Tampere
16 Jan, Saturday
-11° C

Proakatemian esseepankki

Kirjaessee – Kivirasti



Kirjoittanut: Tatu Arminen - tiimistä Revena.

Esseen tyyppi: Yksilöessee / 2 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Kivirasti
Merja Lahti
Esseen arvioitu lukuaika on 7 minuuttia.

Kirjaessee – Kivirasti

 

 

Kivirasti oli iso, taitekattoinen talo Jyväskylässä. Alueella, jolla ennen komeili Kivirasti, on nykyisin Jyväskylän ylioppilastalo. Kivirastissa asui vuosikausia Lahden perhe. He ovat sukulaisia äitini puolelta. Kivirastia asutti muun muassa isovaarini ja hänen kaksi sisartaan, kolmikon vanhemmat sekä myöhemmin isovaarini jälkikasvua.

Kun Suomi kävi Neuvostoliiton kanssa 1940-luvulla talvi- ja jatkosotaa, koettelivat ajat koko Suomen kansaa. Kivirastissa asui suuri perhe, jonka arki muuttui kovin sota-aikana. Oikeastaan koko 1940-luku oli hyvin vaiherikasta elämää Kivirastille ja Lahden perheelle.

Kirjeenvaihto oli näinä aikoina pääkeino kommunikoida ihmisten välillä. Isotätini Merja Lahti otti työkseen koota kokoelmaksi isänsä, tämän sisarusten sekä muun Lahden perheen kirjeenvaihtoa sotavuosilta ja ajalta sotien jälkeen. Kokoelma sai nimekseen ”Kivirasti”. Jotta kokoelmasta tuli eheämpi ja ajankuvasta selkeämpi, haastatteli Merja Kivirastissa asuneita sukulaisia, luki sotahistoriaa ja tutki YLE:n sekä Kansallisarkiston sähköisiä dokumenttejä. Välillä Merja joutui käyttämään harkitaansa ja lisäämään kokoelmaan fiktiivisiä osia, sillä kaikki kirjeet eivät olleet tallessa tai ehjinä.

Minä koin suurta halua saada tämä kirjekokoelma käsiini. Oli ihmeellistä ja inspiroivaa päästä lukemaan omien sukulaisten sisukkuudesta ajanjaksona, jonka todellista luonnetta voi olla vaikea edes käsittää nykyisin. Pohdin, kuinka voin hyödyntää kirjekokoelman lukemista Proakatemian opinnoissani. Lyhyen pohdinnan jälkeen visioni oli yllättävän selkeä. Opiskelemme akatemialla vuosia tiimeissä tiiminjohtamista ja yrittäjyyttä. Aina tiiviisti yhdessä. Arkemme on moninaista, työntäyteistä ja siihen sisältyy paljon stressiä. Proakatemialla lähennytään oman tiimin kanssa erityisellä tavalla. Paljon puhutaankin siitä, kuinka Proakatemia on muutakin kuin pelkkä koulu. Henkilökohtaisesti yhdyn tähän toteamukseen. Siispä aloin lukea ja tutkia tulostettua kokoelmaa kynän kanssa läpi.

Kivirasti kuvaa perheyhteisön arkea ja selviämistä vaikeiden aikojen läpi. Kirjaesseeni käsittelee sitä, kuinka tiivis yhteisö selviää yhdessä vaikeiden ajanjaksojen läpi. Haluan löytää konkreettisia keinoja noilta vaikeilta ajoilta ja tuoda niitä työyhteisömme ja tiimeihimme. Haluan näyttää, millä tavoin yhteisö kykenee elämään tasapainoisesti ja kulkemaan eteenpäin stressaavina ja vaikeina ajanjaksoina. Jopa nauttimaan arjesta!

Kirjeviestintä oli ajan pääasiallinen kommunikointiväline. Viestinnän rakenne ja sisältö herätti minussa myös paljon ajatuksia, etenkin se, kuinka eheää ja rakentavaa se oli. Viestinnän ja kommunikoinnin merkitystä ei pysty sivuuttamaan ja irrottamaan esseeni teemasta, vaan se kuuluu oleellisesti kokonaisuuteen, jolla ihmiset yhdessä rakensivat tasapainoa ja toivoa yhteisöön ja henkilökohtaisiin elämiinsä.

