Johdanto 

Yleinen trendi on ollut, että valmistuvat tiimiyrittäjät kirjoittavat omasta matkastaan Proakatemialla. Itse en poikkea tästä trendistä millään tavalla, koska olen mukaan heittäytyjä. Siispä tässä esseessä kerron omasta oivallusten, tunteiden, epävarmuuksien ja onnistumisten täyteisestä matkastani täällä Proakatemialla. Sanottavaa tai oikeastaan kirjoitettavaa on niin paljon, että oikein itseänikin hirvittää. Olen jakanut matkani erilaisiin pääteemoihin, jotta pienimmätkin tapahtumat ja asiat tulisi fiksusti kerrottua. Tämä on luultavammin merkityksellisin essee itselleni ja mahdollisesti (lue toistaiseksi) viimeinen essee ikinä, joten aion ottaa tästä kaiken irti. Ennen kaikkea tämä essee on tarina kasvusta. 

Tiimi 

Maailma, jonka tunsimme, oli kaikesta värikkyydestään muuttunut harmaan sävyiseen pysähtyneisyyden verhoon. Kadut ja toimistotilat eivät täyttyneet askelista. Oli vuosi 2020. Sinä vuonna pieni päähenkilömme ei ymmärtänyt omaa potentiaaliaan ja suuruuttaan. Sinä vuonna hän koki onnen pilkahduksia; monen vuoden pitkäjänteinen yrittäminen opiskelupaikasta oli tuottanut vihdoin tulosta. 

Pinkkuvuoteni alkoi erikoisissa tunnelmissa. Muistan ensimmäisen päivän Proakatemialla kuin eilisen. 60 ihmisen joukko istui hiljaa Finlaysonin stagella kuunnellen Tirrin tervetuliaispuhetta. Tirri teki jo heti kättelyssä selväksi, että nyt jos koskaan kannattaa unohtaa kaikki käsitykset koulunkäynnistä, sillä ne eivät tulisi auttamaan Proakatemialla ollenkaan. Asian pureskelu kesti pari ensimmäistä kuukautta, mutta aloin nopeasti huomaamaan kuinka uuden ajattelun luominen avasi aivan erityisiä mahdollisuuksia. Muistikuvani ensimmäisestä syksystä ovat jokseenkin hataria, sillä päällimmäisenä muistan vain etäluennot ja maskit. Päässä tuntui raskaalta, mutta fiilis oli odottavainen tiimijakojen suhteen. 

Sitten koitti se joulukuinen päivä, jolloin pinkkumassasta luotiin tiimit. Muistan olleeni hieman pettynyt, koska minulla alkoi olemaan syvempiä ystävyyssuhteita muutaman ihmisen kanssa, mutta me emme päätyneet samaan tiimiin. En kuitenkaan ollut uudessa tiimissäni ainoa; moni muukin kertoi samanlaisista tuntemuksista. Tämä asetelma loi uudenlaista toivoa tiimissämme. Muutaman kuukauden päästä saimme luotua osuuskunnan, jonka nimeksi tuli Samoa Projektit Osk. 

Olen paljosta velkaa tiimilleni. Emme ehkä olleet se kaikkein eniten liikevaihtoa tai projekteja tuottanut tiimi, mutta haluisin uskoa, että olimme juuri oikea tiimi itsellemme. En olisi se henkilö tänään ilman tiimiäni. Samoa on opettanut minulle, kuinka erilaisten ihmisten kanssa tullaan toimeen. Tiimin matkaan on mahtunut erimielisyyksiä, kiistelyä ja konflikteja, mutta myös onnistumisia, lämpöä ja yhteen hiileen puhaltamista. Vaikeimmissa tiimin tilanteissa olen ollut lähes hulluuden partaalla, koska tietä ulos hankalista tilanteista ei ole tuntunut olevan. En kuitenkaan ottaisi hetkeäkään pois, koska juuri nämä vaikeat tilanteet ovat kehittäneet pitkäjänteisyyttä ja paineensietokykyä. 2. vuoden aikana päätin, että haluan jatkaa Samoasta jollain porukalla valmistumisen jälkeen ja voin ilokseni todeta, että tämä on toteutumassa. Cafe Seila oli menestys kesällä 2023 ja tulemme jatkamaan sitä myös valmistumisen jälkeen. Tästä olen erittäin kiitollinen ja innoissani. On hassua ajatella, että tulin Proakatemialle videokuvaajana, mutta lähden kahvilayrittäjänä. Tämä kuvastaa oikein hyvin sattuman mahdollisuutta, jolle voi Proakatemialla altistua, jos vain haluaa sitä. 

