Tämä essee on monillakin tavoilla erityinen. Ensinnäkin, se on kirjoitettu kirjasta, jossa esitellään Proakatemian alumnien tarinoita, tuon koulun, jonka aikana olen kasvanut ihmisenä niin paljon. Toiseksi, tunnen kirjan kirjoittajat, uskallan sanoa hyvin, ja toista heistä voin hyvällä omallatunnolla kutsua jopa ystäväkseni. Kolmanneksi, tämä on Proakatemia-opiskeluaikani viimeinen kirjaessee.

Kuten sanottua, opiskeluaikani lähestyy loppuaan ja valmistuminen häämöttää jo parin kuukauden päässä. Valmistumisen jälkeistä elämää toisaalta odottaa innolla, mutta toisaalta myös jännittää ja jopa tietyllä tapaa pelkää. Viimeksi eilen pyöriskelin sängyssäni ajatusten myllertäessä päässä: Olenko lähdössä sellaiselle polulle, jota haluan? Onko minulla oikeasti valmiuksia tähän? Mitä minä aidosti tahdon elämässäni saavuttaa? Ja ennen kaikkea; tulenko olemaan onnellinen?

Se tuntuu sydämessä -kirjan yrittäjätarinat osoittivat ainakin sen, miten tärkeä hyvä tiimi ympärillä on. Valmistumisen jälkeen tiimin ympärillään saa valita, eikä sitä määrätä kouluajan tiimiyrityksen tapaan. Tällainen parivaljakko olivat esimerkiksi Unfairin tehokaksikko Johanna ja Taru, jotka ovat tunteneet toisensa opiskeluajoilta asti, toimineet molemmat välissä tahoillaan ja sitten vuosien jälkeen löytäneet taas toisensa ja rakentaneet menestyvän bisneksen. Kaikkiaan melko useissa eri tarinoissa toistuva tekijä oli se, ettei päähenkilöiden nykyinen yritys ole suinkaan perustettu heti valmistumisen jälkeen. Kokemusta on käyty hakemassa palkkatöistä, muista yrityksistä tai maailmalta.

Itse olen lähdössä yrittämään neljän nykyisen tiimitoverini kanssa heti valmistumisen koittaessa. Yhteisiä kokemuksia on kertynyt vuosien ajalta, joten ainakin tiimin voisi väittää olevan kunnossa ja jopa merkittävin yksittäinen voimavara tuoreelle yrityksellemme. Reflektion vuoksi; ennen Proakatemiaa ajatuksena oli kyllä, että yksin en tahdo yrittää ja että hyvässä porukassa on kiva tehdä hommia, mutta oikeasti toimivasta, ominaisuuksiltaan ja persooniltaan toisiaan täydentävästä tiimistä ei juuri havaintoa ollut.

Tämä fakta tuo turvaa myös siinä mielessä, että yrittäjänä epäonnistuminen ei sulje portteja, päinvastoin. Oma ratkaisumme on käytännössä hyppy täysin tuntemattomaan, minkä vuoksi lähitulevaisuus niin hirvittääkin. Meillä on kaikki mahdollisuudet onnistua, luoda menestyvä yritys ja päästä jo aikaisessa vaiheessa asemaan, jossa päivittäistä työntekoa ei tarvita talouden turvaamiseksi. Yhtä suuret mahdollisuudet ovat kuitenkin epäonnistua, tehdä konkurssi ja jäädä ehkäpä hieman velkaa. Siihen ei kuitenkaan kuole. Siitä, kannattaako yritystä lähteä perustamaan hyvien ystävien kanssa, kuulee kahdenlaisia näkemyksiä eri ääripäistä. Proakatemian alumnien tarinat kuitenkin rohkaisivat ajatusta, että hyvät ystävät, joiden kanssa on koettu jo tässä vaiheessa paljon ja opittu yhdessä, ovat parhaita mahdollisia yrityskumppaneita. Isoin asia, jota voimme epäonnistuessamme menettää, ovat keskinäiset ihmissuhteemme, mikä pelottaa. Rehellisellä viestinnällä ja keskinäisellä kunnioituksella uskon, että pystymme kuitenkin säilyttämään välimme, vaikka erimielisyyksiä ilmaantuisi.

Kirja opetti myös, että on huono idea kieltäytyä täysin oman porukan ja Proakatemia-kuplan ulkopuolelta tulevasta avusta, vaan mahdollisesti kannattaa ottaa tällainen henkilö yrityksen osakkaaksi tai johtoon asti. Fiksua on palkata itseään taitavampia ja älykkäämpiä ihmisiä, koska kaikkea ei kannata eikä edes voi opetella itse.

Paljon puhutaan siitä, mikä on se substanssiosaaminen, jota Proakatemialta saa. Tätä olen miettinyt myös itse. Monet valmistuvat opiskelijamme lähtevät työelämään, suoraan yrittäjäksi hyppäämisen sijasta ja itse olen vähän vierastanut ajatusta, ehkä juuri siksi, että varsinaisen substanssin hahmottaminen on vaikeaa. Tähän on kuitenkin vaikuttanut oma kuplamme, koska alumnitarinat osoittivat, miten merkittäviä Proakatemialta saatavat tiimityötaidot aidosti ovat verrattuna moniin samoista työpaikoista kilpaileviin. Tietynlainen lean-ajattelu, halu toimia ketterästi ja unelmien tavoittelu olivat kaikkia tarinoita yhdistävä tekijä. Lisäksi akatemia on varmasti antanut jokaiselle sen läpikäyneelle tietynlaista rohkeutta, yrittämiseen tai muuten elämässä, ja uskoa omaan osaamiseen; ”minä pystyn tähän”.

Vaatii oikeasti paljon tehdä päätös, että haluaa riskeerata esimerkiksi oman elintasonsa, kotinsa tai jopa ihmissuhteensa tavoitellakseen sitä, mitä oikeasti haluaa saavuttaa. Nämä ihmiset ovat kuitenkin käyneet läpi saman polun, kuin itse olen, ja tehneet sen. Miksi siis en itse pystyisi samaan?

Proakatemia on ollut jokaisen kirjan yrittäjätarinan taustalla. Sitä voisi kuvailla kiitoradaksi, josta kunkin kone on vuoron perään noussut ilmaan. Nyt tuo kiitorata on tulossa omalta ja tiimini osalta päätökseen. Seuraavaksi on aika ottaa ilmaa alle ja nousta omille siiville, kohti korkeuksia. Isoin oppi näistä vuosista on, että mihin polku ikinä kuljettaakin, nyt tiedän, että vain taivas on rajana.