Tämä essee tulee ehdottomasti olemaan henkilökohtaisin kirjoitus verrattuna muihin yksilö- ja akateemisiin esseisiin omista julkaisuistani. Kirjoitukseni ovat olleet hyvin asiapitoisia ja on ollut ajoittain haastavaa avata omaa pohdintaa, sekä ajatuksenvirtaa tekstin muodossa julkiseen esseepankkiin. Tuntuu kamalan lopulliselta ja siltä, ettei virheisiin ole varaa. Olen halunnut, että kirjoituksen taso pysyy edes jotenkin korkeana ja että seuraavat vuodet voin ainakin osittain seistä raapustuksieni takana.

Mutta asiaan. Tässä tekstissä avaan omaa matkaani proakatemialla, syksyn alkukamppailuista nykyhetkeen. Ylpeänä voin kertoa, että kuulun niin sanottuun ”dream teamiin”, tiimiyritykseen; Hurmos Team Osk. Ennen tammikuun tiimijakoa, näin jälkeen päin ajateltuna omalta osaltani syksy kului sumussa. Ennen proakatemiaa olen suorittanut arkeani ”laput silmillä”, jos näin voi sanoa. Tällä tarkoitan, että olen tehnyt hyvin paljon palkkatöitä, yhtä aikaa monessa eri yrityksessä. Ystäväni ja perheeni eivät edes jaksaneet esittää yllättynyttä, kun kerroin että olen taas jonkun uuden firman listoilla. Kuten aiemmissakin esseissäni olen tuonut ilmi: olen aikamoinen suorittaja. Kova haluni pyrkiä täydellisyyteen on toki vienyt minua varmasti eteenpäin, mutta myös heikentänyt jaksamistani, voimavarojani ja suorituskykyäni. Eikä suorittajan luonne näy vain työ- ja kouluasioissa. Kyllä. Se tulee ihmissuhteisiin, seuraa kotiin, heijastaa terveyteen… Lista voisi olla loputon. Syksyn loppupuolella huomasin, etten jaksanut panostaa tärkeisiin ihmisiin ympärilläni. Muistan, kun pohdimme yhdessä pajassa rakkaan Ellu-valmentajamme johdolla omia arvojamme ja listan kärkeen raapustin ystävät ja perheen. Silloin aloin pohtimaan, onko arkeni sen mukaista, että priorisoin tämän asian etusijalle? Ei todellakaan ole.

Kiirettä on siis pitänyt ja siksi olikin haastavaa aloittaa se kauan odotettu ja uusi opiskelija-arki. Vaikka opinnot proakatemialla alkoivat, jatkoin silti töiden tekoa, koska uudessa tilanteessa pieni ripaus vanhaa arkeani tuntui turvalliselta. On jotain mistä sain kontrollin. Töissä tuntui, että sain pidettyä kiinni jostain, jossa olin hyvä. Siellä sentään koin hyväksyntää, pyyteetöntä sellaista. Uudessa ympäristössä usein hyväksyntä täytyy haalia teoilla, näin ajattelin. Koin ajoittain alemmuuskompleksia muihin nähden ja ajattelin, etten ollut yhtä hyvä kuin opiskelijakollegani. Miksi juuri minut valittiin kouluun? Onko tämä edes oikea paikka minulle? Olin haaveillut proakatemian opinnoista pitkään ja jo ennen kesää olin päättänyt, että tässä koulussa tulen syksyllä olemaan. Niin kävikin, kuten usein asioiden kanssa, joita tarpeeksi haluan. Kovat odotukset purkautuivat ja ruusuiset kuvat pyyhkiytyivät pois, kun eteeni iskettiin ammattiruotsin kirja, juridiikan syvälliset pohdinnat, sekä matikan excel-hirviöt. Tähän väliin pakko todeta, että vaikea suhteeni exceliin on muuttunut ennemmin viha-rakkaussuhteeseen ja koen sen oikeasti elämääni helpottavana ja mukavana työvälineenä. Niinä päivinä, kun se suostuu yhteistyöhön, pohdittavaksi jää liekkö vika itse ohjelmassa vai käyttäjässä. Veikkaan jälkimmäistä.

Opintojen hyvin intensiivinen luonne, uudenlaisen keskustelukulttuurin omaksuminen ja kaikkiin näihin huikeisiin ihmisiin tutustuminen söi osan jaksamisestani. Tiivistettynä opintojen alun, edelleen ihmettelen eniten sitä, kuinka haastavaa minun oli olla oma itseni, tuoda ilmi omaa ammattitaitoa, sekä osaamistani. Tai ylipäätään persoonaani. Nimenomaan sitä hauskaa, spontaania ja rentoa puolta. Fuksisyksy olikin aikamoinen ”once in a lifetime” -kokemus, pysykööt sellaisena. Osasyynä miksi hain tuutoriksi oli se, että tahdon helpottaa tulevien huipputyyppien koulun alkua omalla kokemuksellani ja myötätuntoisella, mutta eteenpäin vievällä ja kannustavalla suhtautumisella, jos suinkin voin.