Yhteisö 

Zoomin odotustilassa odottavalla Päähenkilöllämme on edessä hänen ensimmäinen kehityskeskustelunsa valmentajan kanssa. Päähenkilö on innoissaan, koska hänen unelma projektinsa on lähtenyt käyntiin, josta hän kertoo kirkkain silmin valmentajalleen. Valmentaja kuuntelee rauhallisesti ilmeen värähtämättä. Hän hieno eleisesti kohottaa äänensä ja kertoo päähenkilölle, että tämä ei välttämättä tiedä mitä todellisuudessa haluaisi, ja että päähenkilö ei välttämättä tiedä ketkä ovat oikeita ihmisiä hänelle. Päähenkilö on hämillään. Mitä valmentaja mahtoi tarkoittaa tällä? 

Vaikka oma tiimini on ollut minulle tärkeä, niin suurta rikkautta on myös tuonut muut tiimit ja yhteisön jäsenet. Sanoisin, että Proakatemia aikani olisi ollut hyvin köyhä, ellen olisi lähtenyt kohtaamaan tiimini ulkopuolisia ihmisiä ja laajentamaan näköalaani. Viimeistä syksyä lukuun ottamatta, olen toiminut joka vuosi jossain yhteisötiimissä. Ensimmäisenä vuotena mavi-tiimissä, toisena vuonna kääpätiimissä ja kolmantena vuonna kääpätiimin päällikkönä.  

Koska tänä syksynä kääpätiimiä ei ole, niin on ehkä paikallaan kertoa lyhyesti mikä kääpätiimi oli. Kääpätiimi tai vain ”kääwät” oli yhteisötuutoreiden tiimi, jossa tehtävänämme oli järjestää erilaisia perinteiksi muodostuneita tapahtumia, kuten kunniakuja, yhteisöoppipäivät pinkuille ja Proakatemian kastajaiset. Lisäksi kuuntelimme yhteisön jäsenten tarpeita ja toteutimme niitä parhaamme mukaan. Jos kääwät haluaisi asettaa yrityskontekstiin, niin hr-jaosto lienee kaikista lähimpänä. 

Takaisin itse asiaan. Näiden roolien myötä vastuuta on myös ollut; päällimmäisenä lähes kahden vuoden työ Proakatemian johtoryhmässä. Olen tehnyt valtavan uhrauksen yhteisön eteen karsimalla paljon omastani ja voin todeta, että mitään en tekisi toisin. Uhraamalla omastani ja laittamalla muut etusijalle olen saanut valtavan paljon. Olen tyytyväinen siihen, että olen päässyt tekemään töitä ja projekteja monen erilaisen ihmisen kanssa. Ennen Proakatemiaa en luultavammin olisi tällaiseen ryhtynyt. Ihmisten kanssa työskentelyn ohella olen myös löytänyt paljon sellaisia osa-alueita, joista en tiennyt pitäväni. Ennen identiteettinsä yhden asian varaan rakentanut ihminen, on muuttunut rajoja rikkovaksi ja kokeiluja haalivaksi kokonaisuudeksi. Tästä suuri kiitos ympärilläni oleville ihmisille, jotka ovat kannustaneet rohkeuteen ja uteliaisuuteen. 

Kasvu 

Harmaa marraskuinen paja. Päähenkilömme on ahdistunut ja peloissaan. Ajatuksissaan helvetti on irti. Myyntipäivät ovat tulossa. Haavoittuvassa mielentilassaan päähenkilö kertoo muille läsnäolijoille omasta helvetistään. Muut tarjoavat taskulamppua, jotta pimeässä näkisi paremmin. Päähenkilö päättää yrittää, ja huomaa, että pimeä ei vaikutakaan niin pelottavalta pienen valon ja seuran kanssa. Päähenkilö oli ylittänyt itsensä, vaikka pieniä kasvukivun jälkiä oli havaittavissa. Pienestä kivusta huolimatta henkilökohtainen mestaruus oli parasta kuin mikään aiemmin. 

