Tampere
29 Mar, Friday
3° C

Proakatemian esseepankki

Kärsimyksen tarkoitus



Kirjoittanut: Ville Pajala - tiimistä Kajo.

Esseen tyyppi: / esseepistettä.

KIRJALÄHTEET
KIRJA KIRJAILIJA
Esseen arvioitu lukuaika on 5 minuuttia.

Luin yhden tämän hetken hittikirjoista eli Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta paskaakaan? Koska tästäkin kirjasta löytyy jo täältä esseepankista niin monta kirjoitusta, joissa kirjan tärkeimmät pointit käydään kattavasti läpi, haluan tässä kirjoituksessa keskittyä vain yhteen minussa suuria tunteita ja ajatuksia herättäneeseen kirjan tarinaan ja sen sanomaan. Se on tarina kärsimyksestä ja sen merkityksestä ihmisen elämässä. Tarinan pääosassa on Japanin keisarikunnan armeijassa toisessa maailmansodassa taistellut vänrikki Hiro Onoda.

Kerron ensin Onodan pitkän tarinan tiivistettynä. Loppuvuodesta 1944, Yhdysvaltojen ja Japanin välisen sodan ollessa kiivaimmillaan Tyynellämerella, Hiro Onoda sai käskyn. Hänet lähetettiin Filippiineillä sijainneelle pienelle Lubangin saarelle. Hänen tehtävä oli vaikeuttaa amerikkalaisten etenemistä alueella mahdollisimman paljon. Hänen käskettiin taistella sitkeästi ja häntä kiellettiin antautumasta. Hän ymmärsi käskyn saatuaan, että se merkitsisi hänelle lähes varmaa kuolemaa. Amerikkalaissotilaiden vallatessa kyseisen saaren suurin osa japanilaissotilaista antautui tai menehtyi taisteluiden aikana, mutta Onoda onnistui pienen joukkonsa kanssa piiloutumaan viidakkoon. He tekivät sissi-iskuja ja vaikeuttivat amerikkalaissotilaiden elämää kaikin puolin. Sota päättyi vuonna 1945 Yhdysvaltojen pudotettua atomipommit Japaniin, mutta ei Onodan osalta. Hän ja tuhannet muut japanilaissotilaat jäivät lukuisten saarien viidakkoihin piiloon ja jatkoivat iskujaan, koska tieto sodan päättymisestä ei ollut tavoittanut heitä. Elinolosuhteet viidakossa olivat karut vaihtelevien säiden ja ravinnon puutteen vuoksi.

Jonkin ajan kuluttua valtioiden yhteistyön tuloksena alueelle pudotettiin lentolehtisiä, joissa sodan kerrottiin päättyneen ja sotilaita kehotettiin palaamaan kotiin. Useimmat palasivat tiedon saatuaan kotimaahan, mutta Onoda ei halunnut uskoa lehtisten olevan totta, vaan uskoi sen olevan amerikkalaisten juoni, joilla heidät haluttiin saada esiin piiloistaan. Hän jatkoi joukkonsa kanssa piileskelyä ja hyökkäyksiä. Kului vuosia ja amerikkalaissotilaatkin olivat jo lähes kaikki poistuneet alueelta. Onoda iski edelleen armotta viidakkoon liian syvälle eksyneiden siviilien kimppuun. Japani yritti houkutella viimeisen kerran piiloon jääneet sotilaansa kotiin vuonna 1952 pudottamalle viidakkoon kirjeitä ja valokuvia sotilaiden läheisiltä, joissa heille vakuutettiin sodan päättyneen jo aikaa sitten. Onoda ei joukkoineen vieläkään uskonut. Kului vuosia ja ajan myötä Onodan asetoveritkin joko antautuivat tai kuolivat ja vuonna 1972 hän jäi yksin viidakkoon piiloon. Samoihin aikoihin Japanissa alkoi kiertää huhu, että Onoda saattaisi edelleen olla viidakossa piileskelemässä ja häntä etsimään lähetettiin useita partioita, mutta tuloksetta. Samalla viidakossa edelleen sodan takia piilossa olevasta Onodasta muodostui Japanissa tunnettu kaupunkitarina. Hän löytyi lopulta viidakosta ja palasi Japaniin vasta vuonna 1974.

