksamiseen. Eniten minussa herättää tunteita kysymys: ”Onko työuupuminen yksilön ongelma vai systemaattinen ilmiö?” Proakatemialla näitä tapauksia kuitenkin ilmenee yksi toisensa jälkeen. Mitä voimme opiskelijoina tehdä, että tiimit eivät aja yksilöitään uupumiseen? Kukaan ei tahdo toisen kamppailevan tämän paineen tunteen kanssa päänsä sisällä, miksi sitä silti tapahtuu. Mietimme kovin aina keinoja uupumisen välttämiseksi, mutta mikseivät ne ota tulta alleen ja toimi. Minä ainakin yksilönä tarvitsen lomaa, että jaksan. Minun täytyy päästä mahdollisimman kauas kotoa, jotta pystyn elämään taas arkeani. Lomasta saa energiaa ja aivot voi heittää narikkaan. Alanko pakottamaan tästä lähtien itseni lomalle ja tiimiläisiäni yksitellen? En tiedä onko se tässä opiskelumallissa mahdollista, sillä yritys ei lomaile.

Mikä on seuraava askel? Miten Apaja reagoi yhden, ehkä jopa useamman, tiimiläisen tilanteeseen? Milloin voin levätä? Toivottavasti minä ja kaikki muut saamme vastauksen esittämiini kysymyksiin tämän kevään aikana. Toivon, että yhteisönä keksimme keinon uupumisen ennaltaehkäisyyn ja näemme, milloin toinen tarvitsee taukoa. Toivon, että emme määritä toistemme jaksamisen rajaa, sillä kaikilla meillä on erilaiset elämäntilanteet ja rajat jaksamisen kanssa. Kukaan ei ole sanomaan toiselle, että ”kyllä sinä jaksat, kun minäkin jaksan, vaikka minulla on paljon enemmän tehtävää”. Muistetaan, että olemme kaikki yksilöitä, vaikka elämme vahvasti arkea tiiminä ja yhteisönä. Annetaan toistemme olla yksilöitä, sillä silloin jaksamme.

Lähteet:

Piha, J. Salibandyn pelaaja. 2019. Seminaari. Prosemma 15.1.2020, Proakatemia. Tampere.
Mantu, E. ja Lehtola, M. 12/2019. Aivot ovat viisaat. Yle, oppiminen. Luettu 16.1.2020. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/12/10/aivot-ovat-viisaat-ne-ajavat-itsensa-burnoutiin-jos-stressi-jatkuu-liian?utm_source=facebook&utm_campaign=yleuutiset&utm_medium=social

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close