Esseessä käsittelen yksilön ja yhteisön tapoja selvitä vaikeasta ajasta sekä viestinnän merkitystä vaikeina aikoina. Tuon kappaleissani esiin konkreettisia keinoja, joita Proakatemia-tiimi voi vähintäänkin pohtia, ottaa myös käytäntöön.

Kivirasti-kokoelmassa esiintyneet henkilöt, olivat jokainen erilaisia yksilöitä, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Kaikkia yhdisti kuitenkin stressaava arki ja suuri määrä työtä, joille ei näkynyt loppua. Osa eli rankkaa ja pelottavaa arkea rintamalla sotilaana tai sairaanhoitajana, osa taas huolehti siviilissä ammatistaan, ruoan saannista, kodistaan ja tontistaan. Jollain saattoi olla lapsia ja eläimiä vielä lisäksi hoidettavana. Hetkessä eläminen nousi päällimmäiseksi ajatukseni näistä ihmisistä. Se kuvastaa minulle sitä, kuinka ihmiset osasivat hoitaa suuret arjen tehtävänsä ja askareensa. Se kuvastaa myös sitä, kuinka ihmiset kykenivät pysähtymään nauttimaan elämästä ja olemaan kiitollisia siitä. Työtä ja tehtävää oli päivittäin ja moni asia oli tehtävä pakon edessä, myös käskettäessä. Ihmiset olivat ahkeria hoitamaan työnsä, sillä he tiesivät, että työt eivät siirtyneet tai poistuneet mihinkään, vaikka olisi tahtonut. Kun tehtävät oli hoidettu, pystyttiin nauttimaan vapaudesta. Vapaudesta omaan hyvinvointiin, ruokaan, lepoon ja läheisiin.

Hyvinvointia tarkasteltiin ja huomioitiin paljon. Totean, että 1940-luvulla, kun hyvinvointi ei ollut itsestään selvyys, siihen panostettiin paljon! Ihmiset tunnistivat sen olevan tärkeä osa arkea ja selviytymistä. Se tuotti heille paljon henkistä hyvinvointia ja tasapainoa. Kirjeissä kuvailtiin tarkkaan ja kauniisti, kuinka hyvin oli esimerkiksi eilen syöty ja kuinka oli levännyt olo pitkien yöunien jälkeen. Nämä asiat eivät tulleet tarjottimella ja siksi yhteisön muista jäsenistä oltiinkin yhtälailla kiinnostuneita. Ovatko he nukkuneet, onko heillä riittänyt ruokahalua. Jos ei, niin miksi? Ja kuinka voin heitä auttaa?

Apua annettiin ja apua pyydettiin rohkeasti ympärillä olevilta ihmisiltä. Sitä ei hävetty. Apua pyydettiin, kun oli oikeasti tarve. Kirjeissä saatettiin pyytää perheeltä tai ystävältä vihanneksia ja ompelutarvikkeita rintamalle. Kun apua saatiin, siitä kyllä kiitettiin, aina. Apua myös annettiin aina kysyttäessä, eikä läheisen tai toverin avun pyyntöä kyseenalaistettu. Luotettiin siihen, että se on aiheellista.

Yksilöt toimivat esimerkillisen kärsivällisesti ja maltilla. Se välittyi kirjeistä. Ihmiset eivät poikkeuksellisen arjen keskellä voineet muuta kuin luottaa prosessiin. Luotettiin tasaisuuteen ja sitä pyrittiin luomaan. Arjen tärkeistä päätöksistä, kuten rahankäytöstä, hyödykkeiden ja ruoan hankinnasta sekä muutoksista keskusteltiin avoimesti. Avoimuus rahasta puhuttaessa oli mielenkiintoista ja jokseenkin ihailtavaa. Toki, kun kyseessä on perheyhteisö ja heidän välinen kirjeenvaihto, voi olettaakin, että avoimuutta riittää. Raha on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että avoimuutta voisi nykyään lisätä. Se on hankala asia puhua nykyaikana ja paikoitellen siitä ei puhuta ollenkaan. Avoimuus luo luotettavaa ilmapiiriä.

