Tampere
19 Sep, Sunday
6° C

Proakatemian esseepankki

Korkeintaan vähän vittuuntunut



Kirjoittanut: Johanna Rita - tiimistä Revena.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Korkeintaan vähän väsynyt
Eeva Kolu
Esseen arvioitu lukuaika on 4 minuuttia.

 

Olen aina kokenut suurena ylpeyden aiheena sen, että minä se jaksan aina olla menossa. Minä en makoile sohvalla, minä olen ulkona, kavereiden kanssa, urheilemassa, juhlimassa, töissä, koulussa, matkoilla, seikkailuilla, spontaaneilla retkillä. Minulla on sata projektia ja osallistun kaikkiin mahdollisiin kissanristiäisiin. Minä en siedä sitä, että elämäni olisi tylsää, minä vaadin, että se on yhtä ilotulitusta.  Joka. Ikinen. Sekunti.

Kun koko maailma uuvuttaa

Kun on jatkuvasti menossa, on vauhtia yllättävän vaikea alkaa hidastaa. Olen kuunnellut koko kevään 2021 ystävieni saarnaa siitä, että minulla on ihan liikaa hommia. Olin töissä suksivuokraamossa, toimin projektipäällikkönä yhdessä projektissa, toimitusjohtajan oikeana kätenä toisessa sekä kirjoitin kirjaa. Tämän lisäksi koronavitutus jyskytti takaraivossa niin lujaa, että hetkittäin olin täysin toimintakyvytön. Ei siis ihmekään, että jossain kohtaa paska lensi siihen kuuluisaan tuulettimeen, ja kovaa lensikin.

Eeva Kolu kirjoittaa kirjassaan Korkeintaan vähän väsynyt (Gummerus 2020) omista burn outeistaan ja nykyajan vaatimuksista, jotka ajavat meitä jatkuvasti kohti ylirasittumista. Uupumus ei välttämättä johdu pelkästään töistä; siihen ajaa niin sosiaalinen media kuin lähipiirimmekin. Koko ajan on syötävä terveellisesti (mutta ei liian, koska #kehopositiivisuus), urheiltava, juhlittava (mutta ei saa mennä överiksi), oltava niin saatanan positiivinen ja hyvännäköinen aamusta iltaan sekä tietenkin täytettävä oma Instagram täydellistä elämää pursuavilla kuvilla. Yhä useampi nuori on uupunut elämäänsä, eikä todellakaan tarvitse kysyä, miksi.

Pöhinää perkele

Kolun mukaan suomalaisessa kulttuurissa elää todella vahvana se, että töistä ja omista saavutuksista puhutaan jatkuvasti, mikä taas lisää painetta olla menestynyt. Menepä Proakatemialle, niin siellä sitä vasta pöhistäänkin. Oli kyseessä lounastauko, paja tai vuosigaala, niin mitään muuta puheenaihetta ei tunnu olevan kuin projektit ja koulu. Proakatemia ei muutenkaan varsinaisesti helpota tätä vaatimuksia täynnä olevaa maailmaa. On tehtävä projekteja, tienattava rahaa, luettava kirjoja, kirjoitettava hyviä esseitä, oltava aktiivisesti mukana yhteisön toiminnassa, autettava tiimiä, ja sitten, vihoviimeisenä, jos aikaa riittää, ajateltava yksilön tarpeita. Joku tässä logiikassa mättää ja pahasti. Vaikka valmentajat kuinka toitottaisivat, että kaikki nämä edellä mainitut asiat on mahdollista saada mahtumaan kalenteriin niin, että viikossa on 40 työtuntia, yhä useammalle kyseinen toimintamalli on käytännössä mahdottomuus. Juu, paljon on myös itsensä johtamisesta kiinni, mutta sanotko todellakin hyvin maksavalle asiakkaalle ”ei”, kun hän pyytää tärkeää tapaamista juuri, kun pitäisi osallistua Proakatemiapäivään? Entä, jos kahvilallesi tulee kuorma silloin, kun pitäisi kuunnella Projektoria; jätätkö kaikki elintarvikkeet odottamaan neljäksi tunniksi? Koko maailma ei voi pyöriä Proakatemian ympärillä, mutta syyllistämisen kulttuuri elää todella vahvana akatemialla. Kun ottaa huomioon, kuinka moni akatemialainen horjuu uupumuksen partaalla, on järkyttävää, että valmentajien osalta siihen ei juuri puututa, ennen kuin on liian myöhäistä. Jo ensimmäinen pinkkukevät on kaikkine kursseineen ja monine myyntipäivineen täysin järjetön ja sydäntäni särkee nähdä niin monen käyvän selviytymistaistelua sen kanssa. Kun itse ilmoitin hetki sitten jääväni pariksi viikoksi projekteista pois väsymyksen takia, vastaanotto oli ymmärtäväinen; mitä muutakaan se voisi olla, kun lähes jokainen tiimiläinen tuntuu olevan jossain kohtaa romahtamaisillaan. Mutta hei, akatemiallahan opitaan virheistä, ja burn out tuntuu kuuluvan lähes jokaisen opintosuunnitelmaan, joten mitäpä siihen puuttumaan.

Väsyttävä vapaa-aika

Kuten Kolun, myös minun oli aluksi hirveän vaikeaa uskoa oikeasti olevani uupunut. Vähän kiireinen kyllä, mutta että uupunut, saati masentunut? Molempia meistä yhdisti sama tekijä; mehän olemme positiivisia ihmisiä, kuinka sellainen muka voisi olla masentunut! Vaikka korona-ahdistus pyörii mielessä tämän tästä, olen silti suurimman osan ajasta kykeneväinen tapaamaan muita ihmisiä, nauramaan ja iloitsemaan.

