Minä olen introvertti. Olen tiennyt sen jo lukioajoista asti. Viihdyn hyvin yksikseni ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Pärjäisin varmasti tarvittaessa useammankin viikon ilman ihmiskontakteja, jos ympäristö olisi minulle miellyttävä ja ruokaa riittäisi. En ole kuitenkaan mikään ihmisvihaaja, vaan suurin osa ihmistä on ihan kivoja ja mielenkiintoisia, kunhan heidän seurastaan saa nauttia sopivina annoksina. Pidän introverttiuttani ehdottomasti vahvuutena, enkä vaihtaisi tätä piirrettä itsestäni, vaikka voisin. Se aiheuttaa kuitenkin omat haasteensa nykymaailmassa, jossa sosiaaliset suhteet tuntuvat olevan korostetussa asemassa.

Luin Linus Jonkmanin kirjan Introvertit: Työpaikan hiljainen vallankumous oppiakseni lisää itsestäni ja ymmärtääkseni introverttiuden syitä ja seurauksia. Jonkman on itse omien sanojensa mukaan ”kaapista tullut” introvertti, joka ennen koitti peitellä tätä luonteenpiirrettä itsessään ja elää ulkopuolelta tulevien paineiden mukaan. Kirja kuvaa hyvin niitä haasteita ja ennakkoluuloja, joita introvertit joutuvat kohtaamaan läpi elämänsä niin henkilökohtaisissa ihmissuhteissaan kuin työelämässä. Nostan tässä tekstissä esiin muutaman haastavan asian Proakatemian oppimisympäristöstä introvertin näkökulmasta.

Proakatemia on oppimisympäristönä lähtökohtaisesti melko haasteellinen introverteille. Opinnot on sidottu hyvin vahvasti omaan tiimiin, jonka kanssa toiminta on lähes päivittäistä ja vuorovaikutuksen pitää olla toimivaa. Yksin tekemällä ei tässä yhteisössä pärjää. Yhteiset oppimistilaisuudet ovat ajoittain melko intensiivisiä ja henkisesti haastavia, ainakin introvertin näkökulmasta. Sosiaalisen väsymisen riski on siis jatkuvaa ja introverttia uhkaa jatkuvasti vetäytyminen oman kuorensa sisään. Tasapainottelu oman pään sisäisen maailman ja tiimille avoimena olemisen välillä on ainakin itselleni joskus hyvinkin haastavaa.

Pajat saattavat olla introverteille erityisen haastavia. Riippumatta ihmisen luonteenpiirteistä, järkevästi etenevä keskustelu voi olla kenelle tahansa haastavaa noin 18 hengen ryhmässä. Miten saada oma mielipiteensä kuuluviin niin, että samalla antaa tarpeeksi tilaa muiden mielipiteille? Lisähaastetta tähän tuo se tosiasia, että tuon kokoisissa ryhmissä on aina sekaisin sekä introvertteja että ekstroverttejä. Jonkman avaa kirjassa hyvin näiden kahden eroja suhtautumisessa keskusteluun.

Jonkmanin mukaan ekstroverteillä on parempi kyky puhua ja ajatella samaan aikaan. Introvertit sen sijaan ovat tarkkailijoita ja yleensä miettivät ensin ja puhuvat vasta sitten. Tämä onkin introverteille ehkä suurin haaste ison ryhmän välisessä dialogissa. Keskustelu etenee usein melko nopeasti eteenpäin. Samaan aikaan pitäisi prosessoida sekä omaa ensimmäistä mielipidettään, että kuunnella muiden vastauksia käsiteltävään asiaan. Ja jos liian kauan miettii vain oman päänsä sisällä, saattaa keskustelu olla edennyt jo kauas pois ensimmäisestä ajatuksesta, jonka takia oma mielipide jää sanomatta. Useissa tilanteissa varmasti monella on mielessä sama ajatus, mutta joku äänekkäimmistä sanoo sen useimmiten ensin. Jokaisen tulisikin välillä miettiä pitääkö oma asia saada sanottua heti vai voisiko odottaa, että sanooko joku muu sen ensin ja sitten vasta lisätä siihen itse jotain, jos se tuo lisäarvoa keskustelulle.