Johtajiin ja esimiehiin suhtauduttiin kunnioituksella ja maltilla. Vaikeina aikoina tehtiin vaikeita päätöksiä. Päätökset olivat nopeita ja ne saattoivat vaihdella. Vaikka havaitsin, että ihmiset saattoivat olla paikoin hämmentyneitä esimiestensä päätöksistä, tunnistivat he kuitenkin päätösten tärkeyden. Päätöksien takana oli toive päästä yhdessä eteenpäin, kohti parempaa suuntaa. Tämän vuoksi luotettiin ja toteltiin, vaikka hetkessä saattoikin tuntua epävarmalta. Yhteisöllisyys oli sota-aikana äärimmäisellä koitoksella. Johtajien uskottiin ajavan yhteistä etua. Toivottua se onkin, missä vain ympäristössä. Päätöksen teko oli tehokasta. Asioita ei kyseenalaistettu, ellei koettu päätöksistä koituvan enemmän haittaa, kuin hyötyä.

Sota-ajan johtamista on hyvin vaikea verrata nykyaikaan tai esimerkiksi Proakatemian arkeen. Yllä kuvasin päätöksenteon tehokkuutta. Se on hieno asia toteutuessaan. Itse aina olen mielissään, kun tiimimme tekee käsiäänestyksen ja demokraattisella päätöksellä jatkamme tehokkaasti eteenpäin. Päätöksenteon tehokkuutta voisi olla hyvä pohtia yhteisössämme. En tiedä, mitä ajatuksia herättää toteamus; parempi tyydyttävä päätös, kun ei päätöstä ollenkaan.

Päätöksenteon kyseenalaistaminen hyvin argumentein on järkevää, aina! Sota-ajan johtamisessa ei ollut aikaa kuulla alaisia ja heidän tuntemuksiaan. Se ei nykyaikana toimi, emmekä elä hädässä, eikä meillä ole syytä turhaan kiirehtimiseen. Meillä akatemialla löytyy kaikki tarvittavat resurssit keskustelun rakentamiseksi ihmisten välille, myös tiiminjohtajan ja tiimiläisen. Päätöksenteossa on myös mahdollista avata suutaan. Tehokkaan päätöksenteon esteenä voi olla se, että kuullaan kaikkien mielipide, joita asia koskee. Mielipiteenkin on hyvä olla mietitty. Onko mielipiteesi jo tullut esille? Voidaanko äänestää? Jos jokin asia mietityttää, niin mikä ja miksi? Argumentointi puolesta ja vastaan on tärkeää ja suotavaa. Ei ole kyse siis siitä, että päätöksiä tulisi tehdä liialla kiirellä, ilman järkevyyttä. On asioita, jotka vaativat suurempaa dialogia ja paljon mielipiteitä. Pienissä arjen päätöksissä, esimerkiksi päivän aikataulutuksessa tai tyky-päivän ohjelman suunnittelussa voi olla tehokas. Suuremmista päätöksistä ja linjauksista koskien esimerkiksi liiketoimintaa tai opiskelua on syytä keskustella, jotta ihmiset voivat seisoa hyvillä mielin päätösten takana.

Päätöksenteossa on hyvä olla selvillä mistä asiasta päätetään ja mitä vaihtoehtoja on. Johtajalla on iso rooli päätösten maaliin viemisessä. On hienoa jos ihmiset luottavat johtajan ajavan yhteistä etua. Tällöin päätöksenteon hetkellä ihmiset pohtivat asioiden järkevyyttä analyyttisesti, eivätkä joudu miettimään muun muassa johtajan motiiveja linjausten taustalla. Samat seikat pätevät kaikkiin yhteisön tai tiimin jäseniin, jotka ovat mukana päätöksenteossa. Johtajan rooli vain korostuu, sillä yleensä jonkun on johdettava päätöksen tekemistä ja esiteltävä uusia päätösehdotuksia joukolle.

1940-luvulla kirjeet olivat pääasiallinen tapa viestiä ihmisten välillä, jos ei naamatusten päästy keskustelamaan.