Kuitenkin aikana, kun korona kieltää mm. elämisen, on uskomattoman raskasta olla ekstrovertti. Kun ihmisiä ei näe koulussa, on järjestettävä itse tapaamisia, juhlia ja illanviettoja. Minä rakastan juhlien järjestämistä, mutta joskus tuntuu, että eikö saatana kukaan muu tässä kaupungissa pysty sitä tekemään. On uuvuttavaa olla joka ikinen kerta se, joka oikeasti laittaa ideat toteutukseen, sillä aikaa kun muut puhuvat että ”olisipa kivaa, kun tapahtuisi jotain.” Vaikka saankin apua, minä olen lopulta aina se, joka on päävastuussa. Yhtäkkiä vapaa-ajastanikin on tullut suorittamista. Elän ja hengitän ihmisten tapaamisesta, eikä mikään mahti maailmassa saa minua lopettamaan sitä, mutta kaiken suunnittelu vie viimeisetkin voimat. Eräs tiimiläiseni totesi joskus, että pelastan ihmisiä, kun jaksan koronan keskellä järjestää tapahtumia (ja tässä kohtaa haluan sanoa niille, jotka näkevät tämän vastuuttomana käytöksenä, että minulle henkinen terveyteni on tärkeämpää kuin fyysinen). On ihanaa ajatella olevansa se, joka tuo ihmisten elämään iloa tämän hulluuden keskellä, mutta entä sitten, kun minä en enää jaksa? Kuka pelastaisi minut?

Hermolomalle kiitos

Eräänä toukokuisena torstaina vietin periaatteessa ihan mukavan päivän; tein muutaman tunnin kivaa projektia auringon paisteessa, söin ulkona, kävin kaverini kanssa terassilla ja päivän päätteeksi pidin vielä rennon palaverin kirjaani liittyen. Tein koko päivänä töitä yhteensä ehkä viisi tuntia, mutta illalla tuntui, että olisin puurtanut vähintään 14 tuntia. Onneksi satuin viettämään illan ihmisen kanssa, joka tunsi minut tarpeeksi hyvin sanoakseen, että nyt riittää. Että hän ei ollut aikoihin nähnyt minun nauttivan mistään, mitä tein, että hän huomasi kyllä, kuinka unohtelin asioita tavallista useammin ja kuinka huolestuttavaa oli, etten osannut olla hetkeäkään paikoillani. Kuuntelin pari tuntia hyvin suoraa puhetta siitä, että nyt oli ihan oikeasti rauhoituttava, jos halusin pysyä edes jollain tavalla järjissäni. Vaikka tätä oli hienovaraisesti ehdotettu minulle jo kauan aikaa, tarvittiin totaalinen romahdus ja säälimätön puhuttelu, ennen kuin suostuin uskomaan, että olen loman tarpeessa. Heti seuraavana päivänä kerroin tilanteestani projektitiimeilleni, ja sovimme, että olisin hetken aikaa poissa pelistä.

Kolu kertoo kirjassaan, että uupumuksen taustalla voi hyvin olla se, että kieltää ”huonojen” tunteiden olemassaolon; moni ei esimerkiksi anna itselleen lupaa olla vihainen, sillä kaiken on näytettävä ulospäin koko ajan niin helvetin upealta. No, minusta tuntuu, että en nykyisin mitään muuta olekaan kuin vihainen, ja se taas on täysin koronan ansiota. Olen vihainen hallitukselle, joka putkinäköisenä mätkii rajoituksia toisensa perään, koska hei, tärkeintähän on pysyä fyysisesti terveinä; olen vihainen medialle, joka lietsoo paniikkia listaamalla paikkoja, joissa ON EHKÄ VOINUT altistua, sen sijaan, että uutisoisi välillä niistä kaikista ihmisitä, jotka eivät kuolekaan koronaan; olen vihainen koko maailmalle siitä, että minun ja miljoonien muiden ihmisten mielenterveys on romahtamaisillaan vain siksi, että meitä on kielletty elämästä. Olen vihainen siitä, että meidät, jotka emme kuulu ”riskiryhmään”, on unohdettu; kuvitellaan, että kyllähän me vielä jaksamme, vaikka yhä useampi kamppailee niin vakavan uupumuksen kanssa, ettei sitä voi edes käsittää.

Joten kyllä, vihaisena olo onnistuu jo. Enää pitäisi vain rauhoittua. Minun täytyy oppia ymmärtämään, että en voi lähteä joka ikiseen projektiin mukaan; on ymmärrettävä, että korona vie voimiani niin paljon, etten kykene suoriutumaan kaikesta yhtä tehokkaasti, kuin ennen. Parin viikon loma ei auta, jos sen jälkeen jatkaa aivan samalla tahdilla kuin tähänkin asti. Kahdessa viikossa ehtii kuitenkin toivottavasti vähän miettimään, kuinka elämänsä pystyisi tulevaisuudessa järjestämään paremmin. On myös huojentavaa kuulla, että en ole korvaamaton missään projektissa; että vaikka makaisin sairaslomalla koko kesän, maailma – ja projektit – jatkaisivat silti pyörimistään.

Kommentit
  • Elina Merviö

    Tässä on rohkea ja omakohtainen essee koronasta ja jaksamisesta akatemialla. Olisi hienoa, jos teksti aikaansaisi yhteistä pohdintaa ja jutustelua aiheesta. Mitä voimme syksyllä tehdä toisin, jotta ihmiset jaksavat paremmin? Mitä itse voit tehdä, jotta jaksat paremmin jatkossa? Oletuksena ettei korona enää kurita meitä.

    25.5.2021
Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close