Näillä kahdella ryhmällä on eroavaisuuksia myös suhtautumisesta hiljaisuuteen. Introverteille hiljaisuudet ovat aikaa miettiä kunnolla omia ajatuksiaan. Ekstrovertit sen sijaan saattavat pitää keskustelun taukoja epämukavina ja pyrkivät siksi rikkomaan hiljaisuuden. Jos haluaa saada hyvää keskustelua aikaiseksi introvertin kanssa kannattaakin opetella pitämään pieniä hiljaisia taukoja keskustelun lomassa. Hiljaisuutta ei kannata ainakaan pelätä. Meillä Kajon pajoissa, dialogin kehittymiseksi pitäisi mielestäni vielä oppia kunnioittamaan hiljaisuutta enemmän. En muista, että pajoissamme olisi koskaan ollut dialogin keskellä vaikkapa kymmenen sekunnin kestoista spontaania hiljaisuutta. Neljän tunnin pajassa kymmenen sekuntia on kuitenkin hyvin lyhyt aika miettiä omia ajatuksiaan, eikä sen mielestäni pitäisi tuntua kenestäkään kiusalliselta.

Myös luovuudessa introvertit eroavat ekstroverteistä. Koska introvertit viihtyvät hyvin heidän sisäisessä maailmassaan myös monet heidän ideansa tulevat sieltä. Jonkman kuvailee kirjassa introvertin luovuutta näin: ”Ei olekaan kovin yllättävä uutinen, että kyky tuottaa ideoita yksinäisyydessä kuuluu introvertin vahvuuksiin. Täytyy kuitenkin muistaa, että introvertti tarvitsee pohtimisaikaa, koska vasta pohdinnan tuloksena syntyy vahvoja ideoita. Siksi meistä ei kannata pusertaa väkisin esiin ideaa tai mielipidettä sotkuisessa työhuoneessa” (Jonkman, 2015, 185).

Tunnistan tämän piirteen selvästi itsessäni. Kun saan jonkin idean, saatan haudutella sitä jopa viikkokausia omassa päässäni ennen kuin jaan sen jollekin muulle. Tässä vaiheessa idea saattaa olla jo kehittynyt omassa mielessäni hyvin pitkälle alkuperäisestä. Huomaan myös, että idea monesti ihan oikeasti kehittyy paremmaksi analysoimalla sitä tarkasti mielessäni. Tämä voi toisaalta olla myös haitallista, sillä omaan ideaan saattaa tykästyä liikaa, jos sitä vain hautoo kauan itsekseen, jonka jälkeen muilta tulevia parannusehdotuksia voi olla vaikea ottaa enää vastaan. Ainakin minun itseni pitäisi pyrkiä jakamaan enemmän ideoitani niiden alkuvaiheessa, jolloin niistä voisi kehittyä yhteisiä ideoita eikä vain minun omia ideoitani. Parhaat ideat usein syntyvätkin, kun erilaiset ajatusmaailmat sekoittuvat keskenään.

Kun ideoidaan tiimin kesken olisi Jokmanin mukaan tärkeää kiinnittää huomiota siihen, ettei vain äänekkäimmät esittäisi ajatuksiaan. Ihmisillä pitäisi siis olla näissäkin tilanteissa tarpeeksi tilaa pohtia ajatuksiaan. Perinteinen brainstormaus, jossa ajatuksia vain heitellään ilmoille sen enempää niitä miettimättä, hieman sotii tätä ajatusta vastaan. Se voi toki toimia, kunhan sen jälkeen tulee pohdintavaihe, jossa ideoihin syvennytään rauhassa tarkemmin.

Sama koskee päätöksentekoa. Vaarana on, että voimakastahtoisimmat vain yrittävät ajaa omaa asiaansa kiireellä läpi. Päätöksenteossa tärkeää olisi, että asiat olisi joko esitelty etukäteen tai niihin voisi tutustua rauhassa ennen päätöksen tekemistä. Näin introverttienkin on helpompi osallistua päätöksentekoon, kun he ovat saaneet miettiä asioita jo rauhassa itsekseen ja muodostaa oman mielipiteensä asiasta. Silloin he myös parhaiten löytävät kehityskohteet käsiteltävistä asioista ja ovat voineet miettiä niihin korjausehdotuksiakin. Introvertit yleensä inhoavat, jos asioita joutuu päättämään yllättäen tai jos tapahtuu odottamattomia muutoksia mihin he eivät ole voineet varautua etukäteen.

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvä katsaus introvertin ihmisen maailmaan. Kirjaa lukiessa ajattelin kuitenkin monesti, että ehkä en itse olekaan edes niin introvertti kuin luulin, koska kirjoittajan näkemys introverteista on paljon voimakkaampi kuin omani. Suosittelisin tätä kirjaa erityisesti ekstroverteille, jotta he ymmärtäisivät introverttien ajatusmaailmaa hieman paremmin.