Tampere
28 Mar, Thursday
5° C

Proakatemian esseepankki

Kaukana kotoa



Kirjoittanut: Iidaliina Manninen - tiimistä Samoa.

Esseen tyyppi: Akateeminen essee / 3 esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Melkein Elämää
Johanna Rita
Esseen arvioitu lukuaika on 6 minuuttia.

Kirjoittanut: Iida Manninen ja Saara Leinonen

 

Tässä esseessä haluamme kertoa vaikeuksista, joita olemme kohdanneet muutettuamme Tampereelle ja aloitettuamme opiskelut Proakatemialla. Pohjaamme esseemme yksinäisyyden tunteeseen ja kaukaa muuttamisesta johtavaan kipuiluun, jotka näkyvät edelleen arjessamme. Olemme vasta viime aikoina alkaneet edes keskenään keskustelemaan näistä aiheista ja koimme, että tässä on hyvä paikka yhteiselle esseelle.

 

 

Mistä tulemme?

Saara:

Tulen Oulun läheltä sijaitsevasta kunnasta Kempeleestä. Tampereelta noin 500 kilometriä pohjoiseen. Asukasluvultaan noin 19 000 asukkaan kunta eli kaukana kolmanneksi asukasluvultaan suurimmasta kaupungista Tampereesta. Monelle on varmasti vaikeaa kuvitella, kuinka jännittävää on ollut muuttaa ensimmäistä kertaa koskaan pois kotoa, suoraan suureen kaupunkiin kauas kotikotoa.

 

Muuton myötä oli myös jätettävä kaikki tuttu ja turvallinen pohjoiseen. Perhe, sukulaiset ja ystävät jäivät sinne. Täytyi alkaa tutustumaan täysin vieraaseen kaupunkiin, sekä myös tutustua uusiin ihmisiin, koska ei entuudestaan tuntenut ketään. Se on aika iso paikka 19-vuotiaalle suoraan lukiosta valmistuneelle nuorelle. Turvaa toi se ajatus, että varmasti tulee saamaan korkeakouluyhteisön tueksi. Siirtolaisinstituutin toimitusjohtajan Tuomas Martikaisen mukaan uudelle paikkakunnalle kotiutumiseen vaikuttaa ihmisen oman sopeutumishalun lisäksi myös se, kuinka vastaanottavainen yhteisön ilmapiiri ja kulttuuri ovat (Thurén 2018).

 

Iida:

Olen kotoisin Kalajoelta, joka sijaitsee 120 kilometriä Kempeleen alapuolella. Asukasluvultaan Kalajoki on vielä muutaman tuhannen asukkaan verran Kempelettä pienempi. Kerkesin asumaan Kalajoella 29 vuotta, olin käynyt välillä vain muutaman lyhyen pätkän Lapissa töissä. Lähes 30 vuoden aikana olin kerryttänyt valtavan määrän tuttuja. Sama minne kotipaikkakunnalla meni, aina törmäsi johonkin tuttuun. Olin aina tehnyt töitä ihmisten ympäröimänä, olin työskennellyt sekä tarjoilijana että myyjänä. Olin harvoin yksin töissä, aina oli vähintään asiakkaita seurana.

 

Saatuani opiskelupaikan Proakatemialta, olin innoissani muuttamassa Tampereelle. Olin aina pitänyt Tamperetta kivana kaupunkina, ja pikkuveljeni ja yksi hyvä kaverini asui Tampereella. Lisäksi kaksi serkkuani ja kummipoikani perheineen asuivat pääkaupunkiseudulla, joten minun olisi nyt helpompi matkustaa tapaamaan heitä. Suurin osa kavereista kuitenkin vanhempien lisäksi jäisi Kalajoelle. Jos joku kavereista oli muuttanut muualle, oli Kalajoki meillä tukikohtana tapaamisille.  Paria vuotta aiemmin olin myös ostanut oman asunnon, joka minun piti nyt raskia laittaa vuokralle. Ajattelin kuitenkin, että Kalajoelle pääsee aina tarvittaessa takaisin, ja ainahan sitä tutustuu uusiin ihmisiin. Nyt olisi helppo vaihtaa paikkakuntaa, kun on opiskelupaikka tiedossa, ja siellä tutustuu väkisinkin uusiin ihmisiin.