Tammikuun tiimijaon jälkeen ja pakolliset perusopinnot purkkiin saatua, alkoi jännitys ja paine pikkuhiljaa laueta. Kuulin että olen osa meidän Hurmosta, josta olin enemmän kuin tyytyväinen. Tiimijakoon liittyi paljon tunteita; jännitystä, epätietoisuutta, HURMOSTA ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Aika lailla ensi metreiltä saakka koin, että olen oikeassa paikassa. Tammikuussa myös tiimijohtamisen- ja yrittäjyyden opintojen oikea luonne alkoi realisoitua, kun aloimme yhdessä hallituksen kanssa parsia osuuskuntaa kasaan. Tiimiläseni äänestivät minut osaksi hallitusta. Se oli varmasti rohkaiseva asia, jota sillä hetkellä kaipasin. Yllätyin itsekin, kuinka vaikeaa minun oli alussa saada puheenvuoroja pajassa. Koen, että ulosantini on yleisesti luontevaa, olen sosiaalinen ja pärjään usein todella hyvin keskusteluissa. Minulla on taito pitää keskustelut kiinnostavina, jos vain haluan. Tämä toki pohjautuu aitoon kiinnostukseeni ihmistä ja heidän tunteistaan. Valehtelematta melkein jokainen Hurmoslainen voi todeta, että dialogissa oli alussa perustavanlaatuisia ongelmia. Keskustelu oli hyvin räjähtävää, nopeaa ja aiheessa ei pysytty. Ihmiset puhuivat puheenvuorojaan puhumisen ilosta, eikä siitä, että se tukisi jollain tavalla dialogia. Hyvä puoli oli, että keskustelumme oli alusta saakka hyvin rehellistä ja olemme pystyneet käsittelemään vaikeitakin asioita tiiminä avoimesti jo alusta saakka. Dialogin poikkoileva luonne ja räjähtävä ilmapiiri menee varmasti alkujännityksen piikkiin. Uskon, että usealla oli kova halu todistella omaa osaamistaan. Itse toimin samoin. Tuossa tilanteessa on enemmän kun inhimillistä etsiä omaa rooliaan. Pajoissa olin tammikuussa aika varautunut. Uudessa tilanteessa harkitsin tarkkaan mitä sanon, pyrin olemaan taktisesti hauska, tällä tarkoitan, että saatoin miettiä jopa läppäni etukäteen. Hauskana faktana; jännitin akatemian ryhmähaastattelussa eniten englanninkielistä osuutta, vaikka olenkin suhteellisen hyvä kielessä. Siispä jännitystä lievittääkseni opettelin myös vitsini englanniksi etukäteen, jotka aion haastattelutilanteessa, muka luontevasti heittää. Arvata saattaa, pääsinkö näitä timanttisen fluentteja vitsejä laukomaan, saati sanomaan mitään mitä olin etukäteisesti suunnitellut. Yllättyneet parijonoon; en todellakaan.

Pajassa puheenvuorojani voisi kuvailla kohtalaisen korrekteiksi ja harkituiksi. Pyrin puhumaan vähän, mutta asiaa. Silloin muistan ajatelleeni, että ”jos mielipidettäni ei arvosteta, en varmasti avaa suutani tai huuda sitä muiden päälle.” Kun lopulta avasin suuni, tiesin mitä sanon, koska olin miettinyt sen etukäteen. Tilanne kuulostaa ehkä pahemmalta, mitä oli ja nyt jälkeen päin pystyn hymyssä suin miettimään tätä alkukankeutta. Tähän hetkeen verrattuna, olen ehdottomasti voinut vapautua, heittää kommentteja suoraan sisimmistäni harkitsematta ja puhua rohkeammin tunteella. Koenkin, että varautuneisuuteni taustalla oli se, että ajattelin ettei tiimiläiseni ota minua tosissaan ja pohdin liikaa, annanko itsestäni väärän kuvan laukomalla kehään itseironialla maustettuja blondikommentteja. Halusin valtavasti korostaa pätevyyttäni, koska koin että siihen ei näyttöä juurikaan ollut. Vaikka todellisuudessa varmasti olikin ja se riitti, mitä tein.Tällaiselle kontrolloijalle, mitä koen olevani, on elintärkeää, että narut pysyvät käsissäni. Toden totta siitä voi muodostua jopa huomaamatta tapa elää. Olen siis kevään aikana treenannut itseäni siihen, ettei aina tarvitse suorittaa, mennä ja tehdä. Saati tietää kaikkia peliliikkeitä elämässä, vaan joskus antaa vaan mennä, luottaa intuitioon ja tunteeseen, enemmän kuin järkeen. Kuulen Tirrin sanat ja proakatemian sloganin päässäni; ”Trust the process”. Kaikkea tai kaikkia ei voi, eikä pidäkään hallita, vaan antaa virran viedä.