Yhteisö rakentuu luottamukselle. Kirjeistä huokui luottamus, muun muassa avoimuuden kautta. Omista tunteista ja tuntemuksista puhuttiin muille ihmisille kirjeissä. Tulkitsin, että luottamus ei ollut tuon ajan perheessä ja yhteisössä itsestäänselvyys. Se rakentui hitaasti, mutta kun se rakentui, oli sitä vaikeampi horjuttaa! Tämä mielestäni tukee maltillisuuden henkeä, joka huokui ajankuvasta ja sen ihmisistä. Kun luottamus rakentui ihmisten välille, niin myös ymmärrys lisääntyi. Kupla ikään kuin vahvistui.

Asioista puhuttiin asioina. Oltiin rehellisiä! Omasta yhteisöstä oltiin kiinnostuneita ja kirjeitä lähetettiin läheisille ja tuttaville paljon. Ei haluttu, että kukaan yhteisöön kuuluva ”putoisi kyydistä”. Tämä on mielestäni hyvä tapa toimia. Kun vuorovaikutetaan paljon, säännöllisesti ja avoimesti,  estää se tietynlaisen eskaloitumisen mahdollisuuden. Esimerkiksi jos yksilö voi henkisesti huonosti, se huomataan helpommin. Yksilön on vaikea sulkeutua tai salailla tällaisen kommunikaatiokulttuurin vallitessa. Näin asiat eivät jää huomaamatta. Tämä auttaa myös muutoksissa ja muutosten suunnittelussa.

Yhteisö halusi ennakoida muutosta. Ei toivottu, että ne muutos odottaa ikään kuin kulman takana. Tästä syystä oltiin hyvin analyyttisiä! Muun muassa asumisjärjestelyjä ennakoitiin taloudellisesti säästämällä resursseja ja rahaa. Tuona aikana jouduttiin vaihtamaan usein asuinpaikkaa ja asuinjärjestelyjä. Talo saattoi palaa, joku saattoi tarvita äkillisesti yösijaa, sukuun saattoi tulla perheen lisäystä. Kivirasti toimi tukiverkostona ja auttoi aina avun tarvitsevaa. Toki rajansa oli kaikella, mutta ensin autettiin..

Oli mielenkiintoista lukea kirjeviestejä arjen keskeltä, koska ne olivat kuin eri maailmasta. Kieli oli erilaista, viestien rakenne ja muoto oli mietittyä. Kirjeet olivat kaunista luettavaa, vaikka ne olivatkin niin arkisia. Toki kirjeiden ulosantiin vaikutti se, että elettiin vaikeaa aikaa ja paikoin läheisten kirjeet kulki sotarintamalle asti. Haluttiin, että kirjeet antoivat mahdollisimman paljon vastaanottajalleen. Ei voitu tietää saiko toinen ihminen kirjeitä vastaan ja saattoiko kirje olla viimeinen keskustelu hänen kanssaan.

Kirjeet olivat paikoin hyvinkin lyhyitä ja asiakeskeisiä. Kuitenkin, kirjeissä ihmiset toivat pienillä sanoilla lämpöä ja toiveikkuutta toistensa elämään. Kirjeet auttoivat jaksamaan.

Kirjeet alkoivat ja loppuivat kauniisiin sanoihin ja toiveikkuuteen. Alussa tervehdittiin ja lopussa hyvästeltiin toinen ihminen. Hyvästelyiden yhteydessä oli yleistä ilmaista joku tulevaan liittyvä yhteinen asia, esimerkiksi yhteinen tapaaminen tai seuraava kirje, jota on mukava molempien odottaa. Toivo tulevaan saattoi olla, ja monesti olikin ihmisillä koetuksella. Kirjeisiin nähtiin vaivaa, ja niillä haluttiin välittää ja nostattaa sekä lähettäjän, että vastaanottajan mielialaa. Luin vuosien kirjeenvaihtoa samojen ihmisten välillä ja silti samanlainen rakenne ja mukavat ilmaisut toistuivat kirjeissä. Niistä ei siis tingitty.