 

Mutta miten kävikään?

 

”Muuttaminen ei ole pelkkää uuteen tottumista, vaan myös vanhasta luopumista” (Leskinen 2019).

 

Ensimmäinen syksy

2020 syksyllä pääsimme aloittamaan koulun ja viettämään orientoivia viikkoja. Tällöin tapasimme suurimman osan toisistamme ja pääsimme näkemään myös kasvotusten. Tuutorimme olivat järjestäneet paljon aktiviteetteja sekä myös opastivat meidät kaikkien fuksien yhteisiin tapahtumiin. Vietimme paljon aikaa ulkona ja kiertelimme ympäri Tamperetta. Fuksiolympialaiset, kaupunkikierrokset, ainejärjestöjen tapahtumat ja juhlat olivat kultaista aikaa täysin uudessa kaupungissa kaukana kotoa uusien ihmisten ympäröimänä. Tällöin meillä ei ollut vielä tietoa siitä, millainen syksy oli luvassa.

 

Mitä pidemmälle syksyä edettiin, sitä vähemmäksi tapahtumat kävivät. Tapahtumia ja juhlia ruvettiin siirtämään myöhemmälle ajalle ja loppupeleissä niitä alettiin jopa perumaan. Yhteinen tekeminen siis alkoi hiipumaan. Opiskelijabileitä ei järjestetä pelkän juhlimisen vuoksi, vaan ne ovat tapahtumia, joista saadaan uusia ystäviä ja koetaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. (Rita 2021, 265).

 

Tilanne tuotti hankaluuksia meille, sillä emme tunteneet alun perin juuri ketään Tampereelta. Koska emme tunteneet ketään, eikä tutustumiseen enää annettu niin hyviä mahdollisuuksia, tunsimme jäävämme yksin.

 

Orientoivien viikkojen jälkeen saimme käydä Akatemialla kerran viikossa kolme tuntia kestäneissä pajoissa. Luokkamme oli poikkeuksellisen suuri, sillä meitä oli yhteensä 60. Kanssamme samaan aikaan aloitti myös uusi englanninkielinen linja. Uusia naamoja siis riitti. Oma luokkamme oli jaettu pajoja varten kolmeen eri ryhmään, jotka sekoitettiin syysloman jälkeen. Meitä vanhempi vuosikurssi oli ollut aikoinaan koko puoli vuotta samoissa pajaryhmissä ennen tiimijakoja. He olivat ehtineet tutustua liian tiiviisti toisiinsa, ja tiimijaot olivat olleet osalle todella iso pettymys. Tämä haluttiin meidän kohdallamme välttää, ja siksi pajaryhmiämme sekoitettiin kesken syyslukukauden.

 

Kävimme Akatemialla kerran viikossa, mutta emme koskaan nähneet vanhempien vuosikurssien opiskelijoita. Olimme vain kuulleet tuutoreiltamme Proakatemian mahtavasta yhteisöstä, ja siitä kuinka siellä kaikki tuntevat toisensa. Normaalisti opiskelijoiden kesken vallitsi tiivis yhteisöllisyys, jaettiin ideoita ja toisia autettiin pyyteettömästi (249). Mitä pidemmälle syksyä mentiin, sen paremmin aloimme huomaamaan, ettei meillä ole mitään käsitystä minkä näköistä porukkaa Akatemialla opiskelee tai valmentaa. Luokkamme oli niin iso, että pajamme olivat eri aikoihin, joten emme nähneet edes toisiamme.