Joskus mietin, minkälainen olisin ihmisenä, jos en olisi tullut Proakatemialle. Tiedän, että tällaisen pohtiminen ei ole juurikaan relevanttia, mutta silti sitä on välillä kiehtovaa miettiä. Neljä vuotta sitten olin melkoinen raakile, että oikein hirvittää. Tämä on hyvä merkki siitä, kuinka paljon on oppinut ja kasvanut. Neljä vuotta sitten tahdoin olla valmis. Enää en halua olla valmis, vaan jatkaa kasvamista. Yksi tärkeimmistä opeistani täällä on juuri keskeneräisyyden hyväksyminen. Keskeneräisyys on aikaisemmasta muuttunut itselleni supervoimaksi. Nykyään minusta on lohduttavaa ajatella, että minun ei tarvitse olla valmis, vaan voin jatkuvasti ja aina kasvaa. Jotta voin heittäytyä rohkeasti uusiin tilanteisiin, niin se on vaatinut perusteellista ajatteluni muutosta. Jos ajattelu ei muutu, niin ei muutu myöskään tekeminen. 

Ajatteluni muutokseen on vaikuttanut paljon erilaisten ihmisten kohtaaminen ja heidän kanssaan vaihdetut ajatukset. Haluan myös nostaa kirjojen lukemisen. En ollut juurikaan lukenut mitään ennen Proakatemiaa ja nyt valmistumisen kynnyksellä voin todeta, että kirjoista ja kirjallisuudesta on tullut hyvin merkittävä osa kasvuprosessiani. 

Tulevaisuus 

Päähenkilö kävelee Proakatemian käytävillä. Paljon on vuosien aikana muuttunut. Hän katsoo ihmisiä aivan erilaisella tavalla; ikään kuin hän olisi taas ensimmäistä päivää Akatemialla. Hän miettii itsekseen. Tässäkö tämä oli? Kaikki tuntuu samaan aikaan pysyvältä ja katoavalta. Olisi aika nostaa katse uudestaan horisonttiin kuin neljä vuotta sitten. Pystyykö Päähenkilö yllättämään itsensä uudestaan? 

Elän ristiriitaisissa tunteissa. Esseen kirjoitushetkellä tiedän, että minulla on jäljellä Proakatemia matkaani kuukauden verran, mutta silti valmistuminen tuntuu hyvin kaukaiselta. En haluaisi, että aikani Proakatemialla loppuisi, mutta samalla olen innoissani kaikista uusista mahdollisuuksista. Olen kiitollinen kaikista ihmisistä, joita olen matkani varrella tavannut, jotka ovat tukeneet minua, ja joihin voi myöhemmin olla yhteydessä. Minulla on vahva tunne, että voisin omalla osaamisellani olla hyödyksi monelle erilaiselle organisaatiolle. Tästä suuri kiitos Proakatemialle. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, eikä se kyllä haittaakaan. Sehän elämisessä on parasta. Koskaan ei täysin ymmärrä mitä tulee tapahtumaan. Voi vain luottaa prosessiin. 

Lopuksi vinkkejä Proakatemialle 

Ajattelin vielä lopuksi koostaa pienen listan asioista, joita olisi mielestäni hyvä jokaisen ottaa omaan pohdintaansa. Nämä asiat eivät ole välttämättä konkreettisia toimia, vaan ajatuksen herättäjiä. Kukin saa tulkita näitä haluamallaan ja ominaisimmallaan tavalla. 

1. On okei, jos jokin asia pelottaa. Haavoittuvuuden näyttäminen ei ole koskaan ollut este itselleni, vaan juuri se avain, jolla olen päässyt eteenpäin.
2. Projektit syntyvät vuorovaikutuksessa. Suosittelenkin siis olemaan Proakatemialla niin paljon kuin mahdollista ja kohtamaan ihmisiä. Kannattaa myös pitää mahdollisimman paljon meteliä projekteistanne. On vaikea innostua asiasta, jos siitä ei ole mitään elonmerkkejä.
3. Juhlikaa onnistumisia. Jopa niitä pienempiäkin.
4. Jakakaa epäonnistumisia. Näistä tilanteista suurimmat opit kehkeytyvät. Todellista viisautta on oppia omien virheidensä lisäksi myös muiden virheistä.
5. Olkaa armollisia toisillenne. Erimielisyyksiä syntyy tiimissä ja ihmisten kanssa. Se on ihan normaalia. Älkää rakastuko liikaa omiin ajatuksiinne, vaan tulkaa vastaan, lähestykää lämmöllä ja rakentakaa tunneyhteyttä.
6. Kohdatkaa, kytkeytykää ja kehkeyttäkää. Ihmisverkosto ei voi koskaan olla liian suuri. Koskaan ei voi etukäteen tietää, minkälaista roolia joku henkilö voi pelata kanssanne.