Meillä on tapana selitellä ”vikojamme” tai heikkouksiamme luonteenpiirteinä tai heitoilla kuten ”tämmönen mä nyt vaan oon”. Myös muut ihmiset osaavat sanoa sen: vanhempasi saattavat sanoa, ”että kannattaisi keskittyä vain siihen sulkapalloon, meidän suvussa ei ole yhtäkään musikaalisesti lahjakasta”. Aivan kun sillä olisi jotain merkitystä, mihin se Taneli pappa on aikansa käyttänyt. Lahjakkuus on pääasiallisesti jotain mikä on saavutettu pitkäjänteisen työn tuloksena, ei mikään taikavoima, joka siirtyy sukupolvelta toiselle.

Persoonallisuus ja sosiaali – ja kehityspsykologian tutkija Carol Dweck on jakanut meidät kahteen käyttäytymisen ajattelutapaan: muuntumattoman sekä kasvun asenteeseen. Muuttumattoman asenteen omaavat ihmiset ajattelevat, että heidän ominaisuutensa ovat mitä ovat eikä niille varsinaisesti mitään voi tehdä. Kasvun asenteen henkilöt taas päinvastaisesti ajattelevat, että nämä asiat ovat kehitettävissä työllä ja harjoittelulla. Todellisuudessa meillä monella on hieman kumpaakin asennetta, mutta merkittävää olisikin tunnistaa omat muuttumattomuuden asenteet ja kehittää niitä (kasvun asennetta).

Tunnistan itsessäni hieman kumpaakin riippuen tilanteesta ja ympäristöstä. Erityistä epämukavuutta on aiheuttanut huomata, kuinka voimakkaasti omaa kehitystä Proakatemialla jotkut muuntumattomuuden asenteet ovat hidastaneet.

Välitön asia joka itselleni kolahti, oli oma toiminta pajoissa toisena vuotena. Ensimmäisenä vuotena mulla ei ollut mitään ongelmaa töräyttää ne vähän vähemmänkin ”järkevät” asiat ilmaan ja tämän jälkeen oppia muilta. Toisena vuotena olen huomannut, että pyrin luomaan päässäni täydellisen/virheettömän ”ajatuksen”, jolla todistan olevani fixu ja vakuuttava. Se ajaa itseni tilanteeseen, jossa joudun jatkuvasti arvioimaan tilannetta sen mukaan: näytänkö fixulta vai tyhmältä, hyväksytäänkö minut vai torjutaanko minut. Tiedostamatta tätä ajattelua kävin näitä prosesseja läpi pajoissa ja se vie aivan äärettömän määrän energiaa ja kehittymisen mahdollisuuksia itseltäni.

Yhteiskunnassamme arvostetaan ja ihannoidaan älykkyyttä sekä tietynlaisia persoonia ja luonteenpiirteitä. On jokseenkin helppo joutua siihen muuntumattomuuden asenteen loukkuun, kun saat ympäristöltäsi arvostusta ja kiitosta jostain ominaisuudestasi tai saavutuksista. Yhteiskunnassamme ei suurestikaan välitetä siitä vaivasta, jonka olet nähnyt saavuttaaksesi sen, vaan kiitos tulee nimenomaan lopputuloksesta.

Mielestäni loistava esimerkki tästä on nykyinen koulutusjärjestelmämme. Huolimatta meidän lähtötasosta meidät kaikki laitetaan samalle peruskoulun liukuhihnalle. Lapsesta asti osa oppii, että ei varsinaisesti tarvitse edes tehdä töitä hyvän numeron eteen, vaan loistotuloksia tulee vasemmalla kädelläkin. Vähintään yhdeksän vuotta oppimme, että vain tuloksella on väljä.

Lapset joiden lähtötason on taas alhaisempi, uskovat että ei heistä parempaa tulekaan, kun muutaman ponnistelun jälkeen kiitosta ei jaeta. 2016 julkaistu TIMSS tulokset kertovat mielestäni juuri sitä itseään: ”Suomalaisia vaivaa myös uskonpuutetta: he luottavat selvästi osanottajamaiden keskiarvoa vähemmän itseensä oppijoina”

Toinen merkittävä asia, jossa huomasin muuntumattomuuden asenteeni, on Apuvalmentajan roolini. Kun yksi maltillisimmista ja rauhallisimmista palautteen antajista jonka tunnen, kertoo: että vaikutan siltä kuin kusi olisi nousut päähän, on hyvä aika pysähtyä ja miettiä mistähän se johtuu. Mutta vain hetkeksi, jotta voin kieltää palautteen todenperäisyyden ja jatkaa eteenpäin. Säästin kuitenkin tuon palautelapun, koska olin jokseenkin samaa mieltä, mutta en tiennyt miksi.

Kun luin kirjan tarinoita muuntumattoman asenteen johtajista aloin huomaamaan miksi on noussut päähän. On vaikea myöntää, mutta jossain määrin aloin pitämään itseäni parempana kuin muut. Jos jokin meni vikaan aloin keksiä syitä miksi. Jos joku meni hyvin, aloin keksiä syitä omasta toiminnastani ja sen tarkoituksenmukaisuudesta sekä suunnitelmallisuudesta.

En nyt väitä, että koko mentaliteetti johtamiskaudeltani on ollut tällaista, mutta osa kappaleista kolahti kovaa. Näen monta asiaa, jossa olen kasvanut ihmisenä ja johtajana. Se ehkä tekikin entistä vaikeammaksi hyväksyä, tunnistaa ja havainnoida näitä omia heikkouksia. Pidin itseäni niin helvetin älykkäänä ja edistyksellisenä siinä, miten toimin, että kaikki muu oli helppo lakasta pois mielestä.

Siitä onkin ehkä helppo tulla yhteen asiaan, jota olen vahingossa elämässäni vaalinut ja kirjan jälkeen tulen tietoisestikin vaalimaan entisestään: ympärilläni olevat ihmiset. Jos kukaan ei uskalla ja kehtaa sanoa mielipidettään toiminnastani, koska pelkäävät, että se satuttaa tunteitani, on mahdollisuuteni kehittyä omassa varassani. Sen sijaan, jos ympärilläni on ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa rehellisen mielipiteensä, erimielisyytensä ja vaikeat asiat, on mahdollisuuteni kasvaa ja johtaa rajaton. Se vaatii itseltäni paljon avoimuutta, haavoittuvuutta ja epämukavuutta. Ihmiset ympärilläni on se keskeinen syy tällä hetkellä siihen miksi kasva ja arvostan teitä aivan äärettömästi!