 

Normaalisti ensimmäinen syksy opiskellaan TAMK:n pääkampuksella, mutta meidän kaikki kurssit pidettiin etänä. Onneksi sentään matikan kurssi saatiin järjestettyä paikan päällä sellaisille, jotka kokivat haasteita matikassa. Kaiken muun suoritimme yksin kotona etäluennoilla istuen. Juridiikan ja taloudellisen ajattelun kursseilla sentään pääsimme tekemään ryhmätyöt, ja niiden avulla pääsi kommunikoimaan luokkakavereiden kanssa. Meistä kahdesta Iida oli mukana järjestämässä Proakatemian synttäreitä. Siinä olisi voinut olla mahdollisuus päästä tutustumaan vanhempiin akatemialaisiin, mutta kaikki palaverit jouduttiin pitämään etänä, ja kaikista yrityksistä huolimatta myös synttärit jouduttiin järjestämään etänä. Jatkot sentään saimme järjestettyä Periscopessa, ja siellä pääsi näkemään muutamia uusia kasvoja.

 

 

Perhe kauempana – joka päivä ei pääsekään kotiin

Olemme molemmat kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta, useiden satojen kilometrien päästä Tampereelta. Kalajoelle ei pääse suoraan junalla, joten matkat taittuvat pääasiassa autolla. Kempeleeseen taas pääsee junalla, mutta kulkuneuvosta riippumatta matka kotipaikkakunnalle kestää vähintään neljä tuntia. Koska matka on pitkä, kotiin ei pääse niin helposti käymään. Silloin kun tuntuu vaikealta ja haluaisi vain päästä perheen ja kavereiden luokse viettämään aikaa, joutuu usein tyytymään vain puhelinsoittoon.

 

Kateellisuus saattaa iskeä muita kohtaan silloin tällöin, kun he pääsevät kertomaan, kuinka kävivät vanhemmillaan syömässä ja kävivät moikkaamassa isovanhempia. Emme me pääse viettämään aikaa perheen kanssa noin vain. Nimenomaan koronan aikana, kun tutustuminen muihin ihmisiin jäi vähemmälle, ei käteen jäänyt hirveän montaa kaveria kenen kanssa viettää aikaa. Koska ei ollut ketään kenen kanssa viettää aikaa, yksinäisyys painoi kovana kivenä niskaan ja perheen luoksekaan ei päässyt tätä lohkaretta karkuun.

 

Harvemmin sitä tulee lähdettyä nopealla varoitusajalla kotiin, sillä matka vaatii aina suunnittelua niin ajan kuin rahankin kanssa. Ei ole edullista matkustaa, sillä esimerkiksi junaliputkin ovat yhteen suuntaan kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen euroon. Ei ole järkevää maksaa lähemmäs 60 euroa yhden yön reissusta ja väsyä matkustamisesta. Myös polttoaineen hintojen nousun takia autollakaan ei tule lähdettyä ajelemaan vain lyhyen vierailun vuoksi. Kumpikin ajoitamme kotona käymiset mielellään lomille ja pidennetyille viikonlopuille, aina sekään ei kuitenkaan ole töiden ja opiskelukiireiden takia mahdollista. Varsinkin Samoan perjantaisin oleva paja on tuottanut vaikeuksia lähteä pidennetylle viikonlopulle kotiin. Jos olisimme edes torstaina päässeet lähtemään, kotonakin olisi voinut käydä useammin ja helpommin. Nyt jos olemme pajoista pois, joudumme korvaamaan poissaolomme ristipölyttämällä tai muilla keinoilla.

 

 

Ensimmäinen kevät Samoassa

Meidät jaettiin tiimeihin juuri ennen joululomaa. Myös tiimijako järjestettiin meillä etänä. Emme saaneet siitäkään samanlaista fiilistä irti, kun istuimme jälleen yksinään kotona jännittämässä. Tiimijakojen jälkeen meillä oli loppusynnytys, etänä toki sekin. Loppusynnytyksestä siirryimme joululomalle, minkä jälkeen jatkoimme edelleen etäopiskelua. Olimme suurin osa toisillemme täysin vieraita, ja meidän pitäisi perustaa yhteinen tiimiyritys.

