Vaikka keskitymiskyvyn ja älylaitteiden käytön yhteydestä on tehty useita tutkimuksia, tulokset eivät ole olleet yksiselitteisiä. Jos ihminen kuitenkin tunnistaa itsessään levottoman laitteiden parissa räpeltävän multitaskaajan, olisi asiaan hyvä aloittaa kiinnittämään huomiota. Tällaisessa prosessissa some- tai puhelinlakko voi olla hyvä alku. (Huotilainen & Moisala 2019, 56)

Ongelmia ja oivalluksia

24.10. päätin toteuttaa pitkään kiinnostaneen haasteen elämästä ilman somea ja älypuhelinta. Muutos arkielämään oli todella iso, sillä ruutuaikani huiteli keskimäärin jossain 7–8 tunnin välimaastossa. Myös monet päivittäisessä käytössä olevat palvelut, sekä yhteydenpito moniin ihmisiin pyöri pelkästään älypuhelimelta käsin. Halusin saada maksimaalisen hyödyn haasteesta ja siksi etsin parhaani mukaan vaihtoehtoisia keinoja hoitaa asioita. Täysin ehdoton en kuitenkaan ollut, jos jokin tärkeä tieto piti hakea Facebookin uumenista, kävin tietokoneella sen sieltä hakemassa, jos muuta vaihtoehtoa ei ollut. Tavoite ei ollut boikotoida sosiaalista mediaa, vaan pohtia omaa suhdetta siihen.

Alku oli totta kai hyvin hämmentävä. Kun tulin koululta kotiin ensimmäisenä päivänä, iski totaalinen oikosulku. En ollut edes tajunnut, kuinka ehdollistunut olin siihen tapaan, että kotiin tullessa vajoan sohvan uumeniin selaamaan puhelinta. Mitä ihmettä voin tehdä yksin kotona, jos en pääse nettiin? Lopulta päädyin lukemaan pitkäksi aikaa kesken jääneitä kirjoja ja kirjoittamaan päiväkirjaa. Myös kouluhommille alkoi kummasti löytyä enemmän aikaa. Hieman yllättävää oli se, kuinka vähän loppujen lopuksi tunsin jääväni ulkopuolelle mistään somessa tapahtuvasta. Ajattelin, että kyllä siellä varmasti pärjätään ilmankin minua aivan hyvin. Tunsin ihmeellistä mielenrauhaa siitä, että vapaapäivänä kukaan ei tiennyt mitä teen tai missä olen. Toisaalta oli todella mukavaa, kun ihmiset soittelivat ja pääsin vaihtamaan oikeita kuulumisia. Puheaikani varmasti kymmenkertaistui, sillä kynnys puhelinsoitoille madaltui todella kokeilun aikana. Puolitutulle koulukaverille soittamisessa ei loppujen lopuksi ole mitään sen ihmeellisempää, kuin koulun käytävällä tapahtuvassa juttelussa. Asiat tulee sovittua huomattavasti tehokkaammin, kuin viestin vastausta odotellessa.

Ratikka- ja bussimatkat olivat aamuisin todellisia ideariihiä. Kun matkaa ei voinut kuluttaa Instagramiin, pystyin ajattelemaan ja ideoimaan esimerkiksi tulevia koulutöitä tai ihan vaan valmistautumaan henkisesti koulupäivään. Huomasin myös, että nostamalla katseen puhelimesta, voi löytää ympäristöstä kaikkea mielenkiintoista ja jännää. Puhelimelle pakenemisen ollessa mahdotonta huomasin, miten epäkohteliasta on, kun joku kaivaa puhelimen esille kesken keskustelun. Näissä tilanteissa myös oma käsi hakeutui taskulle vain löytääkseen palan muovia, jolla voi soittaa…

