Ihmisellä on kummallinen tarve tulla kuulluksi. Netflix dokumentissa Saving Capitalism käsitellään modernia aihetta ”miten saamme äänemme kuulumaan?”. Maailmassa tapahtuu suuria muutoksia ja päätökset tehdään hallituksissa ja muissa päätäntä elimissä. Hektisessä nykymaailmassa, missä työskennellään suurissa konserneissa ja ollaan osia suurissa koneistoissa, olo voi tuntua merkityksettömältä, kun päätöksiin ei ole minkään laista valtaa.

Dokumentissa puhutaan kapitalismin pelastamisesta siinä valossa, että siinä on jotain vialla. Kapitalismin kansankielinen määritelmä voidaan kiteyttää siihen, että se on moraaliton talousmalli, joka ei ota huomioon kaikkia. Yleensä vain pienen prosentin rikkaasta väestöstä. Miten voi uudistaa jotain, jonka ydin on olla moraaliton?

Yhdysvaltojen talous nojaa yksityisomaisuuteen ja vapaisiin markkinoihin. Tavaran ja palveluiden vapaaseen vaihtoon. Kysynnän ja tarjonnan laki toimii valtiovallan sekaantumatta asiaan. Vapaita markkinoita ei ole ilman valtion tekemiä pelisääntöjä. Tällaisia rajoituksia voi olla muun muassa omistusoikeudet, monopolit, sopimukset, konkurssit ja niiden jälkeiset sanktiot ja lakien toimeenpanot. Tällaisesta asiasta esimerkkinä ihmiset olivat omaisuutta vielä 1960-luvulle asti. Vuosien aktivismin ja sisällissodan jälkeen orjuudesta tuli viimein laitonta. Suuri yritys voi julistaa itsensä konkurssiin useamman kerran peräkkäin suojellakseen varoja ja saamalla suuria lainoja anteeksi. Tähän kääntöpuolena esimerkiksi opiskelija ei voi tehdä velkajärjestelyä konkurssissa tai talon omistaja, joka on vaikeuksissa, koska markkinat romahtivat, ei voi mennä konkurssiin. Se on laitonta. Kapitalismin kannalta tällaiset järjestelyt eivät kohtele eri osapuolia tasapuolisesti. Tällaiset järjestelyt tukevat usein vallanpitäjien ja suurien yritysten omistajien etua.

Yhdysvaltojen suuri talouskasvu aiheutti vuorenhuippu tyyppisen tilanteen, jossa varat liikkuvat huipulle pienelle määrälle ihmisiä. Vaikka keskiluokkaa edustavilla ihmisillä on töitä, niin silti moni elää köyhyysrajalla. Niin ilkeältä kuin se kuulostaakin, niin usein raha virtaa ylöspäin keskivertoihmisen taskuista suuryritysten huipulle. Rahavirtaa seuraa usein poliittinen valta ja kun suuryrityksen johto saa poliittista valtaa, pystyvät he järjestämään itselleen suotuisia lakimuutoksia esimerkiksi yritysverotukseen tai työntekijöiden etujen alentamiseen.

Mitä valta on? Se on tietenkin mahdollisuus vaikuttaa asioihin, mutta jotta muut ihmiset hyväksyvät yksilön hallitseman vallan, täytyy olla menestynyt ja syitä siihen, miksi on saanut valtaa. Käytän esimerkkinä kahta hyvin erilaista tapausta. Tapaus 1 on tilanne, jossa veljekset ovat perustaneet suuren yrityksen, joka työllistää kaupungissa yli 10 000 ihmistä. Kasvuodotukset ovat suuret ja tulos on pilviä hipova. Yritys tuo kaupungille suuret määrät verotuloja ja onkin tällöin kaupungin suurin työnantaja. Eikö olisikin luonnollista, että kyseisen yhtiön omistajat tai johtajat voisivat keskustella kaupungin viranomaisten kanssa mahdollisista suuntalinjauksista tulevaisuuden varalle? Ehkä pienistä verohelpotuksista yrityksille, jotka työllistävät suuren osan kaupungin asukkaista. Tapaus 2 on puhtaasti poliittinen, jossa nuori opiskelija haluaa päästä vaikuttamaan yhteiskuntaan pyrkimällä kunnanvaltuustoon. Hän pääsee kyseiseen virkaan ja haluaa alkaa viemään asioita eteenpäin. Tässä tilanteessa nuorella opiskelijalla on suhteessa enemmän valtaa tehdä muutoksia, kuin tapaus 1 yritysjohtajalla. Sitten kun tällainen tilanne monistetaan siihen, että suuria yrityksiä on useita kymmeniä ja täten poliittista valtaa hamuavia johtajia on useita, niin kaupungin valtuustolla on suuri paine ottaa huomioon nämä kaupunkia pyörittävät yritykset.

Dokumentin esimerkissä Bill Clinton aikoi ajaa eteenpäin lakiehdotusta, jossa liittovaltio ei helpottaisi toimitusjohtajien tuloa verokevennyksillä. Hänellä oli valtiovarainministerinä Robert Rubin, joka ajatteli asiasta aivan toisella tavalla. Hän oli suuren Wall Street -pankin johtaja ja sitten hänestä tuli valtiovarainministeri. Hän katsoi Yhdysvaltojen taloutta Wall Street -lasien läpi. Hän oli sanonut neuvottelussa, että toivoisi yli miljoonan dollarin vuosipalkan olevan oikeutettu verokevennyksiin, jos palkkio on sidoksissa yrityksen menestykseen. Lakiehdotuksen tarkoituksena oli lähtökohtaisesti tasa-arvoistaa yrityksen menestystä ja tukea työntekijöiden tilannetta, eikä kierrellä lakiehdotusta takaisin siihen, että yritysjohtajat eivät maksaisi veroja.

Tällaisia porsaanreikiä on jokaisella valtiolla ja suuret yritykset osaavat kyllä käyttää niitä hyväksi. Esimerkiksi viisi maailman suurinta öljy-yhtiötä saavat valtioita vähennysten ja etujen kautta 4 miljardia dollaria tukea. Google saa valtiolta 632 miljardia dollaria pelkän palvelinkeskuksen rakentamiseen. Yli 20 miljardia dollaria verorahoja menee Yhdysvaltojen muutamalle suurimmalle yritykselle joka vuosi. Se on enemmän kuin koko opetusministeriön vuosibudjetti.

Mikä sitten on moraalitonta taloussuunnittelua? Kuinka pitkälle yritys voi venyttää esimerkiksi työntekijöiden minipalkkaa tai minimietuuksia. Yritysten takana on kuitenkin ihminen. Yleensä pieni joukko ihmisiä, jotka ajavat lähtökohtaisesti omaa asiaansa yrityksen menestymisen kautta. Kapitalismi saa kyllä tehokkaasti asioita aikaiseksi ja tekee hyvää yrityksen kassavirralle, mutta millä hinnalla?