 

Loppujen lopuksi vietimme koko ensimmäisen kevään täysin etänä. Meillä oli viikoittain ainakin tiimipalaveri ja kaksi neljän tunnin pajaa. Joskus teimme sitä, että pajojen tauoilla emme sulkeneetkaan kameroita ja menneet vartiksi yksinään puhelimen äärelle, vaan jäimmekin porukalla pitämään taukoa Zoomiin. Ei se ihan samaa asiaa ajanut kuin kahvitauko jossain livenä, mutta sai edes pienen rennon sosiaalisen hetken päiväänsä. Kuten Rita mainitsee kirjassaan Melkein elämää, tutkintolinjamme painottaa todella vahvasti yhdessä oppimista ja hyvät vuorovaikutustaidot ovat kaiken toiminnan perusta. Kohtaamiset muiden ihmisten kanssa ovat hyvin tärkeässä roolissa oppimismalliamme, eivätkä ne vain toimi etänä. (248-249.)

 

Kevään ajan koronatilanne jylläsi niin pahana, että kahvilat ja ravintolat eivät saaneet olla auki kuin alkuiltaan asti. Meillä ei siis ollut mahdollisuutta mennä edes koulupäivän päätteeksi syömään tai kahville, kun kaikki paikat olivat kiinni. Tämä oli paha paikka varsinkin meille kaukaa muuttaneille, kun ihmiset olivat vielä täysin vieraita ja missään ei oikein voinut tavata kasvokkain. Pohjois-Pohjanmaan tartuntaluvut olivat olleet koko ajan pienemmät kuin Pirkanmaalla, joten siellä eläminen oli paljon vapaampaa. Olimme koronan alkuajan eläneet kotipaikkakunnillamme suhteellisen vapaata elämää ja nähneet ihmisiä.

 

Tiimiyrityksen käynnistämiseen tarvittavat viralliset paperit saimme sentään käydä tekemässä Akatemialla, se laskettiin tarpeeksi päteväksi syyksi käyttää TAMK:n tiloja. Osuuskunnan perustamiskokous järjestettiin myös etänä, minkä jälkeen jokainen pyörähti pikaisesti Akatemialla laittamassa allekirjoituksensa papereihin. Kevät meni yksin kotona istuen, ja varsinkin kun oli aiemmin tehnyt töitä todella sosiaalisessa ympäristössä, välillä tuntui, että seinät kaatuvat päälle. Päivien päätteeksi saattoi puhua pitkiä pätkiä puhelimessa, että sai edes jonkinlaisen sosiaalisen tilanteen päiväänsä.

 

Sandra oli tiimimme ensimmäinen business leader, ja hän käytti paljon aikaa siihen, että tiimiytyisimme mahdollisimman hyvin etäilystä huolimatta. Aika monia juttuja järjestimme etänä, kuten peli- ja salsailtoja. Yksi paja meillä käytettiin tiimin talviolympialaisiin, ja jonain päivänä kävimme porukalla lounaalla. Huhtikuussa meillä oli Kuplis myyntipäivät, ja silloin saimme olla poikkeuksellisesti kahtena päivänä Akatemialla, tosin jouduimme jakautumaan kahteen eri tilaan. Joka tapauksessa oli mahtavaa päästä vihdoin näkemään koko tiimiä kasvokkain ja tekemään jotain yhdessä.

 

Loppu keväästä meillä oli pinkkujen yhteiset myyntipäivät, ja silloin vain muutama ihminen per tiimi sai olla Akatemian tiloissa. Tuotteet olivat kuitenkin sellaisia, että pystyimme myymään niitä porukalla vähän pitkin kaupunkia ja saimme olla yhdessä. Myyntipäivien voittajatiimin julkistukseen kokoonnuimme kaikkien pinkkutiimien kesken Väinö Linnan aukiolle. Kevään viimeisen tiimipalaverin vietimme piknikin merkeissä Eteläpuistossa, joka oli Samoan ensimmäinen livenä järjestetty palaveri.