Koen, että tiimi alusta saakka arvosti puheenvuorojani ja todella kuunteli, mitä minulla oli sanottavaa. Nykyään voin luottaa siihen, että vaikka sanoisinkin edellä mainitun kaltaisia kommentteja, niin hurmoslaiset tietävät kuka olen ja mitä tarkoitan. Enää en lähde akatemialta miettien; ”Mitä h*elvettiä tapahtui ja mitä sanoin?”. Paitsi okei, ehkä joskus, jos koen oikeasti kuormitusta, olen kokenut ärsytystä tai ollut ylipäätään oikein väsyneen surkuhupaisalla tuulella. Silti, kun olen lieventänyt stressiäni kysyessäni tiimiläiseltäni, ei kai suorat kommenttini ole satuttaneet ketään tai satuinko kuulostamaan liian passiivis-agressiiviselta, marttyyrilta tai tylyltä. Vastaukset ovat olleet enemmän naurun saattelemana luokkaa; ”SINÄ? Kuinka voit edes ajatella noin?” Kevään pajoista suurin oppi oli, että ymmärsin että minun tulee avata suuni. Tiimissä kaikki ovat velvollisia kertomaan mielipiteensä, koska tuskin kukaan on ajatustenlukija. Tiimissä kaikki ovat myös velvollisia kuuntelemaan toisten mielipiteet. Kaikkien mielipiteet ja ajatukset ovat yhtä arvokkaita, mutta eivät välttämättä yhtä hyviä tiimin tulevaisuutta tai mitä tahansa ”yhteistä hyvää” pohtiessa.

Suurin muutos on ehdottomasti tapahtunut pääni sisällä. Olen oppinut itsestäni täysin uusia puolia jo lyhyenkin urani aikana proakatemialla. Olen oppinut olemaan suora ja kertomaan mitä tunnen, enkä anna ihmisten kävellä päältäni. Tämän eteen on kulutettu lukuisia iltoja itsereflektoiden omaa käytöstäni, sekä syitä sen taustalla. Hurmoslaiset ovat opettaneet minulle myös valtavasti omalla avoimuudellaan ja asenteellaan. Kiitos siis myös heille. Olen oppinut hahmottamaan paremmin omat tavoitteeni ja myös sanoittamaan ne ympäröiville ihmisille. Koen, että minulla on vielä valtavasti annettavaa hurmokselle ja tätä voisi edesauttaa rooli team- tai business-leaderina. Projektit ovat vasta alkutekijöissä, mutta kova tahto luoda jotain uutta ja omaa kolkuttelee takaraivossa. Kiinnostuin proakatemiasta toki tiimiyrittäjyyden näkökulmasta, mutta sitäkin enemmän tahdoin olla hyvä johtaja ja ajattelin, että se on suurin asia mitä koulutukseltani tavoittelen. Tässä hetkessä tavoitteeni ovat kuitenkin rakentuneet sen pohjalle, että tulen toimimaan täyspäiväisesti yrittäjänä ja luovun palkkatöistä jossain kohti kokonaan.

Pohtiessani nykyhetkeä koen, että olen tullut valtavasti eteenpäin siitä mikä tilanne oli. Istun tällä hetkellä parvekkeellani. Lokkien äänet (Luojan kiitos vastamelukuulokkeet on keksitty) ja ohi kulkevan ratikan viiltävä ääni herättivät minut tähän maailmaan ja tajusin, että olen parin tunnin ajan kirjoittanut tätä tekstiä autopilotin lailla. Heräsin aamulla tunteeseen, että koin itseni hyvin kuormittuneeksi töistä, projekteista ja henkilökohtaisen elämän kiemuroista. Siispä inspiraationa esseeseen oli lievä ahdistuksen tunne siitä, olenko saanut mitään aikaan tai olenko edes oppinut mitään. Motorolan lailla miettien, mitä tästä kirjoittamisesta opin on se, että helpotti. Tuntuu vapauttavalta saada ajatukset tekstin muotoon hahmotettavaksi kokonaisuudeksi, eikä mähmäiseksi läjäksi luokittelemattomia asioita omassa päässä.

Ajattelen että kehitys loppuu tyytyväisuuteen. Saa ja täytyy olla ylpeä ja juhlia voittoja, mutta pitäen katse tulevissa uusissa tavoitteissa. Tätä tekstiä kirjoittaessa havahdun kiitollisuuden tunteeseen siitä, missä olen nyt. Paljon on tekemättä ja kokematta, mutta koen että tällä hetkellä mahdollisuudet ovat rajattomat. Jos jotain olen oppinut, niin sen että proakatemialla tilanteet muuttuvat nopeasti. Olemalla vaan paikalla ja läsnä, voit saada irti paljon. Rakastan erilaisia sanontoja ja minulla on paha tapa viljellä niitä myös Hurmoksessa. Siispä totean, että eteenpäin, sanoi mummo lumessa ja nokka kohti uusia pettymyksiä. Kiitos ja kumarrus!