Toki kirjeissa oli muutakin, kuin lämmin ja mieltä nostattava alku ja loppu. Aiheet kirjeissä vaihtelivat. Välillä puhuttiin rakkaudesta, ihmissuhteista ja jaksamisesta. Välillä taas ilmaistiin analyyttisesti ja selkeästi, mitä hyödykkeitä on vailla ja kuinka arki sujuu. Tavallista kirjeissä oli kertoa kuinka voidaan, miten viime ajat ovat sujuneet ja onko tarve jollekin. Kirjeissä pyydettiin kotien ja rintaman välillä monenlaisia arjen hyödykkeitä, ruoasta vaatteisiin. Toiveet ja tarpeet, olivat tarkoin mietittyjä ja esitettyjä. Ne olivat mielestäni hellyyttävän vaatimattomia. Sota-aikana muun muassa ruoasta oli paikoin huutava pula. Sellaista on vaikea käsittää. Hienoa, että tarpeen tullen osattiin pyytää. Pyytäminen ei ole pahasta. Vastavuoroisuus välittyi. Mitään viitteitä ei kuitenkaan ollut, että vastavuoroisuutta tai avun antoa oltaisiin laskeskeltu. Elämä oli solidaarista ja avun annosta nautittiin.

Kirjeissä kiitettiin paljon. Sanaa ”kiitos” ei säästelty, mutta sillä viitattiin aina johonkin tiettyyn kiitoksen kohteeseen. Oli myös yleistä kertoa, kuinka toisen apu on omaa arkea auttanut. Mielestäni jopa kiitollisuudessa oltiin analyyttisiä, mikä voi kuulostaa hämmentävältä. Vaikka kiitos-sanaa käytettiin paljon, niin näen, ettei sitä käytetty turhaan. Ihmiset toden totta olivat toisilleen avuliaita ja halusivat kuulla avun antonsa toimineen. Ihmiset halusivat ilmaista kiitollisuutensa! Aistin, että ihmisillä oli kirkkaana mielessä se, että onnistuminen ja jaksaminen rakentuu pienistä asioista. Pienikin apu, kuten lämpimät sukat rintamalle, tai pussillinen pullaa kenttäsairaalaan voi pelastaa toisen ihmisen päivän.

Kirjeiden sisältö vaikutti kaiken kaikkiaan järkevältä, harkitulta ja maltilliselta. Tämä tuntuu mielestäni hassulta. Kuinka kommunikoida niin sivistyneesti ja tasapainoisesti tällaisena aikana. Ihmisillä riitti työtä aamusta iltaan. Toki tulee ymmärtää, että kun läheisiin ja tuttaviin ei lähtökohtaisesti etäältä saanut yhteyttä kuin kirjein, haluttiin kirjeisiin panostaa. Kirjeitä lähetettiin paljon ja ne saattoivat olla lyhyitä, vain parin lauseen mittaisia. Monesti kirjeissä ilmaistiin, kuinka tuli kiire töihin tai nukkumaan ja kirje jäi ikään kuin ”kesken”. Oletan, ettei aikaa siis ollut tolkuttomasti kirjoittaa kirjeitä.

Kun arjen keskeltä löydettiin hyvinvointia ja valoa, siitä oltiin kiitollisia. Perhettä ja tukiverkostoa kiitettiin olemassa olosta. Toki sota-aikana arvostus elämään ja terveyteen kasvoi entuudestaan, koska kansan hyvinvointi oli kovalla koetuksella.

Näen, että nykyaikana osoitetaan kiitollisuutta turhan vähänä oman elämän hyviä asioita kohtaan. Asioiden ei tarvitse olla monimutkaisia. Oikeus itsenäiseen elämiseen, omaan terveyteen ja lähimmäisen rakkauteen on esimerkiksi asioita, joista itsekin voisin kiittää useammin.

Kivirasti-kirjekokoelman lukeminen herätti minussa paljon ajatuksia ja avarsi. Pienillä asioilla voi olla suuri merkitys. Vaikka kirjeiden tapahtumat sijoittuvat kauas, erilaiseen Suomeen, voimme oppia niistä paljon.

 

Kiitos.

Tatu Arminen

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close