Ongelmiakin oli. Jo ennakkoon tiesin, että jotkut tärkeät infot jäävät varmasti saamatta ja niin kävikin. Mitään peruttamatonta ei onneksi päässyt tapahtumaan, kiitos avuliaiden koulukavereiden ja muiden ymmärtäväisten ihmisten. Bussiaikatauluja ei kotoa lähdettyä pystynyt tarkistamaan, joten välillä oli vain käveltävä. Mobilepay ja Pivo ovat ihan syystäkin syrjäyttämässä käteisen rahan. Oikeankokoista seteliä tai kolikkoa ei koskaan sattunut mukaan sillä reissulla, kun kaverille oli maksettava bensarahoja kyydistä. Hyvin eivät myöskään menneet reissut tuntemattomassa kaupunginosassa ilman navigaattoria, pelkällä kuvamuistilla tietokoneelta googlatusta reitistä… Puhelinsoitolla selvisin onneksi niistäkin.

Ukilta lainaksi saatu 3310 palveli hyvin ja sen uusi akku vielä paremmin. Viestien näpyttely oli totutun hidasta, vaikka kirjaimien paikat olivatkin lihasmuistissa. Muut aktiviteetit eivät kuitenkaan kirjoittaessa sujuneet, vaan fokus oli tiukasti näytössä. Viestittelyssä oli myös muita ongelmia. Maksimimerkkimäärä tuotti harmaita hiuksia varsinkin silloin, kun pitkän viestin perässä lukee ”osa tekstistä puuttuu”. Puhelimen muistiin mahtuu vain 20 viestiä, joten lukemisen jälkeen vanhat viestin on poistettava, eikä tietoja voi sieltä myöhemmin tarkistaa. Puheluiden kanssa yhteys auton tai junan kyydissä pätki yllättävän paljon. Kaiutin on ilmeisesti myös kännykkää uudempi keksintö, sillä sellaista ei 3310:stä löytynyt.

Mitä seuraavaksi?

Nyt shokkihoito on koettu ja reilussa kahdessa kuukaudessa sain ajatukseni irti sosiaalisen median pahimmista lieveilmiöistä. Seuraavaksi tavoitteena on löytää balanssi. Ymmärsin tauon aikana, että kaikki ajankäytölliset ongelmani eivät johdu pelkästään somesta, sillä koulutehtäviä voi paeta myös kirjan tai tv:n parissa. Vaikka netti oli jatkuvasti käytettävissä tietokoneella, ei se houkutellut samalla tavalla, kuin kännykän piippailu. Ymmärsin, että monet ongelmat sosiaalisen median kanssa liittyvät nimenomaan ilmoituksiin ja niiden aiheuttamaan levottomuuteen. Monesti koulutehtävä tai jopa kaverin kanssa juttelu keskeytyy huomaamatta, kun puhelimeen kilahtaa viesti. Ainakin itselläni noin 95% noista kilahduksista ovat täysin turhia, eivätkä vaadi välitöntä reaktiota. En halua enää keskeytyksiä elämääni siitä, että joku on tykännyt kolme vuotta vanhasta postauksestani.

Balanssi ei varmasti löydy tänään tai huomenna, mutta sitä kohti olen matkalla. Nyt otan osan sometileistä takaisin käyttöön, mutta ilman push-ilmoituksia ja appirajoituksien kanssa. Ruutuaikaa seuraan viikoittain ja tarvittaessa poistan sovellukset puhelimesta, jos ne häiritsevät liikaa. Nokia on myös valmis uuteen kierrokseen, jos muutosta ei tapahdu. Ja vaikka tapahtuisikin, en poissulje paluuta. Tämä oli ehdottomasti kaiken vaivannäön arvoinen haaste ja mielekäs henkisen hyvinvoinnin kannalta! Suosittelen samaa kaikille, jotka pohtivat sosiaalisen median merkitystä omassa elämässään.

LÄHTEET:

Huotilainen, M & Moisala, M 2019. Keskittymiskyvyn elvytysopas. Jyväskylä: Tuuma kustannus.