Kuullessani kirjauutuudesta Juoksijan järki, kiinnostuin välittömästi. En siksi, että olisin kiinnostunut juoksukirjasta tai juoksemisesta, en todellakaan. Kaikki jotka minut tuntevat, tietävät leikkimielisen mottoni liikuntaa kohtaan: liikunta on saatanasta. Tiesin jonkin verran kirjan kirjoittajan Joonas Laurilan taustoista ja halusin sukeltaa syvemmälle. Oma elämänkerronnalliset teokset ovat aina kiinnostaneet minua, nyt se kiinnostus jälleen nosti päätään.

Niinkuin jo takakannessa sanotaan, ei tämä ole tavallinen juoksukirja. Kirjan läpi siivittää tarina juoksemisesta, mutta minä luin tarinan kasvamisesta, kehittymisestä, tinkimättömästä itsensä johtamisesta ja rakkaudesta lajiin. Ajattelin lukiessani, että ei ole oikeastaan suurinta merkitystä mistä kirjoittaa, puhuu tai innostuu. Sillä on merkitystä kuinka sen tekee ja mihin se johtaa. Olen ollut syksyn mittaan rehellisesti sanottuna hieman hukassa itseni johtamisen suhteen. Osaan pitää kulissit kasassa ja oikeastaan paketti onkin ihan hyvin kasassa. Olen tottunut vaatimaan itseltäni jatkuvasti niin paljon ja kovia suorituksia, että nyt suorittaessani omilla mittareillani puolitehoisesti koen olevani pulassa.

Henkilökohtainen tavoitteeni on ollut oppia tekemään työt ennen kuin lähestyvän deadlinen pakonomainen suoritustarve iskee päälle. Olen käynyt itseni kanssa pitkää ja puuduttavaa keskustelua siitä, miksi jokin asia pitäisi tehdä viikkoa ennen deadlinea, kun tiedän että voin suorittaa sen yhtä hyvin myös viimeisenä iltana ja mielestäni vieläpä samalla laadulla. Olenkin pikkuhiljaa oppinut ymmärtämään, että minun on etsittävä muitakin motivaattoreita – tai ei oikeastaan motivaattoreita vaan sellaisia työtahdin kiristäjiä – kuin deadline. Olen tottunut työskentelemään paineen alla ja saankin silloin hyviä tuloksia aikaan, mutta miten työskennellä paineen alla työskentelemättä todellisuudessa paineen alla. Kuinka huijata siis johtaa itsensä sopivan tasoiseen suorittamiseen jatkuvasti?

“Jos unohdetaan kaikki teknisluontoiset asiat, yksi tärkeimmistä asioista, joita opin, oli se, että juoksijan on oltava valmis sopeutumaan vallitsevaan tilanteeseen, oli kyse harjoituksesta tai kisasta. Omien hermojen on oltava kunnossa ja pään pitää toimia niin, että voi tehdä kesken harjoituksen tai kisan päätöksen, jolla siitä jää kuitenkin lopusta hyvä maku suuhun. Virheet opettavat, tiedän sen itsekin, mutta mitä enemmän niitä voi välttää henkisellä vahvuudella, sitä kivempaa juoksu on. Tätä ei saa kuitenkaan väärinkäyttää niin, että alkaa esimerkiksi hidastamaan tai lyhentämään treenejä joka kerta kun tuntuu pahalta. Niin se ei toimi. Pahalta saa ja pitääkin tuntua, jotta voi kehittyä, sitä pitää vain oppia kanavoimaan ja kontroiloimaan. Tästä tulisin oppimaan pian hyvin paljon lisää.” (Laurila 2017, 77)

Pysähdyin miettimään. Yllä olevassa lainauksessa puhutaan juoksusta, treenaamisesta. Minä kuitenkin luin tekstin kuin itselleni kirjoitetun kuvauksen projektityöskentelystä. Tämähän summaa yhteen kaikki ne ajatukset itsensä johtamisesta, joita olen menneiden kuukausien aikana pallotellut. Omien hermojen on oltava kunnossa, jotta osaa kesken projektin tai tapahtuman tehdä kestäviä päätöksiä. Toden totta päätöksiä, joista jää hyvä maku suuhun. Vaikken ole päivääkään harrastanut juoksua, koen Laurilan kuvauksien kautta, että siinä on yllättävän paljon samaa kuin pitkäjänteisen projektin läpiviemisessä. On alun haasteet, motivinointi ja kasaan kerääminen. Keskivaiheessa iskee väsymys ja ohi kiitävä ajatus luovuttamisesta suhahtaa aivoissa. Kuitenkin kun maaliviiva alkaa muodostua todelliseksi, ymmärtää ylittäneensä itsensä (ja koko projektitiimin) saavutuksensa kanssa. Maalissa tuntuu hyvältä ja epätodelliselta. Teinkö minä tai tehtiinkö me tämä!

Niin juoksija kuin projektityöntekijä painii varmasti samojen haasteiden parissa ajanhallinnan suhteen. Mistä löytää tarpeeksi aikaa treenaamiselle kun taas itse mietin miten jaotella oma aikani selkeästi (tai edes selkeähkösti) vapaa-aikaan ja työaikaan. Laurila palautti mieleeni yhden tärkeimmistä: ” älä haali elämääsi turhaan aikaa vieviä asioita ja suunnittele viikkosi etukäteen”. Kirjan luettuani pohdin, etten ehkä olekaan hukannut itsensä johtamisen taitoa. Olenkin oikeastaan löytänyt taidon arvostaa ja arvottaa omaa vapaa-aikaani eritavalla ja oikealla polulla kohti parempaa suorittamista – ilman niskaan painavan deadlinen tuntua.