Tampere
29 Mar, Friday
6° C

Proakatemian esseepankki

Koronaketutus



Kirjoittanut: Olivia Pynnönen - tiimistä Revena.

Esseen tyyppi: Blogiessee / 1 esseepistettä.
Esseen arvioitu lukuaika on 2 minuuttia.

Nyt se sitten viimein osui omalle kohdalle. Nimittäin koronav*tutus. Olen pärjännyt kuluneen vuoden suhteellisen pienellä pännimisellä koronan osalta, sillä se ei ole juurikaan haitannut minua. Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Opiskelumotivaationi on kadonnut. Tämänkin esseen aloitusta lykkäsin monta päivää. Näin tämä oma pääni sisäinen painekattila pääsi purkautumaan, joten aionpa nyt jakaa hieman omia huolia, murheita ja ketutuksiani teillekin.

Suurin pelkoni tällä hetkellä on, että valmistun kahden vuoden ja huomaan, etten ole oppinut riittävästi. Toki oma oppimiseni vain ja ainoastaan itsestäni kiinni, eikä siitä ole vastuussa kukaan muu kuin minä. Mutta siitä huolimatta vallitseva maailman tilanne tuntuu meitä opiskelijoita kohtaan kohtuuttomalta. Olenhan hakenut opiskelemaan yrittäjyyttä ja tiimijohtamista, joista ainakin jälkimmäinen on etäopiskelun vuoksi tehty hyvin, hyvin haastavaksi.

Tähän asti olen nauttinut etäopiskelusta, enkä vieläkään sano sen olevan täysin hanurista. Siinä on omat hyvät puolensa. Kaipaan kuitenkin ajatusten vaihtoa muiden kanssa, tsemppausta, kahvipöytäkeskusteluja, sekä akatemian käytäviltä raikuvaa naurua! Etäpajat alkavat tuntuva raskailta, kun takana on jo useampi tunti koneella istumista ja aivot kaipaavat happea. Dialogiin on haastava osallistua, sillä helposti puhuu jonkun toisen päälle ja näin menettää oman vuoronsa.

Kuinka voin johtaa ihmisten motivaatiota, jos itsellänikään ei ole sitä? Miten voin olla projektitiimilleni kannustava esimerkki ja johtaa heitä loistaviin suorituksiin? Tässä kun ei ole oikotietä onneen vaan kaikki lähtee omasta asenteestani. Voisin sanoa, että lopetan synkistelyn ja alan ikuiseksi optimistiksi, mutta se tuntuu itseni huijaamiselta. Sitä paitsi eikö koronavuosi ole vetänyt maton jalkojemme alta jo tarpeeksi monta kertaa, vain huomataksemme, että sen positiivisen asenteen voi tunkea sinne missä aurinko ei paista.

Alan olla kyllästynyt kuulemaan lauseita ”kun päästään palaamaan normaaliin” ja ”kyllä tää kohta menee ohi”. No entä, jos ei mene? Mitä jos tätä kurimusta jatkuu vielä seuraavakin vuosi? Eikö meidän siinä tapauksessa pitäisi alkaa luoda toimivia malleja arkemme helpottamiseksi ja lakata odottamasta niin kuin suurin osa meistä tekee? Mutta jos meiltä viedään toivo, niin mitä meille enää jää?

Kommentit
  • Elina Merviö

    Olen Olivia ihan samaa mieltä. Hyvä, että purit tuntojasi kirjoittamalla. Multa tulisi vielä kyllästyneempää tekstiä. Tsempataan toisiamme, niin huomaamme, että tämä on kohta vain muisto 🙂

    4.3.2021
  • Johanna Rita

    Oon myös täysin kyllästyny tähän “koitetaan vielä jaksaa” ja “kohta tää menee ohi”-matroihin. Kun sitä on kohta vuoden verran kuunneltu, ni tekisi mieli alkaa huutamaan aina, ku joku sanoo nuo lauseet.
    Joka tapauksessa on ihanaa huomata, että joku muukin revenalainen kirjoittaa tästä aiheesta, kiitos!

    9.3.2021
Post a Reply to Johanna Rita cancel reply

Add Comment
Loading...

Vastaa käyttäjälle Johanna Rita Peruuta vastaus

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close