 

Ensimmäinen keväämme huipentui Vuosigaalaan, minne ainoastaan puoli vuotta aiemmin valmistuneet opiskelijat pääsivät paikanpäälle. Me muut katsoimme Vuosigaalaa etäyhteyksien kautta pienissä porukoissa. Olimme saaneet ennakkoon hakea Akatemialta muun muassa pienet skumppapullot, joilla sitten kilistelimme valmistuneille, joita emme edes tunteneet.

 

Korona vaikutti myös vapaa-ajalla. Ei kavereita, ei yhteisöä, ei perhettä, ei mitään fyysisiä ihmiskontakteja. Valtavien tartuntamäärien takia pääkaupunkiseudulle ei viitsinyt mennä, eikä sieltäkään kaverit juuri viitsineet liikkua tartuttamaan muita. Kevään aikana myös Iidan ainut koulun ulkopuolinen kaveri muutti Tampereelta takaisin Kalajoelle. Olimme jääneet nyt molemmat yksin omien ajatustemme varaan. Korona oli tehnyt senkin, että muutto pienemmälle paikkakunnalle, takaisin kotiin houkutti molempia.

 

 

Nykyhetki

Syksyllä 2021 pääsimme aloittamaan kunnolla lähiopiskelun Akatemialla. Tämä tuntui kuin olisi voittanut lotossa. Vihdoin pääsemme näkemään toisiamme ja tutustumaan paremmin niin omaan tiimiin kuin myös yhteisöön. Pajat ovat nyt olleet normaalisti läsnä ja olemme päässeet työskentelemään Akatemian tiloissa.

 

Vasta nyt on alkanut pikkuhiljaa tuntemaan kunnolla porukkaa myös yhteisötasolla. Eihän sitä omien Zoom pajojen lisäksi tullut aiemmin muiden opiskelijoiden kanssa juteltua lähes mitään, kun emme edes tunteneet vanhempien vuosikurssien opiskelijoita.

 

 

Vaikka olemme tiimimme vanhin ja nuorin ja meillä on ikäeroa tasan kymmenen vuotta, kokemuksemme ovat lähes täysin samanlaiset. Muiden on vaikea ymmärtää tilannettamme, sillä suurin osa tiimiläisistämme tulee jo valmiiksi Tampereen seudulta tai vähintään jostain lähipaikkakunnalta. Kaikilla muilla on Tampereella omat koulun ulkopuoliset kaveriporukat, joiden kanssa viettää aikaa. Kuten aiemmin mainittu, meillä kontaktit kavereiden kanssa jäävät yleensä puhelinsoittojen varaan.

 

Julia Thurén kertoo kirjoittamassaan artikkelissa, että hän lakkasi haaveilemasta paluusta kotipaikkakunnalleen vasta sitten, kun oli asunut toisella paikkakunnalla viitisen vuotta. Artikkelin mukaan tärkeintä kotoutumisessa on tuntea kuuluvansa johonkin sosiaaliseen ryhmään. (Thurén 2018.) Haluamme ottaa tästä tavoitteen, ettei meillä kestäisi niin kauaa kotiutua Tampereelle.

 

 

Lähteet:

Leskinen, M. 2019. Eikö kotipaikkakuntasi tunnu omalta muuton jälkeen? Elämänmuutoksesta selviää joustavalla identiteetillä. Luettu 3.5.2022. Eikö kotipaikkasi tunnu omalta muuton jälkeen? Elämänmuutoksesta selviää joustavalla identiteetillä | Yle Uutiset

Rita, J. 2021. Melkein elämää. Seinäjoki: BookCover.

Thurén, J. 2018. Julialla kesti kymmenen vuotta juurtua Helsinkiin: ”Muistan lopun elämääni, miltä tuntuu olla yksin”. Luettu 4.5.2022. Julia Thurén päätti juurtua Helsinkiin vaikka väkisin | Meillä kotona (meillakotona.fi)

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close