Onoda omisti elämästään lähes kolmekymmentä vuotta sodalle jota ei enää ollut. Motiivina taistelussaan hänellä oli syvä rakkaus ja uskollisuus kotimaataan Japania kohtaan. Hän oli valmis kärsimään vaikeissa olosuhteissa vuosikymmeniä viidakossa ja taistelemaan kuolemaan asti, koska oli saanut käskyn, että antautua ei saa. Onodan itsensä mukaan hänelle oli ollut suuri kunnia saada palvella suurin osa elämästään keisarikuntaa, jota ei enää edes ollut olemassa.  Hän oli valinnut kärsimyksensä itse. Hänen kärsimyksellään oli selkeä tarkoitus ja hän koki sen olevan osa jotain suurempaa. Siksi hän kesti kärsimystä niin hyvin viidakossa vuosikymmeniä. Tarinan ironia on siinä, että palattuaan Japaniin Onoda masentui ja kärsi enemmän kuin koskaan piileskellessään viidakossa. Japani ei ollut enää se sama kunnian ja uhrautumisen perinteisiä arvoja noudattava valtio, johon hän oli kasvanut, vaan oli muuttunut kapitalistiseksi ja pinnalliseksi kulttuuriksi. Viidakossa hänen kärsimyksellään oli sentään ollut tarkoitus. Kun hän tajusi, ettei sitä samaa vanhaa Japania, jonka puolesta hän oli taistellut, ole enää olemassa, Onodasta tuntui, että hänen kärsimyksensä maansa puolesta oli ollut turhaa. Hänen unelmansa suuresta ja mahtavasta Japanista oli tuhottu ja hän olikin heittänyt hukkaan kolmekymmentä vuotta elämästään.

Manson kiteyttää kirjassaan kärsimyksen tarkoituksen näin: ”Jos kärsimys on välttämätöntä ja ongelmat elämässä väistämättömiä, olennaisin kysymys ei olekaan, kuinka kärsimyksen voi lopettaa vaan mitä tarkoitusta varten kärsitään?”

Tarina sai minut pohtimaan mitkä ovat sellaisia asioita, joiden vuoksi nykyihmiset ovat valmiita oikeasti kärsimään elämässään. Ihmisten ongelmat ja näennäiset kärsimyksen kohteet, kun ovat usein täysin turhanpäiväisiä. Moni varmasti esimerkiksi haaveilee hienosta talosta ja kalliista autosta, mutta mielestäni niiden tavoittelemisen aiheuttama tuska ei ole oikeaa kärsimystä vaan pelkkää turhamaista ja pinnallista materiaalin tavoittelua. Uskoisin, että selkein kärsimystä aiheuttama asia on omien unelmien tavoittelu ja sen tavoittelun aikana kohdattavat haasteet. Nykyihmisellä on tarve päästä toteuttamaan itseään ja löytää merkityksellisiä ihmissuhteita ja nämä tarpeet luovat tarkoituksen kärsimykselle.

Mieleeni tuli lähipiiristäni heti parikin henkilöä, jotka ovat useamman vuoden yrittäneet ottaa ensimmäisen askeleen kohti unelmiaan hakemalla opiskelemaan unelmiensa alaa. Suomessahan on muutamilla suosituimmilla aloilla äärettömän kova kilpailu opiskelupaikoista. Jos haluat esimerkiksi lääkäriksi tai juristiksi, etkä ole luonnostasi lahjakas opiskelussa, joudut todennäköisesti kulkemaan unelmaasi kohti kärsimyksen tietä pitkin. On melko raadollista seurata vierestä ihmistä, joka uhraa elämästään monena vuonna keväisin useamman kuukauden päntätäkseen päänsä täyteen tietoa, jolla opiskelupaikka rajun kilpailun koulutusaloilta aukeaisi. Olen myös valitettavasti joutunut todistamaan sitä, että kaikesta yrityksestä huolimatta kärsimys unelman eteen ei ole kannattanut ja unelma on jouduttu vaihtamaan vähemmän kärsimystä aiheuttavaan vaihtoehtoon.

Myös rakkaus ja sen oikean kumppanin etsintä on varmaan yksi yleisimmistä kärsimyksen syistä, mitä ihmiset joutuvat elämässään kohtaamaan. Harva rakastuu ensimmäiseen kohtaamaansa kiinnostavaan ihmiseen vaan sopiva kumppani löytyy usein kokeilun ja erehdyksen kautta. Jotta rakastuminen olisi ylipäänsä mahdollista on itsensä pystyttävä avaamaan täysin toiselle ihmiselle ja siinä samalla väkisinkin altistaa itsensä kärsimykselle.

Minun tämän syksyn salainen paheeni on ollut Bachelorette Suomi -sarjan melko säännöllinen seuraaminen. Siinä 35-vuotias Jenny, kaikin puolin kaunis ja mukavan oloinen sinkkunainen, etsi itselleen puolisoa jonka kanssa haluaisi jakaa loppuelämän ja voisi yhdessä perustaa perheen. Jenny ei ollut kovasta yrityksestään huolimatta vielä onnistunut löytämään mieleistään kumppania ja olihan hän jopa aikoinaan itse kilpailemassa unelmien poikamiehen rakkaudesta ja joutui jätetyksi aivan ohjelman viime vaiheessa (tätä kautta en myönnä katsoneeni).  Nyt oli siis Jennyn paikka saada revanssi rakkaudelta ja hän sanoi olevansa täysin valmis rakastumaan. Ja sieltähän niitä sulhasehdokkaita sitten tuli tarjolle kuin liukuhihnalta. Oli tummaa ja vaaleeta, pitkää ja lyhyttä, bodattua ja hoikkaa, ruskettunutta ja vähän kalpeempaa kaveria, vekkulia ja totisempaa poikaa, äänekästä ja hiljaista ja niin edelleen. Aikalailla koko Suomen miestarjonta oli edustettuna tässä rohkeassa miesjoukossa, jotka kaikki ainakin sanoivat tosissaan tavoittelevansa Jennyn sydäntä itselleen. No hommanhan eteni vaikeuksien kautta omalla painollaan loppuun asti ja Jenny valitsi mieleisestään finaalikaksikosta itselleen Joonan, jonka kanssa hän halusi lähteä yrittämään suhteen toimivuutta, vaikka olikin jo ohjelman aikana hieman epäröinyt Joonan sopivuutta itselleen. Kaikki näytti tässä vaiheessa vielä ihan lupaavalta, ehkä Jennyllä tosiaan tällä kertaa tärppäsi.

Sitten viimeisen jakson jälkeen tulee uutinen, että Jennyn ja Joonan rakkaus jäi vain lomaromanssiksi eikä kestänyt ohjelman jälkeen paria viikkoa kauempaa. Päätös erosta oli Jennyn, Joona olisi halunnut jatkaa suhdetta. Sillälailla. On se nyt perkele kumma, kun ei ihminen etsinnästä huolimatta löydä sopivaa kumppania itselleen! Tämä oli oma ensireaktioni ja myös mediassa ja somessa pohdittiin, onko Jenny vain liian kranttu ja tavoittelee itselleen herra täydellistä, jota ei välttämättä tule ikinä kohtaamaan. Eikö se Jenny nyt vain olisi voinut valita, jonkun niistä miehistä, mukavia ukkoja kaikki!

On selvää, että tilanne on aiheuttanut Jennylle paljon kärsimystä, ei vähiten siksi, että biologinen kello tikittää armotta eteenpäin ja sopivan kumppanin olisi löydyttävä mielellään melko pian. Hän myönsi ohjelmassakin, että pelkää kovasta yrittämisestä huolimatta jäävänsä lopulta yksin. Täydellisen kumppanin löytäminen on Jennyn unelma ja taistelu sen löytämiseksi hänen suurin kärsimyksensä. Hän ei omien sanojensa mukaan halua vain tyytyä ottamaan kumppanikseen jotakuta ehkä sopivaa, jos ei oikeasti tunne sitä palavaa rakkautta henkilöä kohtaan. Arvostan ja ymmärrän tämän näkökannan oikein hyvin. Hän on taistelunsa valinnut ja hänen kärsimyksellään on selvä tarkoitus. Toivon, että Jennyn kärsimys vielä joskus palkitaan ja sopiva kumppani löytyy. Suomestakin löytyy varmasti tuhansittain Jennyn kohtalontovereita, jotka kärsivät tavoitellessaan sitä elämänsä rakkautta.

Huhhuh. Onneksi olen itse vielä sen verran nuori, ettei rakkauden metsästys ole aiheuttanut tällaista suurta kärsimystä. Tulee sitten kun tulee. Mutta mikä on minun kärsimyksen tieni ja sen tarkoitus? Pohdin tätä kysymystä melko pitkään ja oli vaikea hahmottaa, onko minulla sellaista tällä hetkellä.

Uskoisin, että minun kärsimykseni liittyy tai ainakin tulee liittymään unelmani tavoitteluun itsensä elättämisellä yrittäjänä. Se ei tule olemaan helppoa ja saattaa sisältää paljonkin kärsimystä matkan varrella. Varmasti monilla muillakin on Proakatemialla kaikesta hypestä ja suurista tulevaisuuden suunnitelmista huolimatta vähintään pieni alitajuntainen pelko, että mitäs jos hommat eivät menekään niin kuin pitäisi. Ala jota opiskelemme ei todellakaan ole ainakaan sieltä taloudellisesti turvallisimmasta päästä. Toisaalta me kaikki varmasti jo tässä vaiheessa olemme tietoisia riskeistä ja silti haluamme päästä itseämme toteuttamaan yrittäjinä. Olemme taistelumme valinneet. On todennäköistä, jopa lähes väistämätöntä, että suurin osa meistä tulee kohtaamaan epäonnistumisia yrittäjän urallaan. Jossain vaiheessa asiat saattavat mennä aivan perseelleen. Uppoamme epäonnistumisen hetkellä syvään häpeän altaaseen ja mietimme, onko tässä oikeasti mitään vitun järkeä. Se tulee olemaan se hetki, kun todella joudumme miettimään, olemmeko valmiita kärsimään unelmiemme eteen ja mikä on yrittäjänä kokemiemme kärsimysten tarkoitus. Mutta joku päivä se kaikki kärsimys väkisinkin palkitaan. Joten rakkaat yrittäjätoverit, ei muuta kuin eteenpäin ja kärsimystä kohti!

Kommentoi

Add Comment
Loading...

Cancel
Viewing Highlight
Loading...
Highlight
Close