Tampere
19 Jun, Saturday
18° C

Proakatemian esseepankki

Koronarumba ja kaipuu koulunpenkille



Kirjoittanut: Salla Nieminen - tiimistä Promisia.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Motivoidutaan yhdessä
Järvenoja, H.
Kurki, K.
Järvelä, S.
Esseen arvioitu lukuaika on 5 minuuttia.

1 KORONASTA JA ARVOSTUKSESTA 

Koronaviruksen jyllätessä olen törmännyt moniin kirjoituksiin ja kommentteihin, joissa opettajan työ on yllättäen noussut uuteen arvoon. Perheelliset ovat nyt useamman viikon pyörittäneet kotonaan sitä rumbaa, jossa vanhempien etätyöt, kouluikäisten etäopetus ja perheen pienimpien vaatima huomio on sovitettava yhteen. Suomalaisella peruskoulujärjestelmällä on ikää jo melkein 50 vuotta, ja aikojen saatossa siitä on tullut meille itsestäänselvyys, jonka arvo huomataan todella vasta sitten, kun koronan kaltainen poikkeustilanne saa meidät todella kaipaamaan kouluun. 

Järjestin tällä viikolla partioryhmälleni etäkokouksen Zoomin välityksellä, ja täytyy myöntää, että sydäntä särki, kun 2.-luokkalaiset kertoivat kaipaavansa jo kouluun. Ystävyyssuhteiden kaipuu voi olla kova etenkin, jos ajatellaan pieniä paikkakuntia, joissa etäisyydet ovat pitkät tai lapsia, joilla ei ole sisaruksia. Kesä- ja joululoman loppuessa monet lapset odottavat yleensä jo koulun jatkumista, koska siellä pääsee kertomaan muille, mitä lomalla tuli tehtyä. Enpä vaan ole kyllä kertaakaan aikaisemmin kuullut, että lapset kaipaisivat kouluun keväällä, kun yleensä ollaan jo toinen jalka kesälaitumilla. Nyt eletäänkin siitä erikoisia aikoja, ettei kukaan oikein kovin tarkkaan osaa kertoa näille lapsille, koska sinne kouluun taas pääsee. 

Lapsiperheiden tilanne on haastava, siitä ei pääse mihinkään. Lapset ovat yhtäkkiä kotona koko ajan. He tarvitsevat laitteita ja apua voidakseen osallistua etäoppitunneille ja harrastuksiin. He syövät kotona enemmän kuin tavallisesti (ja näin ollen myös maksavat ja sotkevat enemmän). He eivät tapaa kavereitaan yhtä usein, mutta ihan niin kuin vanhempansa, myös lapset kaipaavat silloin tällöin sitä omaa rauhaa, jota ei korona-aikaan ole välttämättä yhtä avokätisesti tarjolla. Tällaisessa tilanteessa vaikea lapsi (ihan niin kuin vaikea aikuinenkin) on varmasti vielä vaikeampi, ja tuskin se helppokaan helpommaksi muuttuu. Ei ole ihme, että moni vanhempi kuormittuu ja toivoo mielessään “aukeispa se koulu nyt äkkiä niin saisi nuo lapset sinne”.  

Ja nyt on pakko tarkentaa: on ihan täysin oikeutettua ajatella näin! Perheettömillä ei ole varaa mutista nurkan takana ja tuomita perheellisiä siitä, että he toivovat lapsensa jo pääsevän kouluun. Sitähän me kaikki toivomme! Emme siksi, että lapset olisivat ärsyttäviä vaan siksi, että suomalaisilla lapsilla on oikeus (ja myös velvollisuus jo vuodesta 1921) käydä koulua ja saada opetusta. Internetissä kiertävissä meemeissä korostuu yleensä vanhempien turhautuminen siihen, että lapset ovat jatkuvasti silmillä, vaikka todellisuudessa suurin osa suomalaisista kyllä tiedostaa, että on myös lasten etu päästä kouluun. Eikä pelkästään sen opetuksen vuoksi. Myös sosiaaliset suhteet kehittyvät, itsenäistymisprosessi etenee ja maailmankuva laajenee. Ihminen kasvaa koulussa. 

Opettajana edellisenkaltainen keskustelu kuitenkin turhauttaa. Moni tuntuu tiedostavan, että lasten on tärkeää päästä kouluun ja ymmärtää nyt paremmin, että opettajan työtä pitää arvostaa, koska “hän viettää päivänsä lasten kanssa”. Ei! Koronan vallattua maailman, Suomessa on virinnyt keskustelu monien ammattien arvostamisesta, mutta syyt arvostamiselle ovat usein nurinkurisia. Arvostuksesta puhutaan, vaikkei todellisuudessa edes tiedetä, mitä opettaja, sairaanhoitaja, laitoshuoltaja tai kuka tahansa ylipäätään tekee! Ja myönnetään, en ole itsekään puhdas pulmunen – vasta koronan vaatiman etätyöskentelyn myötä minullekin on vähän paremmin auennut, mitä avopuoliso oikeastaan työpäivinään tekee. Ja hän on insinööri. Mikään ala ei ole niin yksioikoinen, kuin voisi kuvitella. 

Kaikissa ammateissa on omat haasteensa ja toisia arvostetaan enemmän kuin toisia. Opettajan ammatti on kuitenkin sairaanhoitajan tavoin siitä mielenkiintoinen, että oikeastaan kaikki meistä ovat joskus kohdanneet opettajia. Usein juuri siksi meillä on jonkinlainen käsitys siitä, mitä opettaja tekee tai millainen on hyvä tai huono opettaja. Käsitykset perustuvat kuitenkin oletuksiin, ja usein unohtuu, että koulutuksen saaneet opettajat ovat mm. oppimiseen, motivaatiopsykologiaan, kasvatustieteisiin ja sosiaalipsykologiaan perehtyneitä alansa ammattilaisia. Harmittavan usein opettajat nähdään vain tyyppeinä, jotka seisovat luokan edessä ja määräävät kotitehtäviä ja saavat palkkansa siitä.  

Jäin pohtimaan opettajan ammatin monia puolia, kun luin Järvenojan, Kurjen ja Järvelän (2018) artikkelin Motivoidutaan yhdessä. Artikkeli on julkaistu Salmela-Aron (toim.) teoksessa Motivaatio ja oppiminen, jossa keskitytään tutkimaan motivaation ja oppimisen suhdetta erityisesti koulumaailmassa. Järvenoja ym. (2018) tutkivat motivaation rakentumista ryhmässä ja sosiaalisissa tilanteissa, ja aihe onkin varsin mielenkiintoinen nyt, kun erilaisten ryhmien kokoontumisia on rajoitettu ja sosiaalisten kohtaamisten määrä on yleisesti ottaen vähentynyt. Miten siis käy oppimismotivaation? 

 

2 MOTIVAATION SÄÄTELY RYHMÄTILANTEESSA 

Moni pitää koulussa teetettäviä ryhmätöitä pakollisena pahana, joita opettaja laittaa oppilaat tai opiskelijat tekemään päästäkseen itse vähemmällä. Proakatemialaisena on kuitenkin helppo todeta, että ryhmätyöskentelyn myötä opitaan paljon sekä tiimityöskentelystä että itsensä ja muiden johtamisesta. Vaikka kyse olisi ryhmätyöstä peruskoulun oppitunnilla, joku ottaa tai saa kannettavakseen johtajan aseman ja ainakin pyrkii huolehtimaan siitä, että työ tulee tehtyä. Ja tämä pätee, oli kyse sitten ryhmätyöskentelystä, joka on pelkkää auringonpaistetta tai ryhmästä, jossa mikään ei tunnu toimivan.  

Järvenoja ym. (2018, 147) muistuttavat, että ryhmätilanteiden aiheuttamia konfliktitilanteita ei kannata vältellä koulussa, koska ne ovat tärkeitä oppimistilanteita motivaation säätelyn kannalta. Tällaiset tilanteet muistuttavat aitoja työelämän tilanteita, joissa projektin onnistunut loppuunsaattaminen edellyttää sekä henkilökohtaista ponnistelua että sitä, että ryhmän yhteinen motivaatio osataan suunnata oikealla tavalla (Järvenoja ym. 2018, 147). Silloin kun suomalaista peruskoulua kritisoidaan siitä, ettei se opeta oppilaille hyödyllisiä työelämässä tarvittavia taitoja, keskitytäänkin usein liiaksi oppiaineisiin ja silloin unohdetaan usein tarkastella asiaa myös opetusmenetelmien näkökulmasta.  

Vaikka moni kuvittelee, että ryhmätöitä teettämällä opettaja pääsee itse vähemmällä, asia on usein päinvastoin. Ryhmätöihin liittyy monia asioita, jotka vaativat opettajalta paitsi etukäteissuunnittelua, myös aktiivista tarkkailua ja reagointia tehtävän aikana unohtamatta tietysti arviointia ja palautetta tehtävän aikana ja sen jälkeen. Opettajan tehtävä on päättää, miten ryhmät jaetaan, jotta ne palvelevat tarkoitusta kaikkein parhaiten. Oppimisen motivaatio rakentuu sekä oppijan yksilöllisinä tulkintoina että sosiaalisessa vuorovaikutuksessa toisten oppijoiden kanssa (Järvenoja ym. 2018, 141). Siksi opettajan on käytettävä harkintakykyään ja pohdittava, milloin sosiaalisen vuorovaikutuksen tarpeet menevät oppilaan yksilöllisten tarpeiden edelle. Joskus voi olla tarkoituksenmukaista antaa oppilaiden itse valita ryhmät, joskus taas on tärkeää, että opettaja vastaa ryhmäjaosta. 

Järvenojan ym. (2018, 148) mukaan yksilöllisen motivaation säätelyn lisäksi yhteisöllisissä oppimisen tilanteissa ryhmän jäsenet voivat säädellä motivaatiota ja sen haasteita yhdessä. 

[…] jotkut tai kaikki ryhmän jäsenet yhdessä pyrkivät palauttamaan, suuntaamaan tai ylläpitämään ryhmän motivaatiota, hyvää ilmapiiriä ja tavoitesuuntautunutta toimintaa etenkin silloin, kun sen koetaan olevan uhattuna. (Järvenoja ym. 2018, 148.) 

Tunnistan tämän ilmiön myös omassa tiimissäni Promisiassa. Esimerkiksi 12H-projektien tyyppisissä innovointitehtävissä tämän tiedostaminen on tärkeää, ja silloin kun ryhmä ei itse pysty tähän, on tärkeää, että johtaja (tai opettaja) voi ohjata ryhmän toimintaa niin, että ryhmä pystyy itse ottamaan vastuuta motivaation suuntaamisesta. 

 

3 KUKA MEITÄ NYT TUKEE? 

Opettajan työ on johtamista. On osattava johtaa tilanteita, ryhmiä ja yksittäisiä oppilaita (ja joissain tilanteissa myös heidän vanhempiaan). Ihan niin kuin kaikessa johtamisessa, myös opettajan työssä tilanne ja mukana olevat yksilöt määrittävät, millaista johtamista tarvitaan. On tilanteita, joissa valmentava johtaminen puree parhaiten ja sitten on niitä tilanteita, joissa opettajan on noustava auktoriteettiasemaan ja asetettava toiminnalle selkeät rajat. Näiden kahden toimintamallin välillä tasapainoilu korostuu etenkin silloin, kun työskennellään teini-ikäisten kanssa ja rajojen testaaminen kuuluu enemmän kuin asiaan. 

Puhuttiin sitten yksittäisen oppijan tai koko ryhmän motivaation säätelystä, opettajan mahdollisuudet tukea motivaation säätelyä voidaan tiivistää kolmeen perusajatukseen: tiedostamiseen, tunnistamiseen ja mukauttamiseen (Järvenoja ym. 2018, 151). On tärkeää pystyä tiedostamaan, kun motivaatio on uhattuna ja toisaalta tunnistaa syyt, joista haasteet johtuvat (Järvenoja ym. 2018, 151-152). Tämän myötä on mahdollista mukauttaa toimintaa niin, että motivaatio saadaan palautettua. Tavallisena arkipäivänä opettajan työ on jatkuvaa tarkkailua ja näiden kolmen “vaiheen” havainnointia. Opettaja havainnoi oppilaiden ja ryhmien toimintaa ja arvioi, koska tarvitaan opettajan tukea. 

Nyt emme elä tavallista arkipäivää. Elämme poikkeusoloissa, joissa vanhempien tulisi oman työnsä ohella ryhtyä opetusalan ammattilaisiksi yhdessä yössä. Mahdoton tehtävä! Toisaalta myös opettajat ovat melkoisen haasteen edessä, aivan kuten kaikki muutkin etätyötä tekevät, kun he yrittävät tukea oppilaitaan kotoa käsin pyörittäen osa samalla sitä omaa kotisirkustaan omien lapsiensa kanssa. Joku saattaa ajatella, että tämähän on opettajalle helppoa, “oppilaille etätehtävät ja itse voi keskittyä omien lasten opettamiseen”. No jaa, uskallan väittää, että aika moni opettaja tuskailee juuri nyt sen kanssa, että omista oppilaista on kova huoli. 

Minulla on vieläkin erityisen kirkkaana mielessä kaksi opetusryhmää, joille opetin aikanaan lähes kolmen vuoden ajan sekä ruotsia että englantia. Vietin tästä syystä viikoittain noin puolet lukujärjestykseeni merkitystä ajasta näiden kahden ryhmän kanssa. Tällä tavalla oppii melko hyvin tuntemaan sekä oppilaat että ryhmän ryhmädynamiikan, mutta “varjopuolena” on myös se, että ryhmät tulevat läheisemmiksi ja niihin kiintyy. Molemmat ryhmät ovat jo ajat sitten lähteneet peruskoulusta, mutta jos opettaisin heitä nyt koronan aikaan, myönnän, että minulla olisi opettaja kova huoli siitä, miten heillä sujuu. Miten motivaation ja oman työskentelyn ohjaaminen onnistuu, jos siihen ei tavalliseen tapaan saa tarvittavaa tukea?  

Perheelliset ovat nyt tavallaan joutuneet tekemällä oppimisen maailmaan. Nyt on pakko opetella työskentelemään opettajana ilman minkäänlaista perehdytystä. Luottakaamme siis prosessiin! Ja onhan se nyt hienoa, että tietyt ammatit saavat lisää arvostusta, vaikkakin ehkä välillä väärin perustein. On silti aika huolestuttavaa, että tarvitsemme koronaviruksen kaltaisen pandemian kertomaan meille, että kaikenlaista työtä tulee arvostaa. Toisaalta tämä kertoo myös siitä, että meillä on Suomessa asiat todella hyvin. Meillä on niin hieno peruskoulujärjestelmä, ettemme edes kiinnitä huomiota sen toimintaan, ennen kuin se muuttuu radikaalisti. Vasta sitten me huomaamme, mitä koulutus ja opettajien tekemä työ todella mahdollistaa, kun lapsillamme alkaa olla ikävä kouluun. 

Auts. 

 

LÄHTEET 

Järvenoja, H., Kurki, K. & Järvelä, S. 2018. Motivoidutaan yhdessä. Teoksessa Salmela-Aro, K. (toim.) Motivaatio ja oppiminen. Jyväskylä: PS-Kustannus, 